Nyt paluumatkalla kelpaa jo muistella Nordkappin reissun erästä yllätystä.
Tien poskessa oli merkki, jossa ilmeisesti luvattiin Norjan tielaitoksen rakentavan entistä ehompaa tietä.
Tuota pikaa päällyste loppuikin. Mutta tie ei muuttunut soratien pätkäksi, jollaisia Suomessa tulee vastaan vastaan samanlaisissa tapauksissa, vaan aivan helvetilliseksi perunapelloksi, jossa bonuksena piti väistellä kohtuuttoman kokoisia maansiirtokoneita. Vuonon kaiteet oli toki purettu pois tieltä myös.
Ei siinä vielä mitään, mutta sitten alkoi tulla vastaan "erikoiskokeita", kuten pätkä jolle oli kipattu parin kymmenen sentin kerros irtosepeliä. Ja samanlainen pätkä paksua, upottavaa, hienoa hiekkaa. Ja sitten näitä päällekkäin. Ja perunapeltoa, jossa oli päällä irtosoraa ja holtittomat nimismiehenkiharat.
Sitten tajusin karun totuuden: kyltissä puhuttiin
kahdeksasta kilometristä eikä sillä tarkoitettu sen pätkän pituutta joka aiotaan kokonaisuudessaan korjata, vaan että em. kuvauksen mukaista "tietä" oli koko se kahdeksan kilsaa
Alla uudenkarhea pyörä, jolla en ollut todellakaan ajanut kuin asfaltillta, enkä mainittavasti millään muullakaan pyörällä.
Upottavan hienon hiekan alussa olin ihan varma, että tästä en ikinä selviä kun pyörä alkoi heti hoippua aivan holtittoman tuntuisesti. Mutta tv:n katselu kannatti, muistin Long Way Downista ohjeen että löysin rantein ja kaasua, kyllä se siitä menee ja sehän toimi
Vähän piti pätkän jälkeen pysähtyä sykettä tasaamaan ja hikeä pyyhkimään. Jollakin kaatumaraudoilla varustetulla endurolla tuosta voisi oppia vaikka pitämäänkin mutta GSX-F:llä oli katteiden puolesta pelätessä vähän turhan extreme-kokemus noin kylmiltään. Tosin ne tavalliset tietyö-sorapätkät eivät enää paljon hermostuttaneet tuon jälkeen...
