kotkan ja Marjatan Alaskan reissu2017
- Keskustelun aloittaja kotka
- Aloituspäivä
kotka
New member
Kotkan ja Marjatan Alaskan reissu 2017
Intian matka oli saatu onnelliseen päätökseen ja huomattu että hengissä ollaan melkoisista haasteista huolimatta. Koska talvi oli vähäluminen joka sopi mainiosti laiskalle luonteelleni, oli aikaa pohtia minne voisi seuraavaksi lähteä. Olen nuorempana lukenut paljon Jack Londonin kirjoja joista osa sijoittui Alaskan suuren kultaryntäyksen aikaan ja paikkoihin. Nobel palkittu London kertoi Alaskan luonnosta, sen kauneudesta ja armottomuudesta sekä alueella olevien ihmisten kohtaloista värikkäästi ja kiehtovasti jännityselementtejä unohtamatta.
Lupaavalta näyttää…
Aloitin matkan suunnittelun tutustumalla Amerikan luoteisosan karttaan josta selvisi että suurin osa alueesta on tietöntä erämaata. Se toisaalta helpotti reittivalintaa koska valinnan varaa oli ns. ”hintsusti”. Otin yhteyttä Kanadassa asuvaan tuttavaamme Reijo Viitalaan ja kerroin suunnitelmastamme. Reijo onnitteli suunnitelman johdosta varoittaen kuitenkin villieläimistä. Hänen mukaansa kaikki Alaskan ja Kanadaan kuuluvan Brittiläisen Kolumbian erämaissa kulkevat pitävät aseet mukanaan. En tiedä, liioitteliko Reijo, mutta ilman pyssyjä lähdetään.
Alueesta löytyi myös runsaasti nettisivustoja joista tulikin sitten runsauden pula. Seuraavana oli pyörän hankinta. En halunnut kokea samaa kuin Blue Ridge Parkwayn reissulla. Silloinhan pöllöyksissäni varasin lennot varmistamatta pyörän saatavuutta. Siitä johtuen lenneltiin pitkin Amerikkaa. Vuokraamoksi valitsin Peter Panin kautta vanhan tutun Eagle Riderin Seattlessa Washingtonin osavaltiossa. Pyörä luonnollisesti oli tuttuakin tutumpi HD Heritage Softail.
Seuraavana olivat vuorossa lentoliput. Edullisin vaihtoehto oli Islandair. Lisäksi ainoa välilasku olisi Reykjavikissa ja odotusaika olisi myös ainoastaan n. 2 tuntia molempiin suuntiin. Olimme kerran lentäneet Islandairilla josta mieleen oli jäänyt ainoastaan valtavan pitkät lentoemännät jotka tarjoilivat kehnoa islantilaista olutta.
Juhannus oli juhlittu palellen ja sitten koitti 27.06. kun ystävämme veivät meidät autolla lentoasemalle jossa lähtöselvitys sujui rutiinilla eikä käsimatkatavaroissakaan ollut ylimääräistä kuten tavallisesti.
Kone kohti Reykjavikia lähti ajallaan. Mainittakoon että tietokoneella tekemässäni lähtöselvityksessä ilmeni, ettei Helsingin ja Seattlen välillä ollut lipun hintaan kuuluvaa ruokatarjoilua vaan lisämaksullinen ruoka piti tilata viimeistään lähtöselvityksen yhteydessä. Asian ratkaisimme siten, että teimme kylmästi eväsvoileivät kotona valmiiksi.
Saavuimme Reykjavikiin jossa oli valtava tungos. i EU kansalaisina pääsimme EU portista nopeasti läpi ja olimme isossa hallissa edelleen valtavassa tungoksessa. Seattlen koneen portin numero vilkkui kutsuvasti ilmoitustaululla ja kuuliaisesti kiipesimme rappuja ylös ja alas lähtöportille. No, Yhtäkkiä kuulin nimiämme mainittavan kovaäänisen kautta. En vaan ymmärtänyt puheesta sanaakaan nimiämme lukuun ottamatta. Koska reagoimme huomiota herättävästi kuulutukseen, eräs herra kysyi, oliko kuultu info meille. Vastasin myöntävästi jolloin hän sanoi että olemme väärällä portilla. Seattleen lähtee samaan aikaan toinenkin kone ja tietenkin joltakin kaukaiselta portilta. Kiitin miestä ja taas pantiin tossua toisen eteen. Pääsimme lopulta oikealle portille ja suoraan koneeseen jossa ystävällinen, edelleen koripalloilijan pituinen lentoemo tarjosi meille vettä koneessa jo istuvien matkustajien mulkoillessa meitä happamasti.. Otti aika tavalla koteloon. Muistin kyllä että taululla vilkkui 2 eri lähtöporttia mutta en rekisteröinyt asiaa ja Murphyn lain mukaan tietenkin menimme väärälle portille. Asia olisi ollut ymmärrettävissä jos molemmat lähdöt olisivat olleet taululla, kuten paluumatkalla Seattlessa sittemmin tapahtui.
Reykjavikin ruuhkaisella kentällä.
Kone lähtikin heti. Tilasin alkajaisiksi islantilaista olutta joka maistui yhtä kehnolta kuin aikaisemminkin. Otimme sitten eväsvoileivät esiin. Lapsuuden junamatkat mummolaan tulivat mieleen, kun mielenosoituksellisesti maiskutellen nautimme eväistä. Panin sittemmin matkan aikana merkille ettemme olleet ainoat eväsmatkustajat. Turistiluokassa ei montaa lentoyhtiön myymää ruoka-annosta kulutettu. USA:han saapujien on ehdottomasti muistettava, että Yhdysvalloilla on tiukka linja elintarvikkeiden tuonnin suhteen joten mahdolliset eväät kannattaa nauttia ennen maahan saapumista.
Matka sujui rutiinilla ja laskeuduimme Seattleen kauniissa säässä. Tuloselvitys oli vaivaton ja pian etsiskelimmekin taksia motellille. Taas ravattiin kun kuka lie viranomainen oli siirtänyt taksit pysäköintitalon toiseen kerrokseen. Pääsimme loppujen lopuksi motellille jossa selvisi että motellillakin oli ”shuttle” joten taas maksettiin turhaan.
Seattlen motellilla
Motelli tarjosi kehnon muffinipitoisen aamupalan jonka jälkeen loikkasimme taksiin ja pian olimme Eagle Riderillä. Firma sijaitsi Seattlen teollisuusalueella ja oli varsin tyylikkään näköinen. Meitä oli odotettu ja paperit olivat valmiina kuittauksiani varten. Tutun mallinen, kiiltävän musta Heritage työnnettiin esille ja zumon telineen kiinnittämisen jälkeen pääsimme pakkaamaan pyörää. Mainittakoon että ensimmäisen kerran pyörä videoitiin palautusta varten. Marjatta havaitsi tankissa selvän naarmun joka pyynnöstäni rekisteröitiin.
Tästä se taas lähtee…..
Intian matka oli saatu onnelliseen päätökseen ja huomattu että hengissä ollaan melkoisista haasteista huolimatta. Koska talvi oli vähäluminen joka sopi mainiosti laiskalle luonteelleni, oli aikaa pohtia minne voisi seuraavaksi lähteä. Olen nuorempana lukenut paljon Jack Londonin kirjoja joista osa sijoittui Alaskan suuren kultaryntäyksen aikaan ja paikkoihin. Nobel palkittu London kertoi Alaskan luonnosta, sen kauneudesta ja armottomuudesta sekä alueella olevien ihmisten kohtaloista värikkäästi ja kiehtovasti jännityselementtejä unohtamatta.
Lupaavalta näyttää…
Aloitin matkan suunnittelun tutustumalla Amerikan luoteisosan karttaan josta selvisi että suurin osa alueesta on tietöntä erämaata. Se toisaalta helpotti reittivalintaa koska valinnan varaa oli ns. ”hintsusti”. Otin yhteyttä Kanadassa asuvaan tuttavaamme Reijo Viitalaan ja kerroin suunnitelmastamme. Reijo onnitteli suunnitelman johdosta varoittaen kuitenkin villieläimistä. Hänen mukaansa kaikki Alaskan ja Kanadaan kuuluvan Brittiläisen Kolumbian erämaissa kulkevat pitävät aseet mukanaan. En tiedä, liioitteliko Reijo, mutta ilman pyssyjä lähdetään.
Alueesta löytyi myös runsaasti nettisivustoja joista tulikin sitten runsauden pula. Seuraavana oli pyörän hankinta. En halunnut kokea samaa kuin Blue Ridge Parkwayn reissulla. Silloinhan pöllöyksissäni varasin lennot varmistamatta pyörän saatavuutta. Siitä johtuen lenneltiin pitkin Amerikkaa. Vuokraamoksi valitsin Peter Panin kautta vanhan tutun Eagle Riderin Seattlessa Washingtonin osavaltiossa. Pyörä luonnollisesti oli tuttuakin tutumpi HD Heritage Softail.
Seuraavana olivat vuorossa lentoliput. Edullisin vaihtoehto oli Islandair. Lisäksi ainoa välilasku olisi Reykjavikissa ja odotusaika olisi myös ainoastaan n. 2 tuntia molempiin suuntiin. Olimme kerran lentäneet Islandairilla josta mieleen oli jäänyt ainoastaan valtavan pitkät lentoemännät jotka tarjoilivat kehnoa islantilaista olutta.
Juhannus oli juhlittu palellen ja sitten koitti 27.06. kun ystävämme veivät meidät autolla lentoasemalle jossa lähtöselvitys sujui rutiinilla eikä käsimatkatavaroissakaan ollut ylimääräistä kuten tavallisesti.
Kone kohti Reykjavikia lähti ajallaan. Mainittakoon että tietokoneella tekemässäni lähtöselvityksessä ilmeni, ettei Helsingin ja Seattlen välillä ollut lipun hintaan kuuluvaa ruokatarjoilua vaan lisämaksullinen ruoka piti tilata viimeistään lähtöselvityksen yhteydessä. Asian ratkaisimme siten, että teimme kylmästi eväsvoileivät kotona valmiiksi.
Saavuimme Reykjavikiin jossa oli valtava tungos. i EU kansalaisina pääsimme EU portista nopeasti läpi ja olimme isossa hallissa edelleen valtavassa tungoksessa. Seattlen koneen portin numero vilkkui kutsuvasti ilmoitustaululla ja kuuliaisesti kiipesimme rappuja ylös ja alas lähtöportille. No, Yhtäkkiä kuulin nimiämme mainittavan kovaäänisen kautta. En vaan ymmärtänyt puheesta sanaakaan nimiämme lukuun ottamatta. Koska reagoimme huomiota herättävästi kuulutukseen, eräs herra kysyi, oliko kuultu info meille. Vastasin myöntävästi jolloin hän sanoi että olemme väärällä portilla. Seattleen lähtee samaan aikaan toinenkin kone ja tietenkin joltakin kaukaiselta portilta. Kiitin miestä ja taas pantiin tossua toisen eteen. Pääsimme lopulta oikealle portille ja suoraan koneeseen jossa ystävällinen, edelleen koripalloilijan pituinen lentoemo tarjosi meille vettä koneessa jo istuvien matkustajien mulkoillessa meitä happamasti.. Otti aika tavalla koteloon. Muistin kyllä että taululla vilkkui 2 eri lähtöporttia mutta en rekisteröinyt asiaa ja Murphyn lain mukaan tietenkin menimme väärälle portille. Asia olisi ollut ymmärrettävissä jos molemmat lähdöt olisivat olleet taululla, kuten paluumatkalla Seattlessa sittemmin tapahtui.
Reykjavikin ruuhkaisella kentällä.
Kone lähtikin heti. Tilasin alkajaisiksi islantilaista olutta joka maistui yhtä kehnolta kuin aikaisemminkin. Otimme sitten eväsvoileivät esiin. Lapsuuden junamatkat mummolaan tulivat mieleen, kun mielenosoituksellisesti maiskutellen nautimme eväistä. Panin sittemmin matkan aikana merkille ettemme olleet ainoat eväsmatkustajat. Turistiluokassa ei montaa lentoyhtiön myymää ruoka-annosta kulutettu. USA:han saapujien on ehdottomasti muistettava, että Yhdysvalloilla on tiukka linja elintarvikkeiden tuonnin suhteen joten mahdolliset eväät kannattaa nauttia ennen maahan saapumista.
Matka sujui rutiinilla ja laskeuduimme Seattleen kauniissa säässä. Tuloselvitys oli vaivaton ja pian etsiskelimmekin taksia motellille. Taas ravattiin kun kuka lie viranomainen oli siirtänyt taksit pysäköintitalon toiseen kerrokseen. Pääsimme loppujen lopuksi motellille jossa selvisi että motellillakin oli ”shuttle” joten taas maksettiin turhaan.
Seattlen motellilla
Motelli tarjosi kehnon muffinipitoisen aamupalan jonka jälkeen loikkasimme taksiin ja pian olimme Eagle Riderillä. Firma sijaitsi Seattlen teollisuusalueella ja oli varsin tyylikkään näköinen. Meitä oli odotettu ja paperit olivat valmiina kuittauksiani varten. Tutun mallinen, kiiltävän musta Heritage työnnettiin esille ja zumon telineen kiinnittämisen jälkeen pääsimme pakkaamaan pyörää. Mainittakoon että ensimmäisen kerran pyörä videoitiin palautusta varten. Marjatta havaitsi tankissa selvän naarmun joka pyynnöstäni rekisteröitiin.
Tästä se taas lähtee…..
kotka
New member
Eagle Rider toivotti hyvää matkaa kun starttasimme pilvipoutaisessa säässä kohti Kanadaa ja Alaskaa. Olin hankkinut uuden Garmin zumon ja ohjelmoinut sen ensimmäiseen yöpymispaikkaan Kanadassa nimeltä Clearwater. Zumo on kolmas samanmerkkinen laite itselläni. Ensimmäinen 550 malli oli mielestäni erinomainen, se vaan tuli tiensä päähän ja jäi Los Angelsiin Eagle Riderille. Toinen laite tuli edellisen pyöräni mukana ja oli mielestäni selvästi huonompi kuin ensimmäinen.
Nyt ostamani laite on ulkonäöltään samanlainen kuin 550:nen. Mielestäni kuitenkin näkymä on paljon epäselvempi kuin 550:ssä. Reitti on merkattu homopinkillä ja kun osa teistä on punaisia ja skaala on liian pieni, on kaupungissa hankala seurata reittiä. Vaikka skaalan saa muutettua, se vaihtuu hetken kuluttua takaisin pieneksi. On käsittämätöntä, että hyvä tuote pilataan. Meni vähän asian ohi, mutta zumosta johtuen emme meinanneet päästä Seattlesta pois, kun havaitsin liian myöhään ulosmenorampit. Saatiinpahan taas tuntumaa Heritageen kuten Seattleenkin.
Seattle
Pääsimme loppujen lopuksi kaupungista ja suuntasimme kohti Kanadan rajaa. Matka sujui mukavasti, mutta sitten eräässä pienessä kaupungissa ajoin taas pieleen jonka jälkeen ajelimme pikkuteitä jotka olivat sinänsä aivan kelvollisia. Saavuimme kuin saavuimmekin USA:n ja Kandan rajalle Sumas nimisessä pikkukylässä. Lähtöselvitys oli läpiajoa ja Kanadan puolella jouduin näyttämään pyörän paperit sekä vastaamaan pakollisiin alkoholi, ase, huume, sekä tupakka kyselyihin. Lisäksi kaveri halusi tietää, olimmeko ensi kertaa Kanadassa jonka jälkeen olimme tervetulleita maahan.
Rajaseudun taikaa
Ensimmäiset kahvit Kanadassa
Olimme British Columbiassa ja pian Kanada ykkösellä eroten siitä Hope nimisessä kylässä jolloin tie muuttui kolmoseksi ja pian viitoseksi. Sää oli hyvä ja maisemat olivat kumpuilevia sekä metsäisiä. Ohitimme Kamloopsin joka on alueen suurin kaupunki ja jonka jälkeen alkoi upea, vaihteleva vuoristoseutu. Illan suussa saavuimme Clearwateriin josta olin varannut mökin.
Nyt ostamani laite on ulkonäöltään samanlainen kuin 550:nen. Mielestäni kuitenkin näkymä on paljon epäselvempi kuin 550:ssä. Reitti on merkattu homopinkillä ja kun osa teistä on punaisia ja skaala on liian pieni, on kaupungissa hankala seurata reittiä. Vaikka skaalan saa muutettua, se vaihtuu hetken kuluttua takaisin pieneksi. On käsittämätöntä, että hyvä tuote pilataan. Meni vähän asian ohi, mutta zumosta johtuen emme meinanneet päästä Seattlesta pois, kun havaitsin liian myöhään ulosmenorampit. Saatiinpahan taas tuntumaa Heritageen kuten Seattleenkin.
Seattle
Pääsimme loppujen lopuksi kaupungista ja suuntasimme kohti Kanadan rajaa. Matka sujui mukavasti, mutta sitten eräässä pienessä kaupungissa ajoin taas pieleen jonka jälkeen ajelimme pikkuteitä jotka olivat sinänsä aivan kelvollisia. Saavuimme kuin saavuimmekin USA:n ja Kandan rajalle Sumas nimisessä pikkukylässä. Lähtöselvitys oli läpiajoa ja Kanadan puolella jouduin näyttämään pyörän paperit sekä vastaamaan pakollisiin alkoholi, ase, huume, sekä tupakka kyselyihin. Lisäksi kaveri halusi tietää, olimmeko ensi kertaa Kanadassa jonka jälkeen olimme tervetulleita maahan.
