Elämää mällin jälkeen

[Wasserschwein]

Tulipahan tällainen aihe mieleen omista vammoista kärsiessä. En tosin satuttanut itseäni pyörän kanssa vaan juoksin mökillä turvalleni kun pinkaisin MM-kisavauhtia sadetta pakoon pihapiirin poikki. Liukas nurmikko sitten yllätti ja tuli heitettyä ilmeisesti aika hurja voltti, joka päättyi vasemmalle kyljelle. Itse ilmalentoa en edes muista. Seuraus tästä hölmöilystä katkennut solisluu ja jokusen viikon tauko työntekojaan ja mopoiluun.

Nyt kun mulla on liikaa aikaa niin olen alkanut pohtia vakavasti, että mitäköhän siinä olisi voinut sattua jos olisin tehnyt paikkojen lukitsemisreissun mopolla kuten olen useasti tehnytkin. Samaa reittiä tullessa olisin painellut sadetta pakoon ja saanut todella hurjan vauhdin turpalentopaikkaan mennessä. Paikan liukkaus ja upottavuus olisivat yllättäneet varmasti myös pyörän kanssa, joten turvalleen siinä olisi menty lähes varmasti. Päällä vain farkut ja t-paita sekä jalassa pienet lipokkaat. Kypärää nyt ei tietenkään pihapiirissä käytetä.

Piha on todella kovapintaista soraa, jonka päällä kasvaa nurmikkoa. Myös maakiviä on paljon. Sitä kun olisi kyntänyt ym. varustuksessa pyörän kanssa niin siinä olisi voinut käydä aika huonosti.

Ennen pidin lopettamispuheita mällin jälkeen lähinnä naurettavina, mutta nyt alan ymmärtää niitä jotka lopettavat sen jälkeen kun jotakin on sattunut. Sitä vaan alkaa kummasti nähdä asioita eri tavalla kun istuu hirveissä tuskissa Peijaksessa yli 5 tuntia solisluu kappaleina odottamassa pääsyä kirurgille. Ja minähän pääsin vielä vähällä kun vertaa mitä mopon kanssa olisi voinut käydä.

Mulla ei ole koskaan ollut juuri minkäänlaista itsesuojeluvaistoa ja silti minäkin pohdin syntejä syviä mopoilun suhteen vaikken kyllä missään nimessä aio lopettaa. Sen sijaan joku tervejärkisempi mopon kanssa luunsa katkonut ymmärtäisi varmaan vastaavassa tilanteessa pistää mopon myyntiin ja hankkia jonkin uuden harrastuksen.

Täältä löytyy aika monia surullisia tarinoita, mutta olisi kiva kuulla mitä niiden epäonnisten Orggilaisten päässä on liikkunut jälkikäteen, jotka ovat satuttaneet itseään kunnolla. Nuo kirjoitukset kertovat lähinnä sen mitä tapahtui välittömästi tapahtuneen jälkeen, mutta mitkä olivat fiilikset pidemmän ajan kuluttua, jäikö fobioita tms.?

Edit. Tuli vähän sekava juttu, mutta koittakaa ymmärtää. Mulla on riittävän voimakas kipulääkitys.

 

[rico]

Asiaa. Juuri tuollaisen mietiskelyn ja pienten vammojenkin kurjuuden vuoksi on minulle kehittynyt ihan riittävä itsesuojeluvaisto. Kun sen tietää ja muistaa, että jos mopolla sattuu, niin siinä voi Todella Sattua. Enkä tarkoita tällä ylivarovaista 20 km/h alle nopeusrajoituksen köröttelyä, vaan lähinnä ihan turhan ja mahdollisesti kalliiksikin tulevan kaahaamisen välttämistä.

Tsemppiä sinulle Wasseri!

 

[ApriliA RS]

Viime kesänä päräytin kevarilla taksia päin kun se tuli eteen STOP-merkin takaa.