Rajaseudun taikaa
Ensimmäiset kahvit Kanadassa
Olimme British Columbiassa ja pian Kanada ykkösellä eroten siitä Hope nimisessä kylässä jolloin tie muuttui kolmoseksi ja pian viitoseksi. Sää oli hyvä ja maisemat olivat kumpuilevia sekä metsäisiä. Ohitimme Kamloopsin joka on alueen suurin kaupunki ja jonka jälkeen alkoi upea, vaihteleva vuoristoseutu. Illan suussa saavuimme Clearwateriin josta olin varannut mökin.
kotka
New member
No. Löysimme leirintäalueelle jossa mökkejä törröttikin hyvässä järjestyksessä puiden siimeksessä. Respan kaveri ei vaan meinannut löytää varaustani. Kun se löytyi, ilmeni että olinkin nuukana miehenä varannut ainoastaan telttapaikan. Nyt otti koteloon koska kaveri näkyi olevan oikeassa sillä varauksessa oli hinta 30,00 CAD. Sen se kielitaidon puute yhdistettynä nuukuuteen tekee. Marjatalla kieltämättä oli kivaa.
Onneksi alueeseen kuului myös motelli. josta saimme kohtuhintaisen majapaikan. Ensimmäinen yli 600 km ajopäivä oli takana ja pakollisten pizzojen ja oluiden jälkeen uni maittoi, etenkin kun ei tarvinnut palella teltassa. Aamu valkeni kauniina mutta koleana. Motelli tarjosi ainoastaan kahvia sekä räikeänvärisiä jyviä, joten aamiainen koostui kahvista ja ”doggybagista” löytyneistä pizzanpalasista.
Vähän nolottaa Clearwaterissa
Noin 700 km pituinen matka alkoi viluisesti. Onneksi aurinko rupesi lämmittämään upeita maisemia. Olimme kalliovuorilla. Mutkaa, kukkulaa ja laaksoa riitti joten hyväkuntoista tietä kilometrit taittuivat ripeästi. Rupesimme katselemaan josko alueen runsaasta eläinkannasta rupeaisi näkymään merkkejä. Pari kaurista havaitsimmekin. Näköpiiriimme ilmestyi myös ensimmäinen lumihuippuinen vuori joka oli vaikuttavan näköinen. Kanukit ovat rakentaneet paikalle hienon näköalapaikan ravintoloineen ja suveniirikauppoineen. Alue oli täynnä autoja ja jokunen moottoripyöräkin oli paikalla. Yllättävän vähän oli kuitenkin pyöriä liikkeellä, ehkä lomat eivät ole vielä alkaneet.
Komeata on
Kahvin ja pakollisten pönötyskuvien jälkeen matka taas jatkui halki upeiden maisemien kunnes näkymät rupesivat loivenemaan. Olimme ylittäneet kalliovuoret ja puusto alkoi lisääntyä, etenkin haavan näköisiä puita oli runsaasti. Maisema vaihtui paikoitellen aivan Lapin jänkhää muistuttavaksi. Ainoastaan ruostuneet Ladat ja pihoilla rötköttövätt moottorikelkat puuttuivat. Pian vaihtui myös osavaltio. Olimme jääkiekkopitoisessa Albertassa. En ole kiekkomiehiä mutta tiedän että nimet Edmonton ja Galgary saavat fanaattisen kiekkofriikin ”pissaamaan” hunajaa.
Matka jatkui ja taivaalle kerääntyi pilviä sadetta ennakoiden. Saimmekin pienen kuuron niskaamme mutta emme vaivautuneet laittamaan sadevehkeitä koska keli näytti paranevan. Tässä teimme virheen. Alueella alkoi näkyä tukkirekkoja. Vaikka ei satanutkaan enää, tie oli märkä ja eräältä tukkitieltä kerkesi edellemme täydessä lastissa oleva rekka.
No. Koska tie oli märkä ja lukuisat rekat edellämme olevan lisäksi olivat tuoneet renkaissaan kauniinpunaista savea em. tieltä, myös ajotiemme oli tuon kauniinpunaisen saven peitossa ja liukas. En uskaltanut ohittaa rekkaa joten olimme itsekin tuon saven peittämiä, Myöskään pyörän mustasta väristä ei ollut havaintoja. Jopa etupleksi oli niin saven peittämä että jouduin tihrustelemaan sen yli eteenpäin nähdäkseni.
Onneksi seuraava etappi Grande Prairie oli lähellä ja onnuimme sinne kauniin ilta-auringon saattelemina ja värisinä. Löysimme onneksi ”tee se itse” pesulan jossa härskisti käytin painepesuria saadakseni Heritagen oman värin näkyviin. Hotelli löytyi myös helposti ja lähistöllä olevassa nuorisopubissa nautimme hampurilaiset ranskalaisilla. Ilta oli mukava ja ystävällisen utelias baarimikko kertoili muille asiakkaille matkasuunnitelmastamme joten jouduimme melkoiseen kyselysateeseen. Tulipahan englanninkielen kertausta kerrakseen. Todella kiva ilta.
Pientä totuttelua pekoniin Grande Prairiessa.
kotka
New member
Hotellimme ei ollut intialaisten hallussa joten siellä tarjottiin jopa aamiaista joka käsitti pekonia, makkaran nimellä kunnioitettuja jauhelihakökkäreitä sekä mautonta munakokkelia ja eräänlaisia munalettuja ja totta kai värillisiä jyviä ja makeita muffinsseja.
Vatsat täysinä starttasimme kauniissa viileähkössä säässä kohti Fort Nelsonia. Varsin pian näimmekin edessämme risteyksen jossa oikealle kääntyvässä kyltissä luki ”ALASKA”
Muitakin motoristeja matkalla samaan suuntaan.
Alkumatka oli varsin tasaista preeriaa maatiloineen ja peltoineen. Tie kuitenkin mutkitteli ja hyväkuntoisena oli miellyttävä ajaa. Ilma lämpeni ja rupesimme hiljaa nousemaan ylöspäin. Olimme Kalliovuorten itälaidalla. Vasemmalla tämä mahtava vuorijono oli näköpiirissämme koko ajan- Koska kompassisuuntamme oli luoteeseen, alkoi mutkien lisäksi olla nousuja ja laskuja. Ajaminen oli taas yhtä juhlaa ja vähäliikenteinen tie oli erinomaisessa kunnossa. Siirryimme myös takaisin British Columbiaan.
Kauniissa säässä saavuimme kaupunkiin nimeltä Dawson Creek. Täällä pysähdyimme Mäkkärille. Hampurilaisaterian jälkeen olimme takaisin pyörällä kun Marjatta huomasi että videokamera oli kateissa. Outo juttu, meillähän olikin mennyt pari reissua ilman kameran katoamista. Muistaakseni edellinen katoamismysteeri tapahtui Korallimerellä laitteen jäätyä laivan sisätiloihin. Onneksi olimme vielä Mäkkärin pihassa ja kamera löytyi lattialta. Helpottuneina jatkoimme matkaa.
Vaikka Alaska highwayn kylttejä näkyi aikaisemmin, niin tästä se kuitenkin näkyy alkavan.
Saavuimme suureen liikenneympyrään jossa luki suurin kirjaimin ALASKA HIGHWAY. Olimme nyt tällä kuuluisalla tiellä jota monet arvostavat enemmän kuin Route 66:tta. Pääsimme kaupungista ulos ja peltojen jälkeen alkoi taas mutkainen ja loivasti kukkulainen tie.
Liikennettä oli selvästi enemmän kuin ennen Dawson Creekia. Suuri osa autoista oli myös pitkänmatkan bussin kokoisia matkailuautoja maasturit hinauksessa perässään. Nämä autokolossit huojuivat eteenpäin hitaammin joten Heritage joutui ohitushommiin. Vaikka tie oli mutkainen, ohitustilanteita löytyi. Usein kuski myös siirtyi pientareelle helpottaen ohitusta.
Maisemat ovat komeita
Maisema alkoi olla metsävoittoista. Lehtipuut jäivät vähemmistöön ja kuuset alkoivat olla vallitsevana puulajina. Pysähdyimme eräässä pikkukaupungissa tankkaamaan jonka jälkeen nautimme hodareita kun kuulin selvää suomenkieltä viereisestä pöydästä. Kyseessä oli suomalainen perhe joka oli tapaamassa kanadansuomalaisia sukulaisiaan. Pienen juttutuokion jälkeen alkoi kuvaussessio jossa Heritage Suomen lippuineen oli pääosassa.
… ja näitä riittää….
Vatsat täysinä starttasimme kauniissa viileähkössä säässä kohti Fort Nelsonia. Varsin pian näimmekin edessämme risteyksen jossa oikealle kääntyvässä kyltissä luki ”ALASKA”
Muitakin motoristeja matkalla samaan suuntaan.
Alkumatka oli varsin tasaista preeriaa maatiloineen ja peltoineen. Tie kuitenkin mutkitteli ja hyväkuntoisena oli miellyttävä ajaa. Ilma lämpeni ja rupesimme hiljaa nousemaan ylöspäin. Olimme Kalliovuorten itälaidalla. Vasemmalla tämä mahtava vuorijono oli näköpiirissämme koko ajan- Koska kompassisuuntamme oli luoteeseen, alkoi mutkien lisäksi olla nousuja ja laskuja. Ajaminen oli taas yhtä juhlaa ja vähäliikenteinen tie oli erinomaisessa kunnossa. Siirryimme myös takaisin British Columbiaan.
Kauniissa säässä saavuimme kaupunkiin nimeltä Dawson Creek. Täällä pysähdyimme Mäkkärille. Hampurilaisaterian jälkeen olimme takaisin pyörällä kun Marjatta huomasi että videokamera oli kateissa. Outo juttu, meillähän olikin mennyt pari reissua ilman kameran katoamista. Muistaakseni edellinen katoamismysteeri tapahtui Korallimerellä laitteen jäätyä laivan sisätiloihin. Onneksi olimme vielä Mäkkärin pihassa ja kamera löytyi lattialta. Helpottuneina jatkoimme matkaa.
Vaikka Alaska highwayn kylttejä näkyi aikaisemmin, niin tästä se kuitenkin näkyy alkavan.
Saavuimme suureen liikenneympyrään jossa luki suurin kirjaimin ALASKA HIGHWAY. Olimme nyt tällä kuuluisalla tiellä jota monet arvostavat enemmän kuin Route 66:tta. Pääsimme kaupungista ulos ja peltojen jälkeen alkoi taas mutkainen ja loivasti kukkulainen tie.
Liikennettä oli selvästi enemmän kuin ennen Dawson Creekia. Suuri osa autoista oli myös pitkänmatkan bussin kokoisia matkailuautoja maasturit hinauksessa perässään. Nämä autokolossit huojuivat eteenpäin hitaammin joten Heritage joutui ohitushommiin. Vaikka tie oli mutkainen, ohitustilanteita löytyi. Usein kuski myös siirtyi pientareelle helpottaen ohitusta.
Maisemat ovat komeita
Maisema alkoi olla metsävoittoista. Lehtipuut jäivät vähemmistöön ja kuuset alkoivat olla vallitsevana puulajina. Pysähdyimme eräässä pikkukaupungissa tankkaamaan jonka jälkeen nautimme hodareita kun kuulin selvää suomenkieltä viereisestä pöydästä. Kyseessä oli suomalainen perhe joka oli tapaamassa kanadansuomalaisia sukulaisiaan. Pienen juttutuokion jälkeen alkoi kuvaussessio jossa Heritage Suomen lippuineen oli pääosassa.
… ja näitä riittää….
kotka
New member
Taas kahvilla
Matka jatkui loistavassa säässä ja maisemissa. Nyt alkoi kuitenkin siellä täällä olla tietöitä jotka hidastivat matkaa. Vaikka meillä ei ollut kiire, kyrsiihän se koko ajan odottelee matkailuautojen perässä. Pysähdyimme pitkän suoran alkupäässä ja näimme edessämme olevan valtavan matkailuautojonon odottamassa vuoroaan suljetun kaistan takia.
Takaamme kuului pärinää. Kaksi Meksikon rekisterissä olevaa pyörää ajeli kylmästi autojen ohi. Seurasimme kavereita ja pian olimme jonon kärjessä odottamassa punaisen valon vaihtumista. Tämä homma kannatti. Pääsimme vaivattomasti valtavan jonon ohi tyhjälle tielle. Kiittelin meksikolaisia ja matka jatkui. Pojat ohittivat meidät vauhdilla. Eipä aikaakaan kun näin taas Meksikon rekkarit edessäni. Ohitimme sitten meksikolaiset jotka seisoivat happaman näköisinä Highway Patrol auton takana. Toivottavasti meksikaanot eivät saaneet ainakaan isompia sakkoja ylinopeudesta.
Matka jatkui ja selvästi huomasimme että olimme erämaassa. Asutusta ei juuri näkynyt. Ainoastaan pienehköt sivutiet postilaatikkoriveineen osoittivat että kyllä täälläkin ihmisasutusta löytyy. Tie 97 mutkitteli ja varsin paljon näkyi vesistöjä, pieniä järviä, lampia sekä jokia jotka kiemurtelivat tien vieressä tai itse asiassa tiehän kiemurteli joen vieressä jos tarkkoja ollaan.
Saavuimme pieneen kaupunkiin nimeltä Fort Nelson. Takana oli google mapsin mukaan 587 km, joten aivan loistava ajopäivä vaikka villieläimet loistivat poissaolollaan. Yövyimme siistissä ”Super 8” motellissa josta saimme vielä siedettävän aamupalan. Pekoni oli korvattu paksuilla kinkkusiivuilla jotka lilluivat lämpöisessä vedessä. Asiassa oli se hyvä puoli, että kinkkua oli runsaasti. Leivänpaahdin ei oikein paahtanut joten käänsin lisää tehoa sillä seurauksella että vähän ajan kuluttua koko motelli haisi palaneelta leivältä. Arvatkaa, hävettikö?
Aamu valkeni tihkusateisena joten laitoimme sadevehkeet päälle ja matka jatkui kohti Watson Lake nimistä kaupunkia. Maisemat jatkuivat yhtä upeina kuin aikaisemminkin. Ainoastaan pilvinen sää latisti luonnon värit korvaten ne kuitenkin omalla harmaalla hämyllään. Sade onneksi lakkasi mutta koleahkon sään takia pidimme sadevehkeet edelleen yllämme. Ilman mainostamista kerron että meillä oli Heldin hieman paksuhkot 2-osaiset sadeasut jotka ovat osoittautuneet erinomaisiksi vaikka vievätkin tilaa enemmän kuin ehkäisyvälineen paksuiset viritelmät.
Maisemat alkoivat jylhetä, Lähestyimme jälleen Kalliovuorten laitoja. Huoleni bensa-asemien sijainnista oli myös turha. Pieniä asemia kuppiloineen oli siroteltuna riittävin välein, mutta muistin saamani vihjeen: Tankkaa aina kun mahdollista. Kun olin tankannut ja matka jatkui, tien varrelta löytyi usein kyltti: ”Tarkistitko polttoaineen, seuraava asema on n. 100 km. päässä?” Lievää hämmästystä herätti, miksi kyltti oli vasta aseman jälkeen, eikä ennen? Haluamatta loukata mitään Kanadan monista kansallisuuksista mieleen tuli että merkkien sijainnin suunnitelleet tiemestarit saattaisivat olla lähtöisin maasta josta saa ”Zyviec” merkkistä olutta sekä Krakovan makkaraa.
Nyt alkoi olla taas vuoristoa jota hyväkuntoinen tie halkoi ja tuuhea kuusimetsä reunusti. Pilvipoutainen sää vallitsi mutta tie oli kuiva ja ajonautinto huipussaan.
Näimme myös ensimmäiset villieläimet. Erään kallioleikkauksen kohdalla villivuohilauma nuoleskeli suolaa tien pinnalta. Otukset olivat niin maantienvärisiä, että havaitsin ne vasta aivan kohdalla. Onneksi vuohet eivät poukkoilleet mielettömästi vaan pysyivät kiltisti toisella kaistalla. Onnettomuus oli varsin lähellä johtuen myös omasta ”fakkiutumisesta” ja ehkä liian suuresta tilannenopeudesta.
Muncho Lake
Saavuimme Muncho Laken alueelle. Alue on vaikuttavan kokoinen luonnonpuisto. Eräällä suoranpätkällä näkyi isoja mustia möykkyä jotka osoittautuivat biisoneiksi. Niitä oli melkoinen lauma. Yksi iso uros steppaili ajotiellä aivan kuin poseeraisi meille ja paikalla oleville matkailuautoille. Muu osa laumasta rouskutteli heinää kaikessa rauhassa.
Uusi vaaratilanne syntyi taas vuohien ansiosta tai oikeammin typerän autokuskin takia. Olimme taas suoranpätkällä. Edessäni oli pysähtyneenä matkailuauto. laitoin vilkun päälle ja lähdin ohittamaan. Auton vieressä ollessani huomasin, että vuohiparvi oli tiellä aivan matkailuauton edessä autossa olijoiden kuvatessa otuksia hullun lailla. Onneksi eläimet pysyivät auton suojassa eivätkä hyppineet eteeni. Vihloi aika tavalla. Jos autossa olisi ollut vinkkari tai hätävilkut päällä, olisin tietenkin ohittanut sen erittäin hitaasti. Harvinainen poikkeus näin hienossa liikennekulttuurissa.
Tuntui että olimme eläintarhassa. Seuraavaksi näimme hirviä tai ”Muusia” kuten täälläpäin maailmaa sanotaan, nuoleskelemassa myös tiesuolaa. Heritagen äänet saivat eläimet siirtymään kauemmaksi. Aina paranee….. sillä vuorossa oli mustakarhu joka kuitenkin loikki metsän suojaan.
Sitten eräällä suoralla oli taas matkailuautoja pysähdyksissä. Nyt olin varovainen ja ajelin kävelyvauhtia niiden ohi. yhtäkkiä aivan tien vieressä n.5 metrin päässä meistä tallusteli kookas mustakarhu ja nautiskellen marjoja pientareelta. Pysähdyimme videoimaan tilannetta. Mesikämmen ei noteerannut meitä lainkaan vaan popsi marjoja suurella mielihalulla.