Siinä sitten ilmalennon ja silminnäkijähavainnoiden mukaan hienon voltin jälkeen mäjähdinb selälteni maahan ja siinähän sitten meni molemmat kädet paskaks. Toisesta meni vaan ranne parista kohtaa ja toisesta kädestä putkahti luu kurkkimaan kesäilmaa olkavarren kohdalta. Vieläkin siellä on sitten rautaa joka laitettiin sinne, että se pirstaloitunu luu vois joskus olla entisensä
.

Missään vaiheessa paranemisprosessin aikana ei oo käyny mielessä mopoilun lopettaminen tms. Sairaalassa ollessani jo seuraavana aamuna mainitsin kuinka positiivista on ettei tarvi huolehtia kevarin myynnistä ja että kohta saa sitten ostaa ison pyörän tästä tulevilla rahoilla

Päässä on luultavasti jotain vikaa, mutta itsesuojeluvaiston puutetta se ei ole. Huomaa, että on kuitenkin pikkusen varovaisempi liikenteessä kun aiemmin, mutta mitään varsinaista kammoa ei oo jäänyt.

 

[Christa]

Itse kaaduin 15.7. mutkatiellä yllättäneeseen hiekkaan. Vauhtia oli 80 km/h. Itse selvisin suht vähillä vammoilla kiitos hyvien varusteiden eli mitään ei murtunut/mennyt poikki vaikka kävely pari viikkoa tuottikin vaikeuksia. Pyörästä meni toinen kuve uusiksi ja pajalla se poloinen on edelleen.

Tuntemuksia onnettomuuden jälkeen.. Aikaisemmin nautin suuresti myös kyydissä olosta, mitä lujempaa mentiin sen parempi. Nyt minua pelottaa alhaisemmissakin nopeuksissa. Tuijotan koko ajan tietä ja etsin sitä pirun hiekkaa. Nautinnosta ei oikein enää voi puhua. Pari kertaa olen ajanut kaverin pyörällä onnettomuuden jälkeen ja kyllähän sekin vähän jänskättää. Samainen hiekan kytistely esillä ja vauhti on hiljaisempaa. Harrastusta haluan kuitenkin jatkaa ja uskon, että parasta lääkettä tähän pelkoon on vain mennä sinne kyytiin edelleen sekä ajaa itse. Uskon, että aika tekee tehtävänsä ja nämä tuntemukset häviävät. Se on kyllä jännä, ettei aiemmin tullut mieleenkään että se pyörä voi kaatua tai ainakaan niin ei käy itselle. Vasta konttaamisen jälkeen tuon todellakin oivalsi ja sen verran ikävä kokemus se oli että uudestaan en halua sitä kokea. Ja varsinkin kun aineksia oli paljon pahempaankin jälkeen, auto tuli lähellä takana jne.. Jos jotain positiivista kaatumisesta hakee, niin ainakin se muistutti omasta kuolevaisuudesta ja varmasti vaikuttaa rauhoittavasti liikennekäyttäymiseen, vaikken mikään kaahailija ole koskaan ollutkaan.

 

[kawajack]

Ymmärrän hyvin, mitä nupissasi liikkuu. Itselle sattui tuollainen pieni konttaus kesäkuun lopulla, kun olin Orgilaisten kanssa viikkoajelulla tuolla Vihdin/Lohjan sunnalla(=tuli siis vieläpä julkinen nolaus!). Tapahtumasta lisää tässä, jonka ketjun kait tunnet, kun olet itsekin sinne postaillut.

No, seuraukset tuosta olivat sentään varsin vähäiset, eikä tarvinnut lasareetissa käydä, vaikka oikea kylki kyllä kukki viikkoa myöhemmin kaikissa sateenkaaren väreissä ja oikeaa olkapäätä ajoittain vieläkin jomottaa.

Mutta kyllä tuo pisti miettimään, että koskaan ei tiedä mitä voi sattua, kun se noin yllättäen ja helposti loppujen lopuksi käy. Ja mitä sitten, jos olisi enemmän vauhtia ja alusta olisi jotain muuta kuin sileätä lankkua, niin kuin mun tapauksessa, kun alla oli puusilta (sateen liukastama, siksi menin nurin). Sitä miettien meni tuo kesän Norjanreissukin aika hissutellen, varsinkin jos oli märkä tie (ja niitähän sielläpäin riittää

).

Eli ei mitään pysyvämpää fyysistä, eikä toivottavasti henkistäkään vammaa, mutta syvää  

sille tilalle, jossa itse tätä juttua rustailit.

 

[kava10]

Kerran olen n. 30:n nopeudesta mennyt kyljilleni etujarrun hätälukituksen ansiosta. Vuoden ajan vasen käsivarteni muistutti minua päivittäin tuosta kaatumisesta. Vaihdoin pyörän uuteen heti  kaadon jälkeen ja jatkoin ajamista, koska otaksun, että jos olisi siihen jäänyt miettimään onnettomuutta, pelkokerroin olisi kasvanut ja pyöräilyn jatkaminen olisikin voinut olla katkolla. Minulta ei luita katkennut, mutta jäi kyllä mieleen tuo onnettomuus... Ja varovaisuus kasvoi, tilanteiden ennakointi lisääntyi.

 

[Zia]

Aikoinaan ensimmäisen moponi tie päättyi erään Lagunan takaluukusta sisään, kun se pentele päätti vetää liinat kiinni edessäni.. Tilanteesta olis ehkä selvitty kuivalla kelillä, vauhtia ei ollut paljon ja välimatkaakin kohtalaisesti, mutta sateessa ja sateen liukastamalla asfaltilla ja katumaalauksilla ei ollut paljon tehtävissä. Tottahan se kotilo pysähtyy nopeammin.. Pyörä liukui jarrutuksesta huolimatta päin autoa, kaatui onneksi ennen että sinkosin muualle ennen törmäystä. No se oli sen kwaakun loppu, aivan päreinä keskellä katua, itselle ei käsittämättömästi käynyt juurikaan mitään, onneksi ei tullut takaa autoa päälle..

Sen jälkeen en ole tykännyt ajaa sateessa (no kukapa tykkäisi), mutta ei kastumisen takia vaan koskapa on tullut todettua kuinka liukas se asfaltti on. Jos on pakko ajaa sateella niin ajo on kyllä varovaista, koetan pitää pitkää välimatkaa edellä meneviin ja vältän mitään äkkijarrutuksia. Eipä siitä mitään varsinaista pelkoa jäänyt, kaatumisia sattuu, mutta pienestä on kiinni kenen kohdalle se osuu..

 

[HiTec]

Kypärää lukuunottamatta käytännössä ilman varusteita lipat asfaltilla hiekotussoran vuoksi & soran päälle n. 30-40km/h vauhdissa => molemmat kämmenet, kyynerpäät ja polvet auki ja skraadua lonkassa, rinnassa ja olkapäässä. Fyysinen paraneminen tietty vei jonkin aikaa, mutta henkinen kesti reilun 2v. Lopettaminen ei tietenkään käynnyt edes mielessä, mutta sitä vain ottaa mutkat nykyään hiukka varovaisemmin vaikka itse kanttaaminen ei enää silleen pelotakkaan - ja aina on täysvarustus päällä jopa sillä lyhkäsimmälläkin snagarikeikalla 30 asteen helteessä

 

[Hellevi]

eipä ole tullut missään kohtaa mieleen harrastuksen lopetus. äiti kyllä moista kehtasi ehdottaa, mutten tietenkään suostunut.

14 tuntia olkapää sijoiltaan ja murtuneena odottelin sairaalassa operointiin pääsyä, lääkitys toki oli kohdallaan mutta säryt silti aika hulvattomat. kulutin aikaa höpisemällä kaikille ympärillä kävijöille tasapuolisesti ja lopulta sulkivat mut yksityishuoneeseen.. harmitti hieman. mutta olihan siellä telkkari ja sivistynyt chatti-kanava luettavaksi.. aargh.

jatkossa uskon ajelevani yhtä rauhallisesti ja varovasti kuin ennenkin, mutta taidan pitää ajatukset liikenteessä. tai ainakin yrittää. kunhan nyt ensin pääsis taas ajoon. ja jumppaliikkeet menee aika tarmolla kun on se prosentuaalinen mahis päästä jo marraskuussa mopon sarviin.