Olipa vaikuttava kokemus jälleen kerran. Kun sitten käänsin kaasukahvaa, karhu loikkasi metrin verran, onneksi meistä poispäin. Toivottavasti Marjatta sai videoitua tilanteen.
Kun keskustelimme kohtaamistamme eläimistä illalla, Marjatta väitti kivenkovaan että karhulla olisi ollut siniset silmät ja keltainen nenänpää. Itse en havainnut näitä yksityiskohtia.
Järven jälkeen maasto taas loiveni ja vuoret vaihtuivat metsään joka oli edelleen kuusivoittoista. Puut olivat pitkiä ja selvästi ”hoikempia” kuin meikäläiset. Männyt olivat selvänä vähemmistönä. Niitä näkyi itse asiassa erittäin vähän. Tie oli hyvä, joskin tietöitä oli edelleen runsaasti. Tiemme Alaska Highway kulki numerolla 97 seuraten ”Liard” jokea joka virtasi vuolaana kohti Tyyntä Valtamerta antaen meille ”silmänruokaa” välkähdellen ikikuusien välissä.
kotka
New member
Siirryimme British Columbiasta Tarunomaiseen Yukonin Territorioon. Tämä valtava kullankaivajien, seikkailijoiden ja intiaanitarujen romantisoima alue on edelleen suureksi osaksi asumatonta erämaata. Maisemat eivät muuttuneet, ainoastaan eläimiä ei nähty lainkaan. Tulikin mieleen että nuo luonnonpuistoissa olevat näkemämme eläimet olisivat urbanisoituneet ja siksi eivät arastelleet ihmisiä tai kulkuneuvoja.
Tie kiemurteli Yukonin ja BC:n rajalla ja viimein saavuttiin määränpäähämme Watson Lakeen. Oli heinäkuun 1. päivä joka on sattumalta Kanadan kansallispäivä, kaupungin ulkopuolella olevalla kentällä liput liehuivat, torvet soivat, ja ihmisiä oli alue mustanaan. Emme jääneet juhliin koska oli löydettävä katto pään päälle ja epäilin että huoneen saatavuus voisi olla huonoa juhlista johtuen.
Saavuimme pääkadulle jolla liehuivat lukuisten maiden liput kuvaillen luultavasti maan monikulttuurisuutta. Suomen lippua ei tietenkään tuossa lippulinnassa liehunut. Motelli kuitenkin löytyi vaivattomasti. Kaupunki on tyypillinen pääkadun molemmin puolin rakennettu pikkukaupunki. Kaljakauppaa hakiessani havaitsin erikoisen paikan. Pienessä metsikössä oli alue joka oli täynnä rekisterikilpiä ja muita kylttejä.
Kaljakauppa löytyi ja kypäräkaljojen jälkeen kävimme päivällisellä kaupungin parhaassa ruokapaikassa jossa saimme mautonta possunpaistia ruskealla, myös mauttomalla kastikkeella ja perunoilla. Pienessä tihkusateessa tallustelimme motellille jossa jälkiruokaoluet vaivuttivat meidät hyvin ansaituille yöunille. Mainittakoon että kilometrejä karttui 528 kappaletta. Upea ajopäivä!
Aamu valkeni taaskin pilvipoutaisena ja koleana joten sadevehkeet olivat taas niskassa kun huoltoasemalla nautittujen kuivien piiraiden ja kahvin jälkeen starttasimme. Poikkesimme lähellä olevaan rekkaripuistoon joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Rekisterikilpiä sekä muita lähinnä paikkoja osoittavia kylttejä oli tuhansia. Oli kanadalaisia, amerikkalaisia, ja muiden maiden kilpiä. Löysin jopa muutaman saksalaisenkin kilven. No, kuinka ollakaan: Nyt siellä on kaksi suomalaista rekisterikilpeä jotka olivat hiertäneet merimiessäkissäni Suomesta saakka.
Melkoinen paikka tämäkin.
Tankkaus motellimme vieressä. Onneksi bensa on täällä halpaa.
Tien numero oli nyt Alaska Highway 1. joka jatkuu samannumeroisena USA:n rajalle saakka muuttuen siellä kakkoseksi. Matka alkoi sujua vähäisessä liikenteessä. Aivan alkumatkasta taas tallusteli karhu kaikessa rauhassa tien poikki metsän suojaan.
Jonkun ajan kuluttua näin mustan möykyn makaavan asfaltilla. Hiljensin ja huomasimme että siinä makasi karhunpoikanen kuolleena. Auto oli todennäköisesti törmännyt siihen ja onnettomuus oli tapahtunut aivan äskettäin koska karhuressukan suusta valui vielä tuoretta verta. Emme pysähtyneet paikalle vaan kaasutin reippaasti ja sinne jäi karhunpoikanen tien varteen.
Vaikka emme Animaliaan kuulukaan, murheellinen näky pysyi mielissämme pitkään.
Matka edistyi ripeästi ja seuraava etappimme oli Whitehorse, Yukon joen varrella sijaitseva territorion pääkaupunki. Liikenne kasvoi selvästi kun lähestyimme tätä territorion suurinta, väkiluvultaan n.25 000 ja lähes ainoata kaupunkia.
Olin netin kautta varannut ”bed and breakfast” paikan jonne zumo löysi helposti. Rakennus oli isohko omakotitalo. Ulko-ovi oli lukossa mutta oven vieressä oli nappuloita joita painelin saamatta mitään aikaan. Olin onneksi laittanut puhelinnumeron kännykkääni ja sieltähän apu löytyi. Murteellista englantia puhuva kaveri kertoi saapuvansa viidessä minuutissa paikalle. Näin kävikin ja aasialainen mies loikkasi autosta ja avasi oven. Eteisessä oli kyltti jossa käskettiin ottamaan kengät pois ja käyttämään saatavilla olevia tohveleita. Suomalaisina ei ollut mikään ongelma riisua kenkiä, joskaan emme tohveleita tarvinneet.
Isäntä näytti alakerrassa olevan huoneemme sekä wc tilat. Huone oli pieni, mutta riittävä. Sen sijaan yläkerrassa oleva ruokasali oli tilava. Kaikkien buffettien kauhuina meitä riemastutti että huoneen hintaan kuuluva aamiainen piti valmistaa ITSE valtavasta jääkaapista saatavista aineista.
Kurkistin kaappiin ja siellä olevat juusto. pekoni, makkara, ja hampurilaispihvivuoret siivittivät sylkirauhaseni ekstaasiin vaikka oli vasta myöhäinen iltapäivä. Vaikutti että kerrankin olin tehnyt oikean valinnan vaikka majapaikkamme ei ollut halvimmasta päästä. Isäntä neuvoi myös ovikoodin jonka jälkeen hän poistui takavasemmalle.
Tie kiemurteli Yukonin ja BC:n rajalla ja viimein saavuttiin määränpäähämme Watson Lakeen. Oli heinäkuun 1. päivä joka on sattumalta Kanadan kansallispäivä, kaupungin ulkopuolella olevalla kentällä liput liehuivat, torvet soivat, ja ihmisiä oli alue mustanaan. Emme jääneet juhliin koska oli löydettävä katto pään päälle ja epäilin että huoneen saatavuus voisi olla huonoa juhlista johtuen.
Saavuimme pääkadulle jolla liehuivat lukuisten maiden liput kuvaillen luultavasti maan monikulttuurisuutta. Suomen lippua ei tietenkään tuossa lippulinnassa liehunut. Motelli kuitenkin löytyi vaivattomasti. Kaupunki on tyypillinen pääkadun molemmin puolin rakennettu pikkukaupunki. Kaljakauppaa hakiessani havaitsin erikoisen paikan. Pienessä metsikössä oli alue joka oli täynnä rekisterikilpiä ja muita kylttejä.
Kaljakauppa löytyi ja kypäräkaljojen jälkeen kävimme päivällisellä kaupungin parhaassa ruokapaikassa jossa saimme mautonta possunpaistia ruskealla, myös mauttomalla kastikkeella ja perunoilla. Pienessä tihkusateessa tallustelimme motellille jossa jälkiruokaoluet vaivuttivat meidät hyvin ansaituille yöunille. Mainittakoon että kilometrejä karttui 528 kappaletta. Upea ajopäivä!
Aamu valkeni taaskin pilvipoutaisena ja koleana joten sadevehkeet olivat taas niskassa kun huoltoasemalla nautittujen kuivien piiraiden ja kahvin jälkeen starttasimme. Poikkesimme lähellä olevaan rekkaripuistoon joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi. Rekisterikilpiä sekä muita lähinnä paikkoja osoittavia kylttejä oli tuhansia. Oli kanadalaisia, amerikkalaisia, ja muiden maiden kilpiä. Löysin jopa muutaman saksalaisenkin kilven. No, kuinka ollakaan: Nyt siellä on kaksi suomalaista rekisterikilpeä jotka olivat hiertäneet merimiessäkissäni Suomesta saakka.
Melkoinen paikka tämäkin.
Tankkaus motellimme vieressä. Onneksi bensa on täällä halpaa.
Tien numero oli nyt Alaska Highway 1. joka jatkuu samannumeroisena USA:n rajalle saakka muuttuen siellä kakkoseksi. Matka alkoi sujua vähäisessä liikenteessä. Aivan alkumatkasta taas tallusteli karhu kaikessa rauhassa tien poikki metsän suojaan.
Jonkun ajan kuluttua näin mustan möykyn makaavan asfaltilla. Hiljensin ja huomasimme että siinä makasi karhunpoikanen kuolleena. Auto oli todennäköisesti törmännyt siihen ja onnettomuus oli tapahtunut aivan äskettäin koska karhuressukan suusta valui vielä tuoretta verta. Emme pysähtyneet paikalle vaan kaasutin reippaasti ja sinne jäi karhunpoikanen tien varteen.
Vaikka emme Animaliaan kuulukaan, murheellinen näky pysyi mielissämme pitkään.
Matka edistyi ripeästi ja seuraava etappimme oli Whitehorse, Yukon joen varrella sijaitseva territorion pääkaupunki. Liikenne kasvoi selvästi kun lähestyimme tätä territorion suurinta, väkiluvultaan n.25 000 ja lähes ainoata kaupunkia.
Olin netin kautta varannut ”bed and breakfast” paikan jonne zumo löysi helposti. Rakennus oli isohko omakotitalo. Ulko-ovi oli lukossa mutta oven vieressä oli nappuloita joita painelin saamatta mitään aikaan. Olin onneksi laittanut puhelinnumeron kännykkääni ja sieltähän apu löytyi. Murteellista englantia puhuva kaveri kertoi saapuvansa viidessä minuutissa paikalle. Näin kävikin ja aasialainen mies loikkasi autosta ja avasi oven. Eteisessä oli kyltti jossa käskettiin ottamaan kengät pois ja käyttämään saatavilla olevia tohveleita. Suomalaisina ei ollut mikään ongelma riisua kenkiä, joskaan emme tohveleita tarvinneet.
Isäntä näytti alakerrassa olevan huoneemme sekä wc tilat. Huone oli pieni, mutta riittävä. Sen sijaan yläkerrassa oleva ruokasali oli tilava. Kaikkien buffettien kauhuina meitä riemastutti että huoneen hintaan kuuluva aamiainen piti valmistaa ITSE valtavasta jääkaapista saatavista aineista.
Kurkistin kaappiin ja siellä olevat juusto. pekoni, makkara, ja hampurilaispihvivuoret siivittivät sylkirauhaseni ekstaasiin vaikka oli vasta myöhäinen iltapäivä. Vaikutti että kerrankin olin tehnyt oikean valinnan vaikka majapaikkamme ei ollut halvimmasta päästä. Isäntä neuvoi myös ovikoodin jonka jälkeen hän poistui takavasemmalle.
kotka
New member
Kotiutumisen ja pikasuihkun jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Se ei vaikuttanut kovin kaksiselta. Omakotitalot, muutama motelli, ostoskeskus sekä jokunen huoltoasema hallitsivat majapaikkamme ympäristöä. Emme viitsineet kauaa kävellä päämäärättömästi joten kysyin suoraan eräältä paikkakuntalaiselta, missä sijaitsee lähin kaljakuppila? Sainkin seikkaperäiset ohjeet ja pian olimme nauttimassa terassioluita varsin lämpimän ilta-auringon heijastuessa huurteisiin laseihimme. Kuppila oli aivan kadun vieressä ja siitä oli helppo seurata ohikulkijoita.
Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin retkillämme, jouduimme jälleen näkemään alkuperäiskansojen alennustilan. Selvästi intiaanipiirteet omaavat nukkavierut ja päihtyneet ihmiset vaeltelivat edestakaisin. Joukossa oli miehiä sekä naisia, nuoria ja vanhoja. Kaikilla oli sama apaattinen ilme kasvoillaan.
Auringon laskettua mailleen ilma viileni selvästi ja olimme valmiit siirtymään majapaikkamme ”bed” osastolle.
Aamu valkeni kauniina ja hyvin nukutun yön jälkeen siirryimme ruokasaliin jossa alkoi tapahtua. Pekonit paistuivat, leivänpaahdin lauloi, maukkaat paistuvat munat tirisivät tomerasti. Juustosiivut sulivat sievästi vastapaahdettujen, mehevällä majoneesilla päällystettyjen leipien rapsakkaan pintaan. Kunnon aamiainen vaatii myös kasviksia. Marjatta sivalteli siivuja komeista kurkuista, tulipunaisista tomaateista ja syvänvihreistä salaateista. Nautimme kyytipoikana kuumaa kahvia, taatusti tuoretta mehua. Lisäksi tarjolla oli jugurttia, etelän hedelmiä, myslejä. Olipa upea aamiainen joka oli ensimmäinen tämän tyyppinen retkillämme.
Olimme jo ahtaneet itsemme täyteen ja pohdimme kuinka pääsemme pyörän päälle kun kuulimme askeleita. Seuraamme liittyi autoileva saksalainen herra joka myös osoittautui turistiksi. Mies riemastui suunnattomasti kun kerroin hänelle aamiaisen runsaudesta. Germaanisella tehokkuudella rupesivat pekonit ja makkarat muuttumaan herkulliseksi aamiaiseksi myös hänelle. Veikkaanpa ettei ”breakfast” osuus tuottanut omistajalleen lisäarvoa tuona aamuna.
Pääsimme kuin pääsimmekin pyörän päälle ja matka jatkui. Mainittakoon että edellisen päivän ajosaldo oli 444 km.
Valitettavasti huomasin että Whitehorsen valokuvat ovat valitettavasti kadonneet bittiavaruuteen tai -helvettiin.
Matka alkoi kauniissa säässä ja pian Whitehorsen jälkeen siirryimme tielle Klondike Highway n
2. suuntana legendaarinen kultakaupunki ja koko kultaryntäyksen sydän Dawson City. Yllättäen ilma muuttui pilviseksi ja rupesi satamaan. Ei auttanut muuta kuin sadevehkeet taas päälle ja matka rupesi taittumaan. Matkailuautoja lukuun ottamatta liikennettä oli vähän. Olimme melko tasaisella seudulla jossa havu-sekä lehtimetsät vallitsivat. Tie oli huonompi kuin aikaisemmin, mutta aivan ajettavassa kunnossa.
Saavuimme Carmacks- nimiseen kylään. Tankkasimme ja nautimme kahvit. Paikalla oli muutamia motoristeja lisäksemme ja jälleen Suomen lippu herätti huomiota ja juttua riitti paikallisten motoristien kanssa. Matka jatkui ja sää parani varsin nopeasti joten pääsimme sadevehkeistä eroon ja matkanteko oli taas kevyempää, nähtävästi aamiainen alkoi sulaa ja myös keventää oloamme.
Ajoimme nyt aivan legendaarisen Yukon joen varrella. Joki virtasi vierellämme paikoitellen leveänä kymenä. Yukon joki alkaa Aitlin-järvestä British Columbiassa päättyen Beringin mereen. Joki on n.3200 km pitkä ja on purjehduskelpoinen suurimmalta osaltaan. Lisäksi joki oli tärkein liikenneväylä koko laajalla Alaskan alueella ennen teiden rakentamista.
Vaihteeksi vähän tasaisempaa maastoa
Lähestyimme Dawson Cityä. Kaupunki on perustettu 1896 Yukon-ja Klondike jokien yhtymäkohtaan ja oli Yukonin pääkaupunkina 1898–1952. Suuren kultaryntäyksen aikana kaupungin väkiluku oli n.40 000. nykyisin siellä asuu n. 1300 henkeä. Kaupungin pääelinkeinot ovat kullankaivu ja turismi.
Tien ja Yukon joen välissä alkoi olla valtavia hiekka-sora ja kivikasoja. Niitä riitti kilometrien matkalla tien molemmin puolin. Pohdin niiden syntyä koska ne olivat selvästi ihmisen aikaansaannoksia. Sitten välähti. Olimme keskellä valtavaa kullanhuuhdonta-aluetta nimeltään Klondike. Kasat ovat taatusti peräisin koneellisesta kullankaivusta jota alueella edelleenkin harrastetaan.
Saavuimme tähän legendaariseen kaupunkiin. Ensi näkemältä tuli Villi Länsi mieleen. Kaupungissa ei ollut korkeita kerrostaloja. Suurin osa rakennuksista oli puurakenteisia. Kadut olivat päällystämättömiä Klondike Highwayta lukuun ottamatta.
Zumon oikutteluista huolimatta löysin varaamani hotellin aivan kaupungin keskustasta. Paikka oli hintava, mutta jonkun juhlan takia vaihtoehdot olivat vähissä.
Matkaa Whitehorsesta Dawson Cityyn kertyi 532 km ollen mukava ajopäivä.
Siistiydyttyämme lähdimme tutustumaan tähän legendaariseen kaupunkiin. Autoja oli liikenteessä vähän ja ihmiset kulkivat keskellä pölyäviä katuja. Vastaavanlaista olimme nähneet ainoastaan Tombstonessa Arizonassa. Nautimme tuliaisoluet yhdessä ja tervetuliaisoluet toisessa kuppilassa. Porukkaa oli aika tavalla liikkeellä ja kaikki näyttivät turisteilta. Näki että turismi pyörittää kaupunkia sillä suveniirikauppoja oli joka nurkassa.
Tässä on ollut ”sellainen” talo.
Dawson Cityssä
Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin retkillämme, jouduimme jälleen näkemään alkuperäiskansojen alennustilan. Selvästi intiaanipiirteet omaavat nukkavierut ja päihtyneet ihmiset vaeltelivat edestakaisin. Joukossa oli miehiä sekä naisia, nuoria ja vanhoja. Kaikilla oli sama apaattinen ilme kasvoillaan.
Auringon laskettua mailleen ilma viileni selvästi ja olimme valmiit siirtymään majapaikkamme ”bed” osastolle.
Aamu valkeni kauniina ja hyvin nukutun yön jälkeen siirryimme ruokasaliin jossa alkoi tapahtua. Pekonit paistuivat, leivänpaahdin lauloi, maukkaat paistuvat munat tirisivät tomerasti. Juustosiivut sulivat sievästi vastapaahdettujen, mehevällä majoneesilla päällystettyjen leipien rapsakkaan pintaan. Kunnon aamiainen vaatii myös kasviksia. Marjatta sivalteli siivuja komeista kurkuista, tulipunaisista tomaateista ja syvänvihreistä salaateista. Nautimme kyytipoikana kuumaa kahvia, taatusti tuoretta mehua. Lisäksi tarjolla oli jugurttia, etelän hedelmiä, myslejä. Olipa upea aamiainen joka oli ensimmäinen tämän tyyppinen retkillämme.
Olimme jo ahtaneet itsemme täyteen ja pohdimme kuinka pääsemme pyörän päälle kun kuulimme askeleita. Seuraamme liittyi autoileva saksalainen herra joka myös osoittautui turistiksi. Mies riemastui suunnattomasti kun kerroin hänelle aamiaisen runsaudesta. Germaanisella tehokkuudella rupesivat pekonit ja makkarat muuttumaan herkulliseksi aamiaiseksi myös hänelle. Veikkaanpa ettei ”breakfast” osuus tuottanut omistajalleen lisäarvoa tuona aamuna.
Pääsimme kuin pääsimmekin pyörän päälle ja matka jatkui. Mainittakoon että edellisen päivän ajosaldo oli 444 km.
Valitettavasti huomasin että Whitehorsen valokuvat ovat valitettavasti kadonneet bittiavaruuteen tai -helvettiin.
Matka alkoi kauniissa säässä ja pian Whitehorsen jälkeen siirryimme tielle Klondike Highway n
2. suuntana legendaarinen kultakaupunki ja koko kultaryntäyksen sydän Dawson City. Yllättäen ilma muuttui pilviseksi ja rupesi satamaan. Ei auttanut muuta kuin sadevehkeet taas päälle ja matka rupesi taittumaan. Matkailuautoja lukuun ottamatta liikennettä oli vähän. Olimme melko tasaisella seudulla jossa havu-sekä lehtimetsät vallitsivat. Tie oli huonompi kuin aikaisemmin, mutta aivan ajettavassa kunnossa.Saavuimme Carmacks- nimiseen kylään. Tankkasimme ja nautimme kahvit. Paikalla oli muutamia motoristeja lisäksemme ja jälleen Suomen lippu herätti huomiota ja juttua riitti paikallisten motoristien kanssa. Matka jatkui ja sää parani varsin nopeasti joten pääsimme sadevehkeistä eroon ja matkanteko oli taas kevyempää, nähtävästi aamiainen alkoi sulaa ja myös keventää oloamme.
Ajoimme nyt aivan legendaarisen Yukon joen varrella. Joki virtasi vierellämme paikoitellen leveänä kymenä. Yukon joki alkaa Aitlin-järvestä British Columbiassa päättyen Beringin mereen. Joki on n.3200 km pitkä ja on purjehduskelpoinen suurimmalta osaltaan. Lisäksi joki oli tärkein liikenneväylä koko laajalla Alaskan alueella ennen teiden rakentamista.
Vaihteeksi vähän tasaisempaa maastoa
Lähestyimme Dawson Cityä. Kaupunki on perustettu 1896 Yukon-ja Klondike jokien yhtymäkohtaan ja oli Yukonin pääkaupunkina 1898–1952. Suuren kultaryntäyksen aikana kaupungin väkiluku oli n.40 000. nykyisin siellä asuu n. 1300 henkeä. Kaupungin pääelinkeinot ovat kullankaivu ja turismi.
Tien ja Yukon joen välissä alkoi olla valtavia hiekka-sora ja kivikasoja. Niitä riitti kilometrien matkalla tien molemmin puolin. Pohdin niiden syntyä koska ne olivat selvästi ihmisen aikaansaannoksia. Sitten välähti. Olimme keskellä valtavaa kullanhuuhdonta-aluetta nimeltään Klondike. Kasat ovat taatusti peräisin koneellisesta kullankaivusta jota alueella edelleenkin harrastetaan.
Saavuimme tähän legendaariseen kaupunkiin. Ensi näkemältä tuli Villi Länsi mieleen. Kaupungissa ei ollut korkeita kerrostaloja. Suurin osa rakennuksista oli puurakenteisia. Kadut olivat päällystämättömiä Klondike Highwayta lukuun ottamatta.
Zumon oikutteluista huolimatta löysin varaamani hotellin aivan kaupungin keskustasta. Paikka oli hintava, mutta jonkun juhlan takia vaihtoehdot olivat vähissä.
Matkaa Whitehorsesta Dawson Cityyn kertyi 532 km ollen mukava ajopäivä.
Siistiydyttyämme lähdimme tutustumaan tähän legendaariseen kaupunkiin. Autoja oli liikenteessä vähän ja ihmiset kulkivat keskellä pölyäviä katuja. Vastaavanlaista olimme nähneet ainoastaan Tombstonessa Arizonassa. Nautimme tuliaisoluet yhdessä ja tervetuliaisoluet toisessa kuppilassa. Porukkaa oli aika tavalla liikkeellä ja kaikki näyttivät turisteilta. Näki että turismi pyörittää kaupunkia sillä suveniirikauppoja oli joka nurkassa.
Tässä on ollut ”sellainen” talo.
Dawson Cityssä
kotka
New member
Saavuimme Yukon joen rantakadulle. Joen penkalla oli museoituna suuri siipiratasjokilaiva nimeltään ”Keno”. Alus oli suljettuna mutta päätin että siellä käydään seuraavana päivänä. Siirryimme pari katua keskemmälle.
Kadun helmenä kohosi poikkeuksellisesti kivinen rakennus nimeltä Downtown hotel. Astuimme sisälle ja siirryimme samalla 100 vuotta ajassa taaksepäin. Todella upea paikka. Väkeä ei vielä ollut paljon mutta pian paikalle saapui pianisti joka rupesi takomaan yli 100 vuotiasta pianoa. Mies oli todellinen virtuoosi ja koska kapakan ulko-ovi oli auki, turisteja rupesi virtaamaan sisälle. Yleisö esitti musiikkitoivomuksia joita tuo taituri soitti ihan omasta päästään. Välillä mies kävi kadulla henkisavuilla ja taas soitto jatkui. Oli todella nostalginen olo. Päätimme Marjatan kanssa että täällä pysytään.
Down Town hotellissa.
Koska Whitehorsen pekonit olivat sulaneet, nautimme paikalliset burgerit seuraten turistien päihtymistä joka näyttikin lupaavalta. Sille löytyikin selitys jota en heti oivaltanut. Kyseessä oli drinkki nimeltä ”Sour Toe cocktail”. Vaikka tässä on muutakin nähty kuin nälkää (Veksi Salmi, Irwin Goodman), en ole moisesta juomasta kuullutkaan.
No, Lähellä pöytäämme, seinän vierellä oli pöytä johon istui vanha herra virttynyt kipparinlakki päässään ja perkeleellinen veitsi vyöllään. Miehellä oli ns. agenttilaukku josta hän kaivoi lautasen, suolapussin ja kannellisen purkin. Mies kaatoi suolan keoksi lautaselle, avasi purkin, otti atuloilla n. 5 cm pitkän mustan pötkylän ja asetti sen suolakekoon. Seuraavaksi hän kuulutti kovaan ääneen jotakin siihen tapaan että ”Sour Toe Cocktail time begins!” Huomasin seuraavaksi että pöytämme ja baaritiskin välissä seisoi kymmeniä ihmisiä lasit käsissään. Jokaisen lasissa oli juomaa.
Olin ”äimän käkenä”. Mistä on kysymys? Seremoniamestari vinkkasi ensimmäisen miehen eteensä, otti atuloilla pötkylän suolasta, pudotti sen lasiin. Mies heilautti lasia, tempaisi juoman huiviin, punastui, kalpeni, kakoi ja nieleskeli hetken ruveten sen jälkeen hymyilemään aplodien säestämänä. Seremoniamestari onki pötkylän takaisin suolaan. Sitten hän kirjoitti sertifikaatin suorituksesta.
Homma jatkui ihmisten juodessa vuorollaan tuon cocktailin. En ymmärtänyt vieläkään mitään asiasta joten jouduin kysymään eräältä jonottajalta asiaa. Hän valaisi asian. Tuo musta pötkylä on kuolleen ihmisen varvas. Cocktailin nauttija ostaa ensin vähintään 40 % väkevän alkoholijuoman makunsa mukaan. Sen lisäksi hän maksaa 5 CAD. cocktailista. Seremoniamestari laittaa varpaan juomaan ja valvoo että juoja koskettaa huulillaan varvasta. Jos homma onnistuu oksentamatta, tehtävä on suoritettu ja juoja saa sertifikaatin mukaansa. Kaikenlaista !!!!!!!
Cocktail tuntui olevan suosittu. Joukossa oli naisiakin, joskin pitkin hampain, tässä tapauksessa varpain. Vapaassa maassa näkyy olevan moni asia sallittua, ei siinä mitään. Sovimme Marjatan kanssa yksimielisesti että pysymme perinteisissä juomissa. Seremonia oli ohi ja usean cocktailia nauttineen kasvoilla näkyi selvästi viherrystä, mutta ylpeitä ja onnellisia olivat sertifikaatin omistajat. Pianovirtuoosin soitto alkoi peittyä asiakkaiden meteliin joten katsoimme parhaaksi siirtyä hotellin suojiin. Matka oli lyhyt ja pian olimme unten mailla.
Tässä infoa cocktailista
Tässä seremoniamestari. Tuo musta pötkylä on oikeasti ihmisen varvas.
Aamu valkeni kauniina luvaten lämmintä päivää. Keskinkertaisen hotelliaamiaisen jälkeen suoritimme varustehuoltoa pesten likaantuneet vaatteet. Kamerat kaulassa lähdimme kaupungille joka oli jo melko täynnä muitakin turisteja. Tarkoituksemme oli käydä ”Keno” laivallla, mutta se oli tietenkin suljettu. Kuvat sentään saatiin.
Eräässä paikassa mainostettiin kultakaivokseen tutustumista. Varasin liput ja matka kultakaivokselle alkoi rämisevällä pikkubussilla. Heti kaupungin jälkeen siirryimme kapealle tielle ja olimme Klondike-joen varrella. Tie huononi ja rupesimme nousemaan rinnettä ylöspäin kunnes olimme melko korkealla vuorenrinteellä joka oli raiskattu hurjannäköiseksi.
Olimme ”Bonanza 3”-nimisellä valtauksella. Isoja kivi-ja sorakasoja lojui siellä sun täällä ja eräällä kukkulan laella, tai mitä siitä oli jäljellä, möyrysi kaivinkone pitäen saatanallista meteliä ja lappasi maa-ainesta vierellä olevaan laitteeseen. Konehirviö näytti asfalttikoneen ja puimakoneen risteytykseltä ja tämän ”helvetinkoneen” meteli ylitti kaivinkoneen äänet toisessa potenssissa. Lisäksi koneeseen menevä rikkinäinen vesiletku ruikki ilmaan vesisuihkuja joista heijastui kauniita sateenkaaria taivasta vasten.
Tämä oli sitä koneellista kullan kaivua. Maisema sinänsä oli kaunis mutta tapahtunut luonnon raiskaus kullan, tuon kimmeltävän, kalliin, vaarallisen, kiehtovan, sotia ja vallankumouksia aiheuttaneen metallin etsintä on aiheuttanut maailmassa paljon tuskaa niin ihmisille kuin luonnolle.
Kulta on ihmiskunnan historian aikana pistänyt vipinää miljooniin ja miljooniin ihmisiin. Lähtivätpä suomalaiset Johanssonin veljeksetkin suuren kultaryntäyksen aikana tänne Klondikeen jossa heitä onnisti. Kun veljekset palasivat Suomeen, he olivat varakkaita herroja. Toinen veljeksistä muutti nimensä Joutseneksi. Poikamiehiä kun olivat ja rahaa oli sijoitustenkin ansiosta vaikka kuinka, veljekset lahjoittivat ison rahasumman Turun Yliopistolle uuden kirjastotalon sekä fysiikan ja kemian laitoksen rakentamista varten. Kirjastotalon seinällä on tänä päivänä muistolaatta joka kertoo: ”Tämä rakennus on rakennettu Alaskan kullalla jonka K.F. Joutsen on kaivanut veljensä kanssa ja lahjoittanut yliopistolle 1948.”
Pakollisten pönötyskuvien jälkeen jätimme konemonsterit jatkamaan raatamistaan ja siirryimme lähistöllä olevan joen rantaan jossa oli vanhoja rakennuksia ja monen näköistä rojua ympäriinsä. Olimme alueen kultamuseossa. Oppaamme piti esitelmän alueen historiasta ja kullankaivusta yleensä. Hän kertoi mm. että 1890 luvulla kun kultaryntäys alkoi, valtauksen hinta oli 15 dollaria ja on edelleen samanhintainen.
Jos tekee valtauksen ja kaivelee siellä, saa alueen omaksi muutaman vuoden kuluttua. En ymmärtänyt kaikkea oppaan sanomisia mutta jotenkin tuohon suuntaan se meni.
Tässä on aitoa kultahiekkaa, jossa vielä hiekanmurusia joukossa. Oppaan mukaan kultaa on n.2000 dollarin arvosta.
Museon seinillä oli vanhoja valokuvia, karttoja. Mielenkiintoisia olivat myös mammutin luut, kaksi kalloa ja jokunen syöksyhammas jotka lojuivat museon lattialla. Alueella oli myös pieni myymälä josta sai, mitäs muuta kuin t-paitoja ja postikortteja.
Melkoinen koru on myytävänä museon kaupassa. Valitettavasti ei sattunut tarpeeksi käteistä mukaan.
Seuraavaksi oli mahdollisuus käydä vaskaamassa, eli huuhtomassa kultaa metallilautasen ja virtaavan veden avulla. Muu osa ryhmästämme joutui selvästi kultakuumeen valtaan ja juoksujalkaa toisiaan tönien porukka riensi purolle. Vaskaus alkoi. Opas neuvoi kuinka se tapahtuu ja pian kuului purolta melkoinen lätinä.
Seurasimme touhua oppaan kanssa joka vinkkasi meille silmää ja osoitti kuvaavasti peukalollaan porukan suuntaan. Ei siellä kukaan rikastunut ja pian istuimmekin bussissa matkalla Dawsoniin.
On aikanaan ollut rankka reissu saapua kultakentille, etenkin jos ei ole ollut rahaa laivalippuun.
Kaupungissa tutustuimme sen arkkitehtuuriin, kulttuuriin sekä taidegallerioihin joita siellä olikin lukuisia. Uskokoon kuka uskoo, kaljalle mentiin. Myös pakollinen t-paita kauppa tuli tutuksi.
Ilta jatkui Downtown hotellissa jossa sama meno jatkui: pianisti takoi soitintaan kuin viimeistä päivää ja Sour Toe Cocktail teki taas kauppansa turistien keskuudessa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka usein varvas vaihdetaan ja missä tai kenessä on varpaan hankintaketjun alkupää?
Vaiherikkaan päivän lopuksi hoipuimme hotelliin ja unten maille. Hieno lepopäivä.
Varhaisen aamiaisen, lähtöselvityksen ja alkometriin puhalluksen jälkeen pakkasimme pyörän ja matka kohti Alaskaa alkoi. Olimme valmiita kohtaamaan matkan suurimman haasteen ”the Top of the World Highwayn”.
Olin tutustunut tiehen google earthin kautta sekä kyselemällä Alaska infosta. Tämä n. 300 km pituinen tie lähtee Dawsonista ylittäen yhden lukuisista vuoristoista alueella. Tie on vanha ja paikoitellen huonossa kunnossa. Osasta tietä on kestopäällyste kulunut pois joten hiekkatietä olisi luvassa. Tie on myös talvisin suljettu.
Saamani infon mukaan tie on harrikalla ajettava jos ei ole satanut eli tie on kuiva. Tiellä liikkuvia varoiteltiin hirvistä ja muista villieläimistä. Lisäksi painotettiin erityisesti että avotulen teko alueella on ankarasti rangaistava teko.
Kadun helmenä kohosi poikkeuksellisesti kivinen rakennus nimeltä Downtown hotel. Astuimme sisälle ja siirryimme samalla 100 vuotta ajassa taaksepäin. Todella upea paikka. Väkeä ei vielä ollut paljon mutta pian paikalle saapui pianisti joka rupesi takomaan yli 100 vuotiasta pianoa. Mies oli todellinen virtuoosi ja koska kapakan ulko-ovi oli auki, turisteja rupesi virtaamaan sisälle. Yleisö esitti musiikkitoivomuksia joita tuo taituri soitti ihan omasta päästään. Välillä mies kävi kadulla henkisavuilla ja taas soitto jatkui. Oli todella nostalginen olo. Päätimme Marjatan kanssa että täällä pysytään.
Down Town hotellissa.
Koska Whitehorsen pekonit olivat sulaneet, nautimme paikalliset burgerit seuraten turistien päihtymistä joka näyttikin lupaavalta. Sille löytyikin selitys jota en heti oivaltanut. Kyseessä oli drinkki nimeltä ”Sour Toe cocktail”. Vaikka tässä on muutakin nähty kuin nälkää (Veksi Salmi, Irwin Goodman), en ole moisesta juomasta kuullutkaan.
No, Lähellä pöytäämme, seinän vierellä oli pöytä johon istui vanha herra virttynyt kipparinlakki päässään ja perkeleellinen veitsi vyöllään. Miehellä oli ns. agenttilaukku josta hän kaivoi lautasen, suolapussin ja kannellisen purkin. Mies kaatoi suolan keoksi lautaselle, avasi purkin, otti atuloilla n. 5 cm pitkän mustan pötkylän ja asetti sen suolakekoon. Seuraavaksi hän kuulutti kovaan ääneen jotakin siihen tapaan että ”Sour Toe Cocktail time begins!” Huomasin seuraavaksi että pöytämme ja baaritiskin välissä seisoi kymmeniä ihmisiä lasit käsissään. Jokaisen lasissa oli juomaa.
Olin ”äimän käkenä”. Mistä on kysymys? Seremoniamestari vinkkasi ensimmäisen miehen eteensä, otti atuloilla pötkylän suolasta, pudotti sen lasiin. Mies heilautti lasia, tempaisi juoman huiviin, punastui, kalpeni, kakoi ja nieleskeli hetken ruveten sen jälkeen hymyilemään aplodien säestämänä. Seremoniamestari onki pötkylän takaisin suolaan. Sitten hän kirjoitti sertifikaatin suorituksesta.
Homma jatkui ihmisten juodessa vuorollaan tuon cocktailin. En ymmärtänyt vieläkään mitään asiasta joten jouduin kysymään eräältä jonottajalta asiaa. Hän valaisi asian. Tuo musta pötkylä on kuolleen ihmisen varvas. Cocktailin nauttija ostaa ensin vähintään 40 % väkevän alkoholijuoman makunsa mukaan. Sen lisäksi hän maksaa 5 CAD. cocktailista. Seremoniamestari laittaa varpaan juomaan ja valvoo että juoja koskettaa huulillaan varvasta. Jos homma onnistuu oksentamatta, tehtävä on suoritettu ja juoja saa sertifikaatin mukaansa. Kaikenlaista !!!!!!!
Cocktail tuntui olevan suosittu. Joukossa oli naisiakin, joskin pitkin hampain, tässä tapauksessa varpain. Vapaassa maassa näkyy olevan moni asia sallittua, ei siinä mitään. Sovimme Marjatan kanssa yksimielisesti että pysymme perinteisissä juomissa. Seremonia oli ohi ja usean cocktailia nauttineen kasvoilla näkyi selvästi viherrystä, mutta ylpeitä ja onnellisia olivat sertifikaatin omistajat. Pianovirtuoosin soitto alkoi peittyä asiakkaiden meteliin joten katsoimme parhaaksi siirtyä hotellin suojiin. Matka oli lyhyt ja pian olimme unten mailla.
Tässä infoa cocktailista
Tässä seremoniamestari. Tuo musta pötkylä on oikeasti ihmisen varvas.
Aamu valkeni kauniina luvaten lämmintä päivää. Keskinkertaisen hotelliaamiaisen jälkeen suoritimme varustehuoltoa pesten likaantuneet vaatteet. Kamerat kaulassa lähdimme kaupungille joka oli jo melko täynnä muitakin turisteja. Tarkoituksemme oli käydä ”Keno” laivallla, mutta se oli tietenkin suljettu. Kuvat sentään saatiin.
Eräässä paikassa mainostettiin kultakaivokseen tutustumista. Varasin liput ja matka kultakaivokselle alkoi rämisevällä pikkubussilla. Heti kaupungin jälkeen siirryimme kapealle tielle ja olimme Klondike-joen varrella. Tie huononi ja rupesimme nousemaan rinnettä ylöspäin kunnes olimme melko korkealla vuorenrinteellä joka oli raiskattu hurjannäköiseksi.
Olimme ”Bonanza 3”-nimisellä valtauksella. Isoja kivi-ja sorakasoja lojui siellä sun täällä ja eräällä kukkulan laella, tai mitä siitä oli jäljellä, möyrysi kaivinkone pitäen saatanallista meteliä ja lappasi maa-ainesta vierellä olevaan laitteeseen. Konehirviö näytti asfalttikoneen ja puimakoneen risteytykseltä ja tämän ”helvetinkoneen” meteli ylitti kaivinkoneen äänet toisessa potenssissa. Lisäksi koneeseen menevä rikkinäinen vesiletku ruikki ilmaan vesisuihkuja joista heijastui kauniita sateenkaaria taivasta vasten.
Tämä oli sitä koneellista kullan kaivua. Maisema sinänsä oli kaunis mutta tapahtunut luonnon raiskaus kullan, tuon kimmeltävän, kalliin, vaarallisen, kiehtovan, sotia ja vallankumouksia aiheuttaneen metallin etsintä on aiheuttanut maailmassa paljon tuskaa niin ihmisille kuin luonnolle.
Kulta on ihmiskunnan historian aikana pistänyt vipinää miljooniin ja miljooniin ihmisiin. Lähtivätpä suomalaiset Johanssonin veljeksetkin suuren kultaryntäyksen aikana tänne Klondikeen jossa heitä onnisti. Kun veljekset palasivat Suomeen, he olivat varakkaita herroja. Toinen veljeksistä muutti nimensä Joutseneksi. Poikamiehiä kun olivat ja rahaa oli sijoitustenkin ansiosta vaikka kuinka, veljekset lahjoittivat ison rahasumman Turun Yliopistolle uuden kirjastotalon sekä fysiikan ja kemian laitoksen rakentamista varten. Kirjastotalon seinällä on tänä päivänä muistolaatta joka kertoo: ”Tämä rakennus on rakennettu Alaskan kullalla jonka K.F. Joutsen on kaivanut veljensä kanssa ja lahjoittanut yliopistolle 1948.”
Pakollisten pönötyskuvien jälkeen jätimme konemonsterit jatkamaan raatamistaan ja siirryimme lähistöllä olevan joen rantaan jossa oli vanhoja rakennuksia ja monen näköistä rojua ympäriinsä. Olimme alueen kultamuseossa. Oppaamme piti esitelmän alueen historiasta ja kullankaivusta yleensä. Hän kertoi mm. että 1890 luvulla kun kultaryntäys alkoi, valtauksen hinta oli 15 dollaria ja on edelleen samanhintainen.
Jos tekee valtauksen ja kaivelee siellä, saa alueen omaksi muutaman vuoden kuluttua. En ymmärtänyt kaikkea oppaan sanomisia mutta jotenkin tuohon suuntaan se meni.
Tässä on aitoa kultahiekkaa, jossa vielä hiekanmurusia joukossa. Oppaan mukaan kultaa on n.2000 dollarin arvosta.
Museon seinillä oli vanhoja valokuvia, karttoja. Mielenkiintoisia olivat myös mammutin luut, kaksi kalloa ja jokunen syöksyhammas jotka lojuivat museon lattialla. Alueella oli myös pieni myymälä josta sai, mitäs muuta kuin t-paitoja ja postikortteja.
Melkoinen koru on myytävänä museon kaupassa. Valitettavasti ei sattunut tarpeeksi käteistä mukaan.
Seuraavaksi oli mahdollisuus käydä vaskaamassa, eli huuhtomassa kultaa metallilautasen ja virtaavan veden avulla. Muu osa ryhmästämme joutui selvästi kultakuumeen valtaan ja juoksujalkaa toisiaan tönien porukka riensi purolle. Vaskaus alkoi. Opas neuvoi kuinka se tapahtuu ja pian kuului purolta melkoinen lätinä.
Seurasimme touhua oppaan kanssa joka vinkkasi meille silmää ja osoitti kuvaavasti peukalollaan porukan suuntaan. Ei siellä kukaan rikastunut ja pian istuimmekin bussissa matkalla Dawsoniin.
On aikanaan ollut rankka reissu saapua kultakentille, etenkin jos ei ole ollut rahaa laivalippuun.
Kaupungissa tutustuimme sen arkkitehtuuriin, kulttuuriin sekä taidegallerioihin joita siellä olikin lukuisia. Uskokoon kuka uskoo, kaljalle mentiin. Myös pakollinen t-paita kauppa tuli tutuksi.
Ilta jatkui Downtown hotellissa jossa sama meno jatkui: pianisti takoi soitintaan kuin viimeistä päivää ja Sour Toe Cocktail teki taas kauppansa turistien keskuudessa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka usein varvas vaihdetaan ja missä tai kenessä on varpaan hankintaketjun alkupää?
Vaiherikkaan päivän lopuksi hoipuimme hotelliin ja unten maille. Hieno lepopäivä.
Varhaisen aamiaisen, lähtöselvityksen ja alkometriin puhalluksen jälkeen pakkasimme pyörän ja matka kohti Alaskaa alkoi. Olimme valmiita kohtaamaan matkan suurimman haasteen ”the Top of the World Highwayn”.
Olin tutustunut tiehen google earthin kautta sekä kyselemällä Alaska infosta. Tämä n. 300 km pituinen tie lähtee Dawsonista ylittäen yhden lukuisista vuoristoista alueella. Tie on vanha ja paikoitellen huonossa kunnossa. Osasta tietä on kestopäällyste kulunut pois joten hiekkatietä olisi luvassa. Tie on myös talvisin suljettu.
Saamani infon mukaan tie on harrikalla ajettava jos ei ole satanut eli tie on kuiva. Tiellä liikkuvia varoiteltiin hirvistä ja muista villieläimistä. Lisäksi painotettiin erityisesti että avotulen teko alueella on ankarasti rangaistava teko.
kotka
New member
Matka alkoi kauniissa mutta koleassa säässä. Siirryimme Yukon joen rantaan odottamaan lauttaa joka veisi meidät yli tämän mahtavan virran. Olin luullut että tie olisi vähän käytetty syrjäinen tiepahanen. Olin pahasti väärässä. Rantapenkere oli täynnä matkailuautokolosseja ja muita autoja. Onneksemme lossivahti tai joku sellainen viittasi meidät jonon ohi ja pääsimme ensimmäisenä lautalle. Yukonin ylitys kesti n. 5 minuuttia.
Yukon joki ja sen ylittävä lautta jolla mennään.
Mutkainen hyväkuntoinen asfaltti tie rupesi heti nousemaan ylöspäin kun suut messingillä aloitimme matkanteon. Parin kilometrin jälkeen messingit rapisivat. Kapea tie muuttui vanhaksi kuluneeksi ja lohkeilleeksi asfaltiksi ja monesta paikasta paistoi hiekka. Onneksi olimme ensimmäisiä eikä vastantulijoita ollut. Pystyin kuitenkin pitämään sellaista 50–60 km nopeutta ja jonkun ajan kuluttua alkoivat mahtavat maisemat. Mount Everestmäisiä huippuja ei näkynyt mutta vuorta ja laaksoa riitti silmänkantamattomiin tien molemmilla puolilla.
Ilma lämpeni ja matka taittui tien ollessa kuitenkin siedettävässä kunnossa. Pysähdyimme ainoastaan kerran kun The Top of the World kyltti oli eräällä levähdyspaikalla. N. 100 km oli ajettu kun edessämme mateli autojono.
Kanadan ja USA:n välinen raja-asema
Yukon joki ja sen ylittävä lautta jolla mennään.
Mutkainen hyväkuntoinen asfaltti tie rupesi heti nousemaan ylöspäin kun suut messingillä aloitimme matkanteon. Parin kilometrin jälkeen messingit rapisivat. Kapea tie muuttui vanhaksi kuluneeksi ja lohkeilleeksi asfaltiksi ja monesta paikasta paistoi hiekka. Onneksi olimme ensimmäisiä eikä vastantulijoita ollut. Pystyin kuitenkin pitämään sellaista 50–60 km nopeutta ja jonkun ajan kuluttua alkoivat mahtavat maisemat. Mount Everestmäisiä huippuja ei näkynyt mutta vuorta ja laaksoa riitti silmänkantamattomiin tien molemmilla puolilla.
Ilma lämpeni ja matka taittui tien ollessa kuitenkin siedettävässä kunnossa. Pysähdyimme ainoastaan kerran kun The Top of the World kyltti oli eräällä levähdyspaikalla. N. 100 km oli ajettu kun edessämme mateli autojono.
Kanadan ja USA:n välinen raja-asema
kotka
New member
Kelloakin pitää siftata.
Olimme tulossa Kanadan ja Yhdysvaltain rajalle. Olisimme hetken kuluttua Alaskassa. Kanadan puolella ei ollut muuta kuin lippu ja info aikavyöhykkeen muuttumisesta. USA:n puolella katsottiin passit ja pyörän rekisterinumero ja asia oli sillä selvä. Olimme tervetulleita Alaskaan.
Aivan rajan tuntumassa oli suuri Alaskan tervetuliaiskyltti jolla taas pönötettiin. Matka jatkui aivan tuliterää asfalttitietä n. 5 km, jonka aikana kerkesin ohittamaan muutaman kolossin. Sitten tie taas muuttui samanlaiseksi kuin Kanadan puolella. Mutkaa ja mäkeä riitti mutta matkanteko oli hitaampaa koska edellämme vaelsi useita matkailuautoja.
Olimme ajaneet reilut 150 km kun saavuimme reitin ainoaan ”kaupunkiin” jota oli paiskattu nimellä ”Chicken”. Täältä sai infon mukaan myös bensiiniä. Saavuimme tasaiselle kentälle jossa oli muutamia vajan näköisiä suuria rakennuksia. keskellä kenttää oli suuri tankki ja sen vierellä kaveri bensiinipistooli kädessään.
Ajoin paikalle, avasin tankkikorkin ja kaveri täytti tankin ja antoi minulle paperinpalasen johon oli kirjoittanut tankkaamansa bensiinimäärän ja viittasi meidät erääseen vajoista. Vaja osoittautui rauta-ja ruokakaupaksi, matkamuistomyymäläksi, viinakaupaksi, sekä hampurilaisbaariksi. Paperilappu kelpasi kassalla ja kahvit nautittuamme ostimme broileriaiheiset hihamerkit sekä pinssit.
Matka jatkui mutta keskeytyi melkein heti. Tien varrella seisoi tyttönen ”Stop”merkki kädessään. ”Road work”: sanoi tyttö ja odotettavahan se oli. Odotus venyi jostakin syystä melkein puoleen tuntiin. Kun pääsimme lähtemään, edessämme aukeni jyrkkä alamäki jonka pohjalla näkyi olevan siltatyömaa. Kaikki meni hienosti siihen saakka kun pääsimme pohjalle.
Edessämme oli n. 20 m. pitkä pehmeän hiekan peittämä alue jossa oli ainoastaan matkailuauton jättämät jäljet. Nyt meinasi käydä ohraisesti. Heritage rupesi kiemurtelemaan pehmeässä hiekassa ja kaatuminen oli hiuskarvan varassa. Vierellä olevat duunarit hyppäsivät jo auttamaan, mutta pääsimme kuin pääsimmekin kovalle maalle ja tilanne oli hallinnassa. Huh huh.
Loppumatkalla tie hieman parani ja koska matkailukolosseja ei ollut edessämme, reilun 100 km jälkeen olimme T-risteyksessä Tetlin junctionissa. Käännyimme oikealle ja olimme takaisin Alaska Highway ykkösellä. Parin kilometrin päässä oli kyläpahanen savolaisvaikutteiselta nimeltään ”Tok”. Ajoimme sitten sinne ja olin sen verran poikki että valitsin ensimmäisen motellin joka oli sikamaisen kallis. Erämaahinta, otaksun.
Tein pienen lenkin kylässä ja löysinkin virvoittavat juomat eräältä huoltoasemalta. Samalla huomasin että asemalla oli pesupaikka. Nautittuamme kypärävirvokkeet ja peseydyttyämme kertasimme tämän ainutlaatuisen päivän tapahtumat.
Olimme kummatkin todella väsyneitä mutta onnellisia koska haasteellisin osa matkasta oli selätetty onnellisesti. Motellissa oli myös ravintola jonne oli tarkoitus mennä syömään mutta pari olutta ja pussillinen kemiallisesti värjättyjä juustosnackseja riitti kaatamaan kummatkin sänkyyn. Huomattakoon että ilta oli vielä varhainen.
Yhtäkkiä vessa rupesi tulemaan sisälle huoneeseen hirveän metelin kanssa. Ei sentään. Huoneemme vieressä oli piruvie, motellin pesula jossa helevatan iso kone rupesi linkoamaan. Meteli jatkui toisen koneen alkaessa jytkyttämään uutta pyykkisatsia. Hyppäsin ulos ja kävin kysymässä miksi meitä näin rangaistaan. Intiaanitytöt olivat pahoillaan mutta pyykit oli kuulemma pakko pestä.
Aamulla nautimme motellissa hyvän munapitoisen aamiaisen. Marjatta jäi pakkailemaan kun kävin pesemässä pyörän pahimmasta kurasta. Kun lähtiessämme maksoin huonetta, reklamoin kirpeästi pyykkikoneen metelistä, sain huoneen hinnasta 20 prossaa alennusta jolloin motellin hinta/laatusuhde nousi silmissäni selvästi.
Matka kohti Fairbanksia ja matkan pohjoisinta pistettä alkoi. Tokin jälkeen alkoi tasainen jänkhämäinen maisema. Vasemmalla häämötti komeita lumipeitteisiä vuoria ja odottelimme että kohta alkavat taas huimat maisemat. Näin ei tietenkään käynyt. Puusto lisääntyi ja ajelimme pitkiä suoria tasaisessa maastossa. Välillä taas ympärillämme oli jänkhämäistä maisemaa kuivettuneine näreineen. Yksinäinen hirvinaaras töllisteli meitä aikansa ja painui metsään siimekseen. Yukonin sivujoki nimeltään Tanana sentään toi vaihtelua tähän hieman yksitoikkoiseen maisemaan.
Jenkit osaavat tämän isänmaallisen paatoksen. Melkein kaikki tiet kunnioittavat kaikenlaisten sotien veteraaneja.
Täällä ei paljoa vuoristoa näy.
kotka
New member
Pientä vaihtelua matkaan saatiin kun pysähdyimme tankkaamaan jossakin kylässä. Ajoin mittarille ja vastakkaisesta suunnasta tuli auto tarkoituksena tulla samalle mittarille. No kerkesin ensin ja aloin tankkaamisseremoniat. Autoa ajanut nainen mulkoili meitä aikansa, nousi sitten raivoon ja lähti pois kiihdyttäen mielipuolisesti. Kun jatkoimme matkaa, näin naisen autoineen toisella asemalla.
Nainen myös havaitsi meidät ja sai aivan hysteerisen kohtauksen ja tasajalkaa hyppien huuteli meille herjojaan. Tulimme Marjatan kanssa oikein hyvälle mielelle. Uskon kuitenkin että jos naisella olisi ollut pyssy, olisi hän meitä ampunut. Niin hurja tuo spontaani raivokohtaus oli. Toivottavasti ei katkennut verisuoni päästä. Tai sitten katkesi.
Liikenne lisääntyi ja saavuimme North Poleen eli pohjoisnavalle. Olin jostakin lukenut että maapallon magneettinen pohjoisnapa, joka siirtyy, olisi tällä seudulla. Tätä kirjoittaessani kävin wikipediassa joka ilmoitti että ei lukemani pidä paikkaansa. Ajoimme kuitenkin kaupungin läpi ja havaitsimme että Joulupukki oli hyvin edustettu eräässä talvisessa kauppakeskuksessa aivan tien varressa.
Saavuimme viimein Fairbanksiin, yhteen harvoista ”oikeista”kaupungeista Alaskassa. Kaupungin nimi tuli suomalaisillekin tutuksi kun kanisteri, korjaan ministeri Timo Soini (expersu, nyk.sin.) oli keväällä täällä jossakin ilmastokokouksessa ja media melskasi asiasta.
Olin varannut hotellin Tokissa. Kun laitoin haun zumoon, se hyytyi totaalisesti. Sitten sorruin kysymään hotelliamme eräältä huoltoasemalta. Tällöin Marjatta remppasi zumoa saaden sen toimimaan ja pian olimmekin vaatimattomassa mutta kalliissa motellissa parin kilometrin päässä keskustasta.
Kotiutumisen jälkeen teimme pienen lenkin lähistöllä ja löysimme ihan kivan kuppilan jossa nautimme iltaoluet.
Päivän ajomatka oli 354 km.
Vaikka hotellissa ei näkynyt intialaista henkilökuntaa, aamiainen oli intialaista tasoa. Kauniissa säässä hyppäsimme pyörän päälle ja karautimme zumon avustamana ”Pioneer Parkiin, teemapuistoon jota huoneessamme olevat mainoslehtiset kehuivat vuolaasti. Paikka olikin hieno. Täällä oli kuivilla samanlainen jokilaiva kuin Dawson Cityssä ja joka oli myös avoinna. alue oli iso ja sitä kiersi pienoisrautatie.
Kävin ensin alukseen tutustumassa ja se osoittautuikin mielenkiintoiseksi paikaksi.
Koska olo oli nälkäinen hotelliaamiaisen jäljiltä, tilasimme ”Mama Grizzlyn” kioskista burgerit. Nyt ei mennyt raha hukkaan. Burgerit olivat suurimpia mitä koskaan olen nähnyt. Eikä tässä vielä kaikki. Lisänä tulivat ranskalaiset sekä aimo keko juustomakaronia. Eipä ollut hetken kuluttua nälkä.
jokilaivahan tännekin on raahattu. Hieno oli paikka sinänsä.
..ja lopuksi hieman kylddyyriä.
Alueelta löytyi useampikin museo kertoen lähinnä Alaskan valloituksesta. Valitettavasti alkuperäiskansat oli täälläkin unohdettu. Päivä kului mukavasti puistoa kierrellessä ja burgereita sulatellessa. loppuhuipennuksena teimme pienoisrautatiematkan ja päätimme sen rautatie-ja postimuseoon. Puiston jälkeen teimme vielä elvistelykierroksen Fairbanksin keskustassa.
Iltalenkin jälkeen uni taas maittoi ja aamulla oli taas olematon aamiainen seuranamme. Nälkäisinä starttasimme kohti Anchoragea, Alaskan suurinta kaupunkia. Siirryimme nyt Alaska Highway 3:selle. Muutaman kilometrin ajettuamme onneksi tankkauksen yhteydessä oli aamiaisbaari josta saimme murua rinnan alle.
Matka alkoi pilvipoutaisessa säässä. Tie oli hyvää mutkitellen mukavasti. Maisema oli metsäinen joten mahdollisia vuoria ei näkynyt. Saavuimme paikkaan nimeltä Nenana joka on myös Yukonin sivujoki ja jonka kohdalla toinen sivujoki Tanana yhtyvät liittyen myöhemmin Yukoniin Tananassa. Yksinkertaista.
Nenana osoittautui pieneksi kyläksi suuren joen pientareella. Teimme pienen lenkin keskustassa, mutta emme nähneet ristinsieluakaan alueella.
Nainen myös havaitsi meidät ja sai aivan hysteerisen kohtauksen ja tasajalkaa hyppien huuteli meille herjojaan. Tulimme Marjatan kanssa oikein hyvälle mielelle. Uskon kuitenkin että jos naisella olisi ollut pyssy, olisi hän meitä ampunut. Niin hurja tuo spontaani raivokohtaus oli. Toivottavasti ei katkennut verisuoni päästä. Tai sitten katkesi.
Liikenne lisääntyi ja saavuimme North Poleen eli pohjoisnavalle. Olin jostakin lukenut että maapallon magneettinen pohjoisnapa, joka siirtyy, olisi tällä seudulla. Tätä kirjoittaessani kävin wikipediassa joka ilmoitti että ei lukemani pidä paikkaansa. Ajoimme kuitenkin kaupungin läpi ja havaitsimme että Joulupukki oli hyvin edustettu eräässä talvisessa kauppakeskuksessa aivan tien varressa.
Saavuimme viimein Fairbanksiin, yhteen harvoista ”oikeista”kaupungeista Alaskassa. Kaupungin nimi tuli suomalaisillekin tutuksi kun kanisteri, korjaan ministeri Timo Soini (expersu, nyk.sin.) oli keväällä täällä jossakin ilmastokokouksessa ja media melskasi asiasta.
Olin varannut hotellin Tokissa. Kun laitoin haun zumoon, se hyytyi totaalisesti. Sitten sorruin kysymään hotelliamme eräältä huoltoasemalta. Tällöin Marjatta remppasi zumoa saaden sen toimimaan ja pian olimmekin vaatimattomassa mutta kalliissa motellissa parin kilometrin päässä keskustasta.
Kotiutumisen jälkeen teimme pienen lenkin lähistöllä ja löysimme ihan kivan kuppilan jossa nautimme iltaoluet.
Päivän ajomatka oli 354 km.
Vaikka hotellissa ei näkynyt intialaista henkilökuntaa, aamiainen oli intialaista tasoa. Kauniissa säässä hyppäsimme pyörän päälle ja karautimme zumon avustamana ”Pioneer Parkiin, teemapuistoon jota huoneessamme olevat mainoslehtiset kehuivat vuolaasti. Paikka olikin hieno. Täällä oli kuivilla samanlainen jokilaiva kuin Dawson Cityssä ja joka oli myös avoinna. alue oli iso ja sitä kiersi pienoisrautatie.
Kävin ensin alukseen tutustumassa ja se osoittautuikin mielenkiintoiseksi paikaksi.
Koska olo oli nälkäinen hotelliaamiaisen jäljiltä, tilasimme ”Mama Grizzlyn” kioskista burgerit. Nyt ei mennyt raha hukkaan. Burgerit olivat suurimpia mitä koskaan olen nähnyt. Eikä tässä vielä kaikki. Lisänä tulivat ranskalaiset sekä aimo keko juustomakaronia. Eipä ollut hetken kuluttua nälkä.
jokilaivahan tännekin on raahattu. Hieno oli paikka sinänsä.
..ja lopuksi hieman kylddyyriä.
Alueelta löytyi useampikin museo kertoen lähinnä Alaskan valloituksesta. Valitettavasti alkuperäiskansat oli täälläkin unohdettu. Päivä kului mukavasti puistoa kierrellessä ja burgereita sulatellessa. loppuhuipennuksena teimme pienoisrautatiematkan ja päätimme sen rautatie-ja postimuseoon. Puiston jälkeen teimme vielä elvistelykierroksen Fairbanksin keskustassa.
Iltalenkin jälkeen uni taas maittoi ja aamulla oli taas olematon aamiainen seuranamme. Nälkäisinä starttasimme kohti Anchoragea, Alaskan suurinta kaupunkia. Siirryimme nyt Alaska Highway 3:selle. Muutaman kilometrin ajettuamme onneksi tankkauksen yhteydessä oli aamiaisbaari josta saimme murua rinnan alle.
Matka alkoi pilvipoutaisessa säässä. Tie oli hyvää mutkitellen mukavasti. Maisema oli metsäinen joten mahdollisia vuoria ei näkynyt. Saavuimme paikkaan nimeltä Nenana joka on myös Yukonin sivujoki ja jonka kohdalla toinen sivujoki Tanana yhtyvät liittyen myöhemmin Yukoniin Tananassa. Yksinkertaista.
Nenana osoittautui pieneksi kyläksi suuren joen pientareella. Teimme pienen lenkin keskustassa, mutta emme nähneet ristinsieluakaan alueella.
kotka
New member
Sää kirkastui ja lämpeni kun etenimme kohti etelää ja Anchoragea. Liikenne oli vähäistä ja matka taittui reippaasti. Eteemme ilmestyi kylttejä joissa mainostettiin Denalin kansallispuistoa. Koska kiirettä ei ollut, poikkesimme kansallispuistoon. Parkkipaikan vierellä oli suuri näyttelyhalli jossa oli paikallisia eläimiä täytettyinä ja informatiopiste uteliaita varten. Infossa suositeltiin n.50 km kilometrin luontoretkeä. Täällä saattaisi nähdä karhuja, hirviä, karibuja, kotkia ja muita eläimiä.
Asia kiinnosti ja lähdimme tuolle lenkille. Jokusen kilometrin ajettuamme käännyimme takaisin koska tie oli kapea, autoja tuli lukuisia vastaan ja olimme jo karhuja nähneet. Pian olimmekin taas Alaska Highwaylla ja rupesimme orientoitumaan Anchorageen.
Nyt alkoivat taas maisemat olla parhaimmillaan. Ajoimme vuorten välisessä solassa ja Tanana- tai Nenana joki kimmelsi vierellämme. Sitten kaunis sää rupesi muuttumaan pilviseksi ja sadekuuro kasteli meidät ja tien. Koska alkoi tulla jo hämärä, oli pakko ruveta etsimään yösijaa. Olimme Wasilla nimisessä kaupungissa melko lähellä Anchoragea kun sade alkoi toden teolla. Tien varrella onneksi vilkkui Best Westernin hotellikyltti kutsuvasti. Koukkasimme sinne ja hetken kuluttua takaisin sillä hotelli oli täynnä.
Respa kuitenkin ystävällisesti soitti naapuriin nimeltä Best Suite Inn jossa olikin vapaata. Onneksi tuo sikamaisen kallis hotelli oli lähellä ja läpimärkinä pääsimme huoneeseen jossa vaatteiden kuivatus alkoi.
Tuli vaan mieleeni: koska BW respa soitti ja olimme läpimärkiä, BS tietenkin laittoi kunnon hinnan märille motoristeille. Yö kahden hengen huoneessa ilman aamiaista maksoi USD 180 +verot. Kallein hotelli aikoihin, eikä edes keskustassa. Matkaa Fairbanksista Wasillaan kertyi 507 km.
Hotellissa oli onneksi baari ja ravintola jossa saimme iltapalaa. Valitettavasti hotellissa oli myös karaoke jota emme jaksaneet kuunnella.
Aamu valkeni pilvipoutaisena. Olin havainnut että takarengas alkaa olla finaalissa. Zumon mukaan Wasillassa on HD:n yhdistetty paita-ja pyörämyymälä. Painoin zumon nappia ja rakkine vei meidät aivan vika paikkaan. Olimme syrjäisellä omakotialueella jossa myymälän piti koneen mukaan olla. Ei muuta kuin takaisin. Positiivinen tilanne tuli kun havaitsimme erään talon pihassa kolme hirveä popsimassa emännän pihakukkia. Toivottavasti Marjatta sai tilanteen kuvattua videolle.
Palasimme isolle tielle ja zumosta huolimatta löysimme liikkeen. joka olikin varsin näyttävän näköinen. Soitin Eagle Rideriin ja annoin luurin HD:n miehelle. Hetken päästä asia oli selvä. Ongelma oli että rengas vaihdettaisiin tiistaina ja nyt oli sunnuntai. Kieltäydyin ehdottomasti jäämästä Wasillaan ja kaveri sai asentajan tulemaan vaihtamaan renkaani. Ehkä Eagle Rider vaikutti asiaan.
Liikkeessä oli hienot odotustilat flippereineen ja telkkareineen. Aikaa tapoimme myös katselemalla HD t-paitoja joita liikkeessä olikin runsain määrin. Sunnuntaista huolimatta liikkeessä kävi melkoinen vilske. Monenlaista karvanaamaa komeine pyörineen piipahteli paikalla kuka milläkin asialla.
Renkaan lisäksi vaihdettiin takapyörän laakerit varmuuden vuoksi. Asentaja myös pesi pyörän pyytämättäni. Hienoa palvelua.
Pyörän valmistumista odotellessa.
Pääsimme vihdoin lähtemään kohti Anchoragea. Näkymät moottoritielle päästyämme olivat upeat. Edessämme kimalteli Mount Mc Kinley, Alaskan korkein vuori. Saavuimme Anchorageen ja teimme kierroksen keskustassa. Painoin sitten zumoon HD Anchoragen. Nyt laite toimi ja pian olimme liikkeessä ja t-paitoja rikkaampia mutta taaloja köyhempiä. Kysyin myös kaupan tytöltä minne kannattaisi majoittua. Hän kehui vuolaasti lähellä olevaa ”Lake Wiew” hotellia jonne me pöllöt sitten ajettiin. Hotelli oli hieno, ei siinä mitään, mutta hinta oli myös sen mukainen.
Kotiutumisen jälkeen alkoi nälkä taas vaivata. Kävelimme lähistöllä olevaan pieneen ostoskeskukseen. Olimme sopineet että pitkästä aikaa maistuisi pizza. Alueella olikin italialainen ravintola joka tietenkin oli kiinni.
Siirryimme hyvässä järjestyksessä erääseen pizzeriaan jossa virnistelikin intialainen kokki. Ei syöty pizza vaan mentiin Subwayhin jossa saimme lihapulla Subit marinarakastikkeella. Sinänsä harvinainen Subway että siellä myytiin myös kaljaa jota emme kuitenkaan ottaneet kyytipojaksi. Tai sitten otimme, nyt muista aivan tarkkaan.
Alueella oli myös viinakauppa josta haimme yömyssyjuomat. Otin itselleni sixpackin ja Marjatta haki itselleen yhden siiderin. Kun oli maksamassa, myyjä pyysi myös Marjatalta henkkarit joita hänellä ei tietenkään ollut mukanaan. Kerroin että minä maksan nämä ja tässä minun passini. ”Ei käy”: sanoi myyjä, ”Molemmilla pitää olla henkilöllisyystodistus” Voi Vitu! No, selitin ystävällisesti että olemme ulkomaalaisia kuten passistani käy ilmi emmekä tunne kaikkia vivahteita Alaskan alkoholipolitiikassa. Myyjä onneksi leppyi ja antoi juomat ilmoittaen kuitenkin että hän voisi saada tästä lemput.
Tuli mieleeni Santa Fe routella jossa jäin itse ilman juomia koska passi ei ollut mukana. On sitä byrokratiaa onneksi muuallakin kuin Suomessa. Ilta kului hotellissa uusia paitoja ihaillen ja unijuomaa nauttien.
Hyvän mutta kalliin aamiaisen jälkeen hyppäsimme Heritagen päälle ja lähdimme keskustaan. Vein pyörän parkkitaloon ja aloimme tutustumaan tähän omalla tavallaan eksoottiseen kaupunkiin. Löysimme vilkkaan pääkadun jossa oli tietenkin lukuisia suveniirikauppoja sekä valtavasti turisteja.
Kadulta lähti myös kiertoajelubussi johon loikkasimme. Kiertelimme sitten kaupunkia jossa ei kuitenkaan ollut mitään erikoista nähtävää. Jokunen patsas ja vanhan maanjäristyksen aikaansaama monttu oli pian katsottu ja hieman pettyneinä ajoimme takaisin hotellille.
Nyt oli italialainen ravintolakin auki ja siellä nautimme matkan ensimmäiset, herkulliset pizzat. Taisipa lasi punaviiniäkin olla mukana, mutta ainoastaan ruoan kanssa.
Olimme edellä aikataulustamme joten päätin että jatkamme etelään Kenain niemimaalle. Tapaamieni motoristien mielestä seutu on osavaltion parasta moottoripyöräseutua huimine maisemineen.
Kauniissa säässä jätimme Anchoragen. Kun pääsimme etelään johtavalle tielle, alkoivat hienot näkymät. Meren lahti kimalteli oikealla puolellamme ja lahden takana siintelivät lumipeitteiset vuorenhuiput. Liikennettä oli aika tavalla, suurin osa taas matkailuautokolosseja.
Jonkun ajan kuluttua siirryimme vuoristoon. Nyt alkoi olla sellaista maisemaa joita Alaskan mainokset esittävät. Oli todella upeaa. Saavuimme Kenain niemimaalle maisemien pysyessä yhtä upeina.
Nyt alkoi tulla venäläistyyppisiä paikannimiä. Sehän johtuu siitä että Alaska kuului aikoinaan Venäjälle.
Tsaari Pietari Suuri lähetti Vitus Beringin tutkimusmatkailemaan ja hän löysi Alaskan jossa asusteli ainoastaan jokunen inuiitti ja intiaani. Venäläiset perustivat siirtokuntia alueelle ja aloittivat suurimittaisen turkismetsästyksen.
Myöhemmin Alaskassa vaikutti paljon myös suomalaisia. Siellä oli mm. 2 suomalaista kuvernööriä.” ”Suomen Kansakoulun isä” Uuno Cygnaeus vaikutti myös täällä ja piti mm. ensimmäisen luterilaisen saarnan Sitkassa 28.8.1840.
Turkismetsästyksen romahdettua Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille 7,2 milj. dollaria. Jenkkien ulkoministeri Mr. William Sewardia arvosteltiin kotimaassaan huonosta kaupasta. Tuskinpa enää, sillä myymällä Alaskan venäläiset ”ryssivät” pahemman kerran tekemällä tuon ”munkkibisneksen”. Tämä historiasta.
Asia kiinnosti ja lähdimme tuolle lenkille. Jokusen kilometrin ajettuamme käännyimme takaisin koska tie oli kapea, autoja tuli lukuisia vastaan ja olimme jo karhuja nähneet. Pian olimmekin taas Alaska Highwaylla ja rupesimme orientoitumaan Anchorageen.
Nyt alkoivat taas maisemat olla parhaimmillaan. Ajoimme vuorten välisessä solassa ja Tanana- tai Nenana joki kimmelsi vierellämme. Sitten kaunis sää rupesi muuttumaan pilviseksi ja sadekuuro kasteli meidät ja tien. Koska alkoi tulla jo hämärä, oli pakko ruveta etsimään yösijaa. Olimme Wasilla nimisessä kaupungissa melko lähellä Anchoragea kun sade alkoi toden teolla. Tien varrella onneksi vilkkui Best Westernin hotellikyltti kutsuvasti. Koukkasimme sinne ja hetken kuluttua takaisin sillä hotelli oli täynnä.
Respa kuitenkin ystävällisesti soitti naapuriin nimeltä Best Suite Inn jossa olikin vapaata. Onneksi tuo sikamaisen kallis hotelli oli lähellä ja läpimärkinä pääsimme huoneeseen jossa vaatteiden kuivatus alkoi.
Tuli vaan mieleeni: koska BW respa soitti ja olimme läpimärkiä, BS tietenkin laittoi kunnon hinnan märille motoristeille. Yö kahden hengen huoneessa ilman aamiaista maksoi USD 180 +verot. Kallein hotelli aikoihin, eikä edes keskustassa. Matkaa Fairbanksista Wasillaan kertyi 507 km.
Hotellissa oli onneksi baari ja ravintola jossa saimme iltapalaa. Valitettavasti hotellissa oli myös karaoke jota emme jaksaneet kuunnella.
Aamu valkeni pilvipoutaisena. Olin havainnut että takarengas alkaa olla finaalissa. Zumon mukaan Wasillassa on HD:n yhdistetty paita-ja pyörämyymälä. Painoin zumon nappia ja rakkine vei meidät aivan vika paikkaan. Olimme syrjäisellä omakotialueella jossa myymälän piti koneen mukaan olla. Ei muuta kuin takaisin. Positiivinen tilanne tuli kun havaitsimme erään talon pihassa kolme hirveä popsimassa emännän pihakukkia. Toivottavasti Marjatta sai tilanteen kuvattua videolle.
Palasimme isolle tielle ja zumosta huolimatta löysimme liikkeen. joka olikin varsin näyttävän näköinen. Soitin Eagle Rideriin ja annoin luurin HD:n miehelle. Hetken päästä asia oli selvä. Ongelma oli että rengas vaihdettaisiin tiistaina ja nyt oli sunnuntai. Kieltäydyin ehdottomasti jäämästä Wasillaan ja kaveri sai asentajan tulemaan vaihtamaan renkaani. Ehkä Eagle Rider vaikutti asiaan.
Liikkeessä oli hienot odotustilat flippereineen ja telkkareineen. Aikaa tapoimme myös katselemalla HD t-paitoja joita liikkeessä olikin runsain määrin. Sunnuntaista huolimatta liikkeessä kävi melkoinen vilske. Monenlaista karvanaamaa komeine pyörineen piipahteli paikalla kuka milläkin asialla.
Renkaan lisäksi vaihdettiin takapyörän laakerit varmuuden vuoksi. Asentaja myös pesi pyörän pyytämättäni. Hienoa palvelua.
Pyörän valmistumista odotellessa.
Pääsimme vihdoin lähtemään kohti Anchoragea. Näkymät moottoritielle päästyämme olivat upeat. Edessämme kimalteli Mount Mc Kinley, Alaskan korkein vuori. Saavuimme Anchorageen ja teimme kierroksen keskustassa. Painoin sitten zumoon HD Anchoragen. Nyt laite toimi ja pian olimme liikkeessä ja t-paitoja rikkaampia mutta taaloja köyhempiä. Kysyin myös kaupan tytöltä minne kannattaisi majoittua. Hän kehui vuolaasti lähellä olevaa ”Lake Wiew” hotellia jonne me pöllöt sitten ajettiin. Hotelli oli hieno, ei siinä mitään, mutta hinta oli myös sen mukainen.
Kotiutumisen jälkeen alkoi nälkä taas vaivata. Kävelimme lähistöllä olevaan pieneen ostoskeskukseen. Olimme sopineet että pitkästä aikaa maistuisi pizza. Alueella olikin italialainen ravintola joka tietenkin oli kiinni.
Siirryimme hyvässä järjestyksessä erääseen pizzeriaan jossa virnistelikin intialainen kokki. Ei syöty pizza vaan mentiin Subwayhin jossa saimme lihapulla Subit marinarakastikkeella. Sinänsä harvinainen Subway että siellä myytiin myös kaljaa jota emme kuitenkaan ottaneet kyytipojaksi. Tai sitten otimme, nyt muista aivan tarkkaan.
Alueella oli myös viinakauppa josta haimme yömyssyjuomat. Otin itselleni sixpackin ja Marjatta haki itselleen yhden siiderin. Kun oli maksamassa, myyjä pyysi myös Marjatalta henkkarit joita hänellä ei tietenkään ollut mukanaan. Kerroin että minä maksan nämä ja tässä minun passini. ”Ei käy”: sanoi myyjä, ”Molemmilla pitää olla henkilöllisyystodistus” Voi Vitu! No, selitin ystävällisesti että olemme ulkomaalaisia kuten passistani käy ilmi emmekä tunne kaikkia vivahteita Alaskan alkoholipolitiikassa. Myyjä onneksi leppyi ja antoi juomat ilmoittaen kuitenkin että hän voisi saada tästä lemput.
Tuli mieleeni Santa Fe routella jossa jäin itse ilman juomia koska passi ei ollut mukana. On sitä byrokratiaa onneksi muuallakin kuin Suomessa. Ilta kului hotellissa uusia paitoja ihaillen ja unijuomaa nauttien.
Hyvän mutta kalliin aamiaisen jälkeen hyppäsimme Heritagen päälle ja lähdimme keskustaan. Vein pyörän parkkitaloon ja aloimme tutustumaan tähän omalla tavallaan eksoottiseen kaupunkiin. Löysimme vilkkaan pääkadun jossa oli tietenkin lukuisia suveniirikauppoja sekä valtavasti turisteja.
Kadulta lähti myös kiertoajelubussi johon loikkasimme. Kiertelimme sitten kaupunkia jossa ei kuitenkaan ollut mitään erikoista nähtävää. Jokunen patsas ja vanhan maanjäristyksen aikaansaama monttu oli pian katsottu ja hieman pettyneinä ajoimme takaisin hotellille.
Nyt oli italialainen ravintolakin auki ja siellä nautimme matkan ensimmäiset, herkulliset pizzat. Taisipa lasi punaviiniäkin olla mukana, mutta ainoastaan ruoan kanssa.
Olimme edellä aikataulustamme joten päätin että jatkamme etelään Kenain niemimaalle. Tapaamieni motoristien mielestä seutu on osavaltion parasta moottoripyöräseutua huimine maisemineen.
Kauniissa säässä jätimme Anchoragen. Kun pääsimme etelään johtavalle tielle, alkoivat hienot näkymät. Meren lahti kimalteli oikealla puolellamme ja lahden takana siintelivät lumipeitteiset vuorenhuiput. Liikennettä oli aika tavalla, suurin osa taas matkailuautokolosseja.
Jonkun ajan kuluttua siirryimme vuoristoon. Nyt alkoi olla sellaista maisemaa joita Alaskan mainokset esittävät. Oli todella upeaa. Saavuimme Kenain niemimaalle maisemien pysyessä yhtä upeina.
Nyt alkoi tulla venäläistyyppisiä paikannimiä. Sehän johtuu siitä että Alaska kuului aikoinaan Venäjälle.
Tsaari Pietari Suuri lähetti Vitus Beringin tutkimusmatkailemaan ja hän löysi Alaskan jossa asusteli ainoastaan jokunen inuiitti ja intiaani. Venäläiset perustivat siirtokuntia alueelle ja aloittivat suurimittaisen turkismetsästyksen.
Myöhemmin Alaskassa vaikutti paljon myös suomalaisia. Siellä oli mm. 2 suomalaista kuvernööriä.” ”Suomen Kansakoulun isä” Uuno Cygnaeus vaikutti myös täällä ja piti mm. ensimmäisen luterilaisen saarnan Sitkassa 28.8.1840.
Turkismetsästyksen romahdettua Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille 7,2 milj. dollaria. Jenkkien ulkoministeri Mr. William Sewardia arvosteltiin kotimaassaan huonosta kaupasta. Tuskinpa enää, sillä myymällä Alaskan venäläiset ”ryssivät” pahemman kerran tekemällä tuon ”munkkibisneksen”. Tämä historiasta.
kotka
New member
Saavuimme Homeriin joka sijaitsee tien n 1 loppupäässä. Matkaa kertyi n.351 km. Kaupunki oli pieni vaikka onkin osavaltion 10. suurin kaupunki.
Löysimme helposti varaamani ”bed and Breakfast”paikan jonka isäntäpariskunta tervehti meitä ystävällisesti. Huoneemme oli täälläkin vaatimaton mutta siisti.
Lähdimme tutustumaan kaupunkiin josta ei ole paljoakaan kerrottavaa. Mainittakoon että nautimme valtavan annoksen ”Cheese Nachos ” eräässä kuppilassa. Meinasin tilata kummallekin oman annoksen mutta onneksi tarjoilija sanoi että yksi riittää.
Vähän huono kuva, mutta keskellä törröttää osittain jo syöty Nacho-annos.
Puolikesyjä kurkia Homerissa. Marjatta on myös omaasukua Kurki
Yöpymispaikkamme Homerissa
Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme emännän valmistaman aamiaisen. Rouva kertoi juurensa olevan Saksassa ja kyllä sen huomasi.
Isäntäväen suosituksesta lähdimme ajamaan 1.tietä niin pitkälle kuin pääsee. Tie muuttui pengertieksi ja sen loppupäässä oli lukuisia ravintoloita ja suveniirikauppoja ja muuta vastaavaa rekvisiittaa.
Homer on myös kalastusyhdyskunta ja merkittävä kampelan (halibut) pyynti- ja jalostusseutu. Hinnat alueella olivat varsin korkeita joten ajoimme takaisin keskustaan ja nautimme lounaan meksikolaisessa ravintolassa jossa tarjoilija kehui omaavansa hieman suomalaisia juuria.
Homer
Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme taas saksalaistyyppisen ja – henkisen aamiaisen. Vain marssimusiikki puuttui. Hyvästelimme isäntäväen ja kotimatka alkoi. Ajoimme venäläistyyppiseen Soldotna nimiseen kaupunkiin ja sieltä löytyi HD myymälä jne.
Soldotnassa
Keskellä Senain niemimaata käännyimme vielä kaakkoon ja kävimme viehättävässä Seward nimisessä kaupungissa. Nyt taas otti koteloon. Kaupunki oli juuri sellainen mitä olimme Homerilta odottaneet. Olin huomannut netistä että hotellit ja motellit olivat täynnä joten teimme ainoastaan kunniakierroksen tuossa viehättävässä kaupungissa.
1 loppupäässä. Matkaa kertyi n.351 km. Kaupunki oli pieni vaikka onkin osavaltion 10. suurin kaupunki. Löysimme helposti varaamani ”bed and Breakfast”paikan jonka isäntäpariskunta tervehti meitä ystävällisesti. Huoneemme oli täälläkin vaatimaton mutta siisti.
Lähdimme tutustumaan kaupunkiin josta ei ole paljoakaan kerrottavaa. Mainittakoon että nautimme valtavan annoksen ”Cheese Nachos ” eräässä kuppilassa. Meinasin tilata kummallekin oman annoksen mutta onneksi tarjoilija sanoi että yksi riittää.
Vähän huono kuva, mutta keskellä törröttää osittain jo syöty Nacho-annos.
Puolikesyjä kurkia Homerissa. Marjatta on myös omaasukua Kurki
Yöpymispaikkamme Homerissa
Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme emännän valmistaman aamiaisen. Rouva kertoi juurensa olevan Saksassa ja kyllä sen huomasi.
Isäntäväen suosituksesta lähdimme ajamaan 1.tietä niin pitkälle kuin pääsee. Tie muuttui pengertieksi ja sen loppupäässä oli lukuisia ravintoloita ja suveniirikauppoja ja muuta vastaavaa rekvisiittaa.
Homer on myös kalastusyhdyskunta ja merkittävä kampelan (halibut) pyynti- ja jalostusseutu. Hinnat alueella olivat varsin korkeita joten ajoimme takaisin keskustaan ja nautimme lounaan meksikolaisessa ravintolassa jossa tarjoilija kehui omaavansa hieman suomalaisia juuria.
Homer
Hyvin nukutun yön jälkeen nautimme taas saksalaistyyppisen ja – henkisen aamiaisen. Vain marssimusiikki puuttui. Hyvästelimme isäntäväen ja kotimatka alkoi. Ajoimme venäläistyyppiseen Soldotna nimiseen kaupunkiin ja sieltä löytyi HD myymälä jne.
Soldotnassa
Keskellä Senain niemimaata käännyimme vielä kaakkoon ja kävimme viehättävässä Seward nimisessä kaupungissa. Nyt taas otti koteloon. Kaupunki oli juuri sellainen mitä olimme Homerilta odottaneet. Olin huomannut netistä että hotellit ja motellit olivat täynnä joten teimme ainoastaan kunniakierroksen tuossa viehättävässä kaupungissa.
kotka
New member
Tässä muutama kuva näistä loistavista maisemista.
Sewardin jälkeen zumo ohjasi meidät Anchoragen ohi. Pienten harhailujen jälkeen saavuimme pieneen Palmer nimiseen kaupunkiin jossa yövyimme mukavassa ”Walley” nimisessä hotellissa.. Kilometrejä karttui 268 km.
Hyvin nukutun yön ja tuhdin aamiaisen jälkeen starttasimme kohtalaisessa säässä kohti Valdezia, Alaskan suurinta öljysatamaa. Komeat maisemat jatkuivat edelleen tällä vaihtelevalla tiellä. Nyt näimme varsinaisia jäätiköitä. Vaikka aurinko paistoi, jäätiköltä puhaltava tuuli tuntui vihlovan kylmältä, kunnes pääsimme taas jonkun vuoren taakse.
Sitten vuoret jäivät taakse ja alkoi metsäinen osuus. Ilma myös lämpeni ja saavuimme Glenndallen nimiseen t-risteykseen. Paikalla oli muutama talo ja suuri huoltoasemakompleksi. Nautimme paikalla virvokkeita ja ruuhkan takia odottelimme bensapumpulle pääsyä jonkun aikaa.
Glenndallen
Nyt suuntasimme kohti etelää. Sää pysyi erinomaisena ja metsäinen tie oli vähäliikenteinen. Samoin kuin muuallakin, asutuksesta kertovat ainoastaan postilaatikkorivit pienen sivutien kohdalla. Sitten alkoi taas nousu. Olimme taas vuoristossa ja näkymät taas vailla vertaa. Ilma luonnollisesti myös viileni ja lukuisat lumihuiput reunustivat tietä molemmin puolin.
Alkoi olla myös pilvistä, itse asiassa ajoimme taas pilvessä. Lumikasoja oli tien molemmin puolin. Olimme paikassa nimeltä ”Thompson Pass”.
Nyt lähdetään alaspäin.
Sitten alkoi melko jyrkkä lasku mutkitellen pitkin vuorenrinteitä. Eteen ilmestyi kyltti: ”Valdez.” Saavuimme pieneen vaatimattoman näköiseen kaupunkiin joka sijaitsee pitkän vuonon pohjukassa. Kaupungissa ei ollut ainoatakaan yli 3 kerroksista taloa. Motoristiystävällinen hotelli löytyi helposti aivan keskustasta ja pian keskustelimmekin useiden pyörämiesten ja naisten kanssa.
Hotellimme Valdezissa.
Kävimme paikallisessa supermarketissa ja ostimme iltapalaksi valtavan täytetyn sämpylän sekä jokusen prinssinakkityylisen makkarapussin. Näin varustautuneina vietimme illan huoneessamme ja Valdezin kuuluisa yöelämä jäi kokematta.
Kaupunki on tunnettu maailmalla ”Exxon Valdez” nimisestä tankkilaivasta joka ajoi 24.3.1989 karille lähellä nimikkosatamaansa ja aiheutti siihen asti suurimman ympäristökatastrofin. Aluksen päällikkö Joseph J. Hazelwood oli nähtävästi hörppäillyt ja hän luonnollisesti sai syyt niskaansa.
Rantaviivaa saastui n.2100 km matkalta ja lähes kaikki elollinen meressä tuhoutui vuosikausiksi.
Kapteeni Hazelwood tuomittiin 50 000 dollarin sakkoihin ja 1000 tunnin yhdyskuntapalveluun. Häntä ei kuitenkaan pystytty tuomitsemaan ruorijuoppoudesta koska hänet puhallutettiin vasta 10,5 tuntia onnettomuuden jälkeen. Merikapteenin ura kyllä katkesi kuin kanan lento.
Aamiainen oli vaatimaton ja pilvipoutaisessa ja viileässä säässä sitten lähdimme ajamaan kohti Tokkia, kylää johon saavuimme Dawson Citystä. Ylitimme taas mahtavat vuoret ja ilma lämpeni kun päästiin vuorten yläpuolelle. Glenndallenissa taas tankattiin ja siirryimme ykköstielle. Tietöiden hidastamina ja yhden sadekuuron kastelemina saavuimme Tok:kiin, pisteeseen josta olimme lähteneet kohti pohjoista. Majoittauduimme samaan motelliin kun tullessa. Varoitin kyllä ettemme mene pesulan viereen tällä kertaa ja asia otettiin huomioon. Iltapalan jälkeen uni taas maittoi. Kilometrejä kertyi kokonaista 409 kpl.
Iltapalan jälkeen uni maittoi ja hyvän aamiaisen jälkeen oli taas suunta kohti Kanadaa. Olimme taas legendaarisella Alaska Highwaylla, ainoalla pätkällä joka oli vielä tästä tiestä ajamatta.
kotka
New member
Tuttu liikennemerkki
Ratsupoliisi King päässyt rajalle vartioimaan.
Saavuimme USA:n ja Kanadan rajalle jossa muodollisuudet olivat helpot. Itse asiassa niitä ei ollut lainkaan. Alaska jäi taakse ja olimme taas Yukonin territoriossa. Maisemat alkoivat olla taas tasaisempia ja tuota jänkhämäistä vähäpuista seutua oli taas aika paljon. Olin Tokissa katsellut bensa-asemia ja pikkuisen huolissani löytyykö asemia. Pelko osoittautui turhaksi.
Saavuimme pieneen kaupunkiin nimeltä Haines Junction. Kaupunki lymysi ison lumipeitteisen vuoren kyljessä. Majoittauduimme pieneen motelliin jossa oli myös muitakin motoristeja. Mainittakoon kun on tullut tavaksi: kilometrejä kertyi 465 kpl.
Aamulla matka jatku kohti Whitehorsea, jonne saavuimme hyvissä ajoin. Löysimme hotellin keskustasta jota emme löytäneet tulomatkalla. Kaupunki olikin hienonnäköinen. Koska päivämatkaksi kertyi ainoastaan 154 km. meillä oli aikaa tutustua paikkaan paremmin. Painoin zumon HD-painiketta ja lähdimme ostamaan, tarkoitan katselemaan t-paitoja. Osoitteesta löytyi myymälä, mutta siellä myytiin autojen varaosia. Kävin kysymässä asiaa ja kaveri kertoi että HD:llä ei ole ollut 5 vuoteen edustusta Yukonissa. Kumma juttu.
Koska paitojen katselusta ei tullut mitään tutustuimme täälläkin museoituun jokilaivaan nimeltä Klondike. Laiva oli hieno mutta samanlainen kuin Fairbanksissa. Illan suussa kiertelimme kaupungilla ja hyvissä ajoin siirryimme yöpuulle.
Marjatta huilaa Whitehorsessa
S/S Klondiken lastia.
kotka
New member
Aamiaisen jälkeen matka jatkui tutulla tiellä ja tavoitteena oli kääntyä etelään tielle 37 lähellä Watson Lakea. Olimme jo lähellä kääntöpaikkaamme kun pysähdyimme tankkaamaan erään motellin yhteydessä olevalla huoltoasemalla.
Tankkasin pyörän jonka jälkeen menimme kahville. Kahvin jälkeen starttasin pyörän joka lähtikin käyntiin mutta hetken kuluttua kone alkoi täristä, valkoinen pahanhajuinen savu ympäröi pyörän ja sitten ilmanpuhdistajasta pöllähti valtava savupilvi jonka jälkeen kone sammui. Olin hetken ihmeissäni. Sitten välähti. Olin, perkele, tankannut dieseliä. Asia varmistui kun haistoin tankkia. Kävin tarkistamassa tuon vanhan ränsistyneen pumpun ja dieselhän siinä luki, joskin epäselvästi.
No. Menin sisälle ja kerrottuani vahingosta, omistajarouva sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Hän puhui hetken walkie talkieen ja kertoi miehensä saapuvan hetken kuluttua. Pian saapuikin kaveri mönkijällä imupumppu mukanaan. ”Tankkasitko sinäkin dieseliä?: ”kysyi mies virnistäen. ”Sopiiko 25 taalaa, niin imaistaan tankki tyhjäksi?” ” Iliman muuta: ” vastasin. Se oli hetkessä tehty ja työnsin erään saksalaisen motoristin kanssa pyörän oikealle pumpulle. Tankkasin ja starttasin. Kone lupasi muutaman kerran mutta ei lähtenyt. Sitten akku olikin tyhjä.
Motellin rouva joutui taas puhumaan walkie talkiehinsa ja mies ilmestyi paikalle iso boosteri mukanaan. Nyt rupesi tapahtumaan. Parin yrityksen jälkeen kone heräsi eloon hirvittävästi paukkuen ja käryten. Hetken kuluttua käynti tasaantui muuttuen normaaliksi.
Olin päässyt säikähdyksellä ja 30 lisätaalan menetyksellä boosterin käytöstä. Kyllä hävetti, mutta kaveri kertoi, etten ollut ainoa dieselin tankkaaja. Kun sitten kelasin asiaa, epäluuloisella luonteella varustettuna tuli mieleen ettei vaan olisi ollut pieni lisäbisnes kiireisten ja huolimattomien autoilijoiden kustannuksella. Muistettakoon että USA:ssa ja Kanadassa, ainakin täälläpäin bensiiniletku ei ole vihreä vaan musta.
Kiittelimme miestä kuitenkin ja matka jatkui ja pian olimme Watson Lakessa samassa motellissa kuin alkumatkalla. Motellissa kännykkääni ilmestyi Suomesta lähetettyjä viestejä Kanadassa raivoavista metsäpaloista. Olin palouutisia telkkarista nähnyt mutta en kiinnittänyt niihin huomiota. Nyt kuitenkin menin motellin omistajarouvan juttusille. Hän katseli nettiä, soitti jonnekin, ja kertoi, ettei meidän pitäisi mennä tuolle tielle 37. Ainoa vaihtoehto olisi sama tie 97 jota pitkin olimme tulleet.
Lisää suomalaista väriä Watson Lakessa.
Kun aamulla lähdimme, kävimme Kanadan ratsastavan poliisin asemalla. Ratsupoliisi King kumppaneineen oli nähtävästi työkeikalla koska punanuttuja kuten ratsuhevosiakaan ei näkynyt. Kysyin konttoristitytöltä olisiko heillä infoa tien 37 turvallisuudesta metsäpalojen suhteen. Konttoristityttö kävi kysymässä seriffiltä asiaa. Seriffi tuli luokseni ja kertoi että tie on turvallinen. Hän ei kuitenkaan varmistanut asiaa mistään, joten tein päätöksen että ajamme Seattleen samaa tietä kuin tulimme.
Näin teimme ja vaikka olimme tuon tien ajaneet, oli hieno tehdä sama matka uudelleen, etenkin kun se tuntui turvallisemmalta kuin epämääräiset infot. En tässä kirjoittele enää yksityiskohtaisemmin. Kerron vaan että matka sujui hienosti.
Yövyimme Fort Nelsonissa jossa sain Eagle Rideriltä kunnon infoa metsäpaloista ja vahvistuksen että olin tehnyt oikean ratkaisun. Lähes kaikki info paloista oli netissä. Tarjonta oli siellä niin valtavaa ettei kielitaitoni riittänyt suodattamaan oikeaa infoa huuhaasta.
Kävimme eräällä erämaajärvellä veneajelulla. Siellä näimme karhuja uimassa ja valkopäämerikotkakin liihotteli aivan lähellämme.
Tankkasin pyörän jonka jälkeen menimme kahville. Kahvin jälkeen starttasin pyörän joka lähtikin käyntiin mutta hetken kuluttua kone alkoi täristä, valkoinen pahanhajuinen savu ympäröi pyörän ja sitten ilmanpuhdistajasta pöllähti valtava savupilvi jonka jälkeen kone sammui. Olin hetken ihmeissäni. Sitten välähti. Olin, perkele, tankannut dieseliä. Asia varmistui kun haistoin tankkia. Kävin tarkistamassa tuon vanhan ränsistyneen pumpun ja dieselhän siinä luki, joskin epäselvästi.
No. Menin sisälle ja kerrottuani vahingosta, omistajarouva sanoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Hän puhui hetken walkie talkieen ja kertoi miehensä saapuvan hetken kuluttua. Pian saapuikin kaveri mönkijällä imupumppu mukanaan. ”Tankkasitko sinäkin dieseliä?: ”kysyi mies virnistäen. ”Sopiiko 25 taalaa, niin imaistaan tankki tyhjäksi?” ” Iliman muuta: ” vastasin. Se oli hetkessä tehty ja työnsin erään saksalaisen motoristin kanssa pyörän oikealle pumpulle. Tankkasin ja starttasin. Kone lupasi muutaman kerran mutta ei lähtenyt. Sitten akku olikin tyhjä.
Motellin rouva joutui taas puhumaan walkie talkiehinsa ja mies ilmestyi paikalle iso boosteri mukanaan. Nyt rupesi tapahtumaan. Parin yrityksen jälkeen kone heräsi eloon hirvittävästi paukkuen ja käryten. Hetken kuluttua käynti tasaantui muuttuen normaaliksi.
Olin päässyt säikähdyksellä ja 30 lisätaalan menetyksellä boosterin käytöstä. Kyllä hävetti, mutta kaveri kertoi, etten ollut ainoa dieselin tankkaaja. Kun sitten kelasin asiaa, epäluuloisella luonteella varustettuna tuli mieleen ettei vaan olisi ollut pieni lisäbisnes kiireisten ja huolimattomien autoilijoiden kustannuksella. Muistettakoon että USA:ssa ja Kanadassa, ainakin täälläpäin bensiiniletku ei ole vihreä vaan musta.
Kiittelimme miestä kuitenkin ja matka jatkui ja pian olimme Watson Lakessa samassa motellissa kuin alkumatkalla. Motellissa kännykkääni ilmestyi Suomesta lähetettyjä viestejä Kanadassa raivoavista metsäpaloista. Olin palouutisia telkkarista nähnyt mutta en kiinnittänyt niihin huomiota. Nyt kuitenkin menin motellin omistajarouvan juttusille. Hän katseli nettiä, soitti jonnekin, ja kertoi, ettei meidän pitäisi mennä tuolle tielle 37. Ainoa vaihtoehto olisi sama tie 97 jota pitkin olimme tulleet.
Lisää suomalaista väriä Watson Lakessa.
Kun aamulla lähdimme, kävimme Kanadan ratsastavan poliisin asemalla. Ratsupoliisi King kumppaneineen oli nähtävästi työkeikalla koska punanuttuja kuten ratsuhevosiakaan ei näkynyt. Kysyin konttoristitytöltä olisiko heillä infoa tien 37 turvallisuudesta metsäpalojen suhteen. Konttoristityttö kävi kysymässä seriffiltä asiaa. Seriffi tuli luokseni ja kertoi että tie on turvallinen. Hän ei kuitenkaan varmistanut asiaa mistään, joten tein päätöksen että ajamme Seattleen samaa tietä kuin tulimme.
Näin teimme ja vaikka olimme tuon tien ajaneet, oli hieno tehdä sama matka uudelleen, etenkin kun se tuntui turvallisemmalta kuin epämääräiset infot. En tässä kirjoittele enää yksityiskohtaisemmin. Kerron vaan että matka sujui hienosti.
Yövyimme Fort Nelsonissa jossa sain Eagle Rideriltä kunnon infoa metsäpaloista ja vahvistuksen että olin tehnyt oikean ratkaisun. Lähes kaikki info paloista oli netissä. Tarjonta oli siellä niin valtavaa ettei kielitaitoni riittänyt suodattamaan oikeaa infoa huuhaasta.
Kävimme eräällä erämaajärvellä veneajelulla. Siellä näimme karhuja uimassa ja valkopäämerikotkakin liihotteli aivan lähellämme.
kotka
New member
Hieno kaupunki oli myös Kamloops jossa sorruimme taas t-paita ansaan.
Tästä merkistä voisi kukkahattu löytää rasistisia piirteitä.
Maisemat jatkuu..
Matka jatkui hyvässä säässä kohti Vancouveria. Olin varannut netissä ”bed and breakfast” paikan ja zumo ihme kyllä vei meidät suosiolla. Joskin jouduimme ajamaan läpi valtavan, perinteisesti kaapuihin sekä päälaella olevilla renkailla kiinnitettyjen rätteihin pukeutuneiden miesten sekä ehkä hygieniasyistä päänsä, nenänsä ja suunsa peittävien naisten asuttaman alueen läpi.
Yöpaikkamme oli valitettavasti aivan lähellä tuota aluetta. Kotiuduttuamme kiertelimme tuolla alueella etsien juotavaa, mutta eihän sieltä mitään löytynyt. Onneksi isäntämme joka osoittautui intialaiseksi, myi meille muutaman olutpullon omista varastoistaan.
Presidentillinen majapaikkamme White House Vancouverissa
kotka
New member
Vaatimattoman intialaistasoisen aamiaisen jälkeen starttasimme ja lähdimme tutustumaan Vancouveriin tarkemmin. Ajoimme keskustaan ja päädyimme mukavalle alueelle jollekin saarelle jonka nimi osoittautui ”Granville island:iksi.” Paikka oli vaan niin tupaten täynnä ihmisiä ja ajoneuvoja ettemme löytäneen parkkipaikkaa joten poistuimme kiroillen saarelta. Kiertelimme kaupunkia aikamme ja siirryimme sitten majapaikkaamme.
Emäntämme, myös intialainen, tiesi onneksi kertoa että pari korttelia rättipääalueesta poispäin sijaitsee kuppila josta löytyy juotavaa meidänkin makuumme. Lähdimme matkaan ja olimme saaneet oikeat ohjeet. Paikka vaan oli luotaan työntävä ja myyjien palvelusalttius olisi ollut huono jopa Tallinnassakin.
Teimme alueella pienen kävelylenkin ja huomasimme että vieressä oli intialainen buffetravintola. Yhteisestä päätöksestä siirryimme ravintolan rauhaan. Intialainen ruoka oli taaskin erinomaista kuten myös Kingfisher olut jota en ollut Intiaa lukuun ottamatta missään saanutkaan.
Hyvillä mielin ja vatsat pullollaan siirryimme majapaikkaamme valmistautumaan viimeiseen varsinaiseen ajopäivään.
Hyi Hyi, minne sitä ollaan menossa, Ei sentään.
Aamu valkeni kauniina ja lämpimien hyvästien saattelemina starttasimme Heritagen ja matkan viimeinen etappi alkoi.
https://imgur.com/1K0MUXt
https://i.imgur.com/1K0MUXt.jpg
Kanadan ja USA:n rajamuodollisuudet olivat taaskin helpot, joskin passit käytettiin skannerissa ja pian olimme Washingtonin osavaltiossa.
Olin varannut Seattlen hotellin netin kautta ja löysimmekin sinne helposti, kiitos zumon joka malttoi kerrankin olla temppuilematta. Hotellimme sijaitsi pohjois- Seattlessa, varsin lähellä Seattle Toweria, tuota Särkänniemen kanadalaista vastinetta. Löysimme illan suussa mukavan pubin aivan hotellin lähistöltä ja aikahan kului siellä rattoisasti.
Seuraavana aamuna oli vuorossa pyörän luovutus. Ajoimme Seattlen läpi kaupungin eteläpuolelle jossa Eagle Rider edelleen sijaitsi.
Pyörän luovutus sujui hyvin. Emme olleet kaatuilleet emmekä muutenkaan rikkoneet pyörää. Pakko tunnustaa, että tuota onnetonta dieseltankkausta en kertonut vuoraajalle. Ajoimme komeasti taksilla hotelliin jossa juhlistimme onnistunutta matkaamme puna – sekä valkoviinillä.
The Space Needle Seattle
Kahtena seuraavana päivänä tutustuimme Seattlen nähtävyyksiin, Aikaisemmalta käynniltämme tuttuun vanhan sataman alueeseen, Seattle Toweriin, ja keskustaan jossa olikin komea paraati jonkun juhlan kunniaksi. Teimme myös laivamatkan kaupunginlahdella josta tämän kauniin kaupungin silhuetti tuli parhaiten esiin.
Sitten koitti kotiinlähdön aika. Islandairin kone lähti ajallaan ja läheisestä marketista ostetut ja itse päällystetyt eväsleivät tekivät taas kauppansa edelleen kehnon islantilaisen oluen kera. Reykjavikissa siirryimme Helsingin koneeseen ja pian olimmekin kotimaassa.
Matka oli hieno, voisi melkein sanoa täydellinen. Kilometrejä kertyi