'enkä ikinä enää jarruta'

 

[MattiR]

On sitä konttailtu. Kipu opettaa ihmeen tehokkaasti. Lopettamista
en ole edes ajatellut. Tietyllä viissiin epäluuloiseksi on tullut kaikkia
näkymättömiä mutkia kohtaa. Muusta liikenteestä epäilee koko ajan
pelkkää "pahaa" - niihin ei luota juuri ollenkaan. Sen kerran, kun
miettii, että tuo väistää - niin silloin juuri se ei väistä. Kaksi viimeistä
kupsahdusta on tullut liian lähellä ajamisesta. Autoilija on sitten
ylläriksi polkaissut jarrua ja hupsista .. miten se kiire lisääntyykin
aina loppua kohti. Ei ihan yks ja kaks kertaa ole ollut mielessä, että
.. pidä väliä edellä ajavaan .. kunnon rako .. Että se sitten pystyykin
unohtumaan niin vikkelästi *huoh*.

 

[Maple]

Vai viidellä tunnlla selvisit. Odotin toissa syksynä pirstaleisen solisluumurtuman kanssa 8 päivää lasarettiin pääsyä. Panacodia ja Tramalia meni.
Itse ventti liittyi mopoiluun siten, että olin edellisenä yönä käynyt Helsingistä hakemassa Belgiasta saapuneen V-Maxini, ja ehdin kotiin vasta aamuviideksi. Eipä siinä muuta, kuin paidan vaihto ja töihin lähtö.
Hissipä vaan ei ollut enää paikalla ja mukamas kiire kun oli niin tuumasin, että rappuja alas vaan. Yksi kerrosväli menikin sitten äkkiä.
9 viikkoa saikkua, näistä 5 viikkoa mitellassa ja Maxin kilvitinkin sitten vasta keväällä.
Olkapää onkin sitten loppuiän pulteilla kiinni äijässä.
Meinaan jossakin kohtaa silti koittaa, kestäisikö se BB 1500:n...

 

[Earthend]

Itsekin solisluun mopolla teloneena, ehdin hetken miettimään noita asioita, mutta kun pyörän päälle taas pääsi niin innostus vaan kasvoi ja vauhti sitä myöten..

 

[kuulapää]

Kyllä jänskättää edelleen ajaa märällä tiellä. Varsinkin jarruttaminen viime kesäisen episodin jälkeen.

 

[Guest]

Kyllähän se keväällä 2002 pisti miettimään lopetusta, kun oli vasemmalta solis- ja lapaluu irti, siis ei poikki. Pariin kuukauteen ei kädellä tehty mitään ja lääkitys oli suoraan huumeriippuvaisen päiväunelmista. Vaan kummasti alkoivat ajohalut kasvaa kivun vähentyessä ja toimintakyvyn palautuessa ja eipä aikaakaan, kun ajettiin taas. Ajotyyliä se rauhoitti joksikin aikaa ja lisäsi ennakointia. Keväinen Kaitsun kuolemaan johtanut onnettomuus pisti uudemman kerran miettimään, vaan ajo jatkuu...

 

[marza]

Eipä ole tarvinnut edes oikeasti mällätä, kun on jo pistänyt ajattelemaan. Onneksi mopolla olen välttynyt läheltä piti-tilanteilta, mutta autolla olen meinannut ajaa nokkakolarin ohitustilanteessa. Olin itse ohittajana vieraalla autolla, joka ei ollutkaan mikään tykki ja meinasin ajaa kopiksi vastaantulevan keulaan. Joskus ohittaessa vielä tulee se ilkeä fiilis masun pohjaan.....

 

[Guest]

Inhottaviahan kaikki vammat on, pienetkin, kuten esim. tälläinen pikku sääriluu:

 

[Make80]

Viime kesänä tuli kontattua aika railakkaasti. Sairaalasta sain diagnoosin, että niskanikama olisi murtunut. Tuo tieto yhdistettynä siihen, että kasvoista ja sormista alkoi mennä tunto aiheutti yhtenä hetkenä ihan vakavaa pohdintaa siitä, että millaista elämä olisi halvaantuneena, pyörätuolissa. Muutaman tunnin sitä ehti funtsimaan, ennenkuin tuli käänne parempaan ja tunto palasi normaaliksi. Kyseessä oli ilmeisesti joku hermoratashokki tjsp. Seuraavana päivänä niskaa tutkailtiin lisää paremmilla laitteilla, ja todettiin, että ei siellä murtumaa olekaan, eli halvaantumisen riksiä ei ole. Silloin koin elämäni suurimpia helpotuksen tunteita.

Muuttiko onnettomuus mitään? Ainakin se poisti tehokkaasti Ei mulle voi sattua mitään -ilmiön. Vaikka läheltä piti -tilanteita oli tullutkin, eli silti alitajunnassa sitkeästi luulo siitä, että aina kun sattuu niin sattuu muille. Nyt sitä tajuaa, että onnettomuus voi sattua kenelle tahansa. Se ei katso aikaa, paikkaa tai taitotasoa.

Ajamiseen onnettomuus ei varsinaisesti vaikuttanut. Onnettomuuden jälkeen kun ajelin mp:llä onnettomuuspaikan ohi, niin mitään tuntemuksia ei tullut. Radalla on vauhdit vaan noussu onnettomuuden jälkeenkin, ja täysillä pystyy yhä nauttimaan vauhdista ja ajamisesta.

Mä oon ajatellut niin, että kun pitää järjen mukana ja parhaansa mukaan yrittää ajaa turvallisesti, niin se riittää. Jos jotain on sattuakseen niin sitten sattuu. Niitä on turha pelätä etukäteen, tai miettiä jälkikäteen mitä kaikkea olisikaan voinut käydä. Elämä on lyhyt, ja kotiinsa on moni kuollut.

 

[[Repe]]

Kyllä jänskättää edelleen ajaa märällä tiellä. Varsinkin jarruttaminen viime kesäisen episodin jälkeen.

Heh ite en oo viel märäl asfaltil lipannu ni sen takii märälki kelil on naula päässä

 

[-M-]

Kerran auton perään vauhdilla ja kerran metsään hiekan takia (myös vauhdilla)

Molemmista selvinnyt kipeillä paikoilla ja asfaltti-ihottumalla. (voi olla, että nyt on säkä jo lopussa....)

Ja eikun pyörät vaan suurenee, jos jotain sattuu niin sattuu, ei siihen mun murehtimiset vaikuta ollenkaan. Varautua voi kuitenkin.

 

[gsp]

Inhottaviahan kaikki vammat on, pienetkin, kuten esim. tälläinen pikku sääriluu:

Eikä tuo ole pohjeluu?

Nojoo. Itse vedin aikoinaan piikillä rikkinäisellä asvaltilla eturenkaan lukkiuduttua lipat n. 80 km/h nopeudesta. Jalassa ohuet housut ja yhtä ohut takki päällä. Jostain kumman syystä käsissä oli mopohanskat, luojan kiitos. No kaatumisen jälkeen äkkkkkkkiä juosten mopon luo kattomaan, että mitä kävi. Huh, ei pahaa. Katteet naarmuilla, kytkinkahvaa poikki, jarrupoljin paskana jne...

Kotiin ajellessa sitten tuntui sääressä jokin jännä lämmittävä tunne. No lahjehan se oli veressä yltä päältä. Kotona sai sitten nähdä housut riisuttuaan, että millainen mokkula se polvilumpio on kun siinä ei ole nahkaa enää päällä...

Ei muuten vienyt ajohaluja mihinkään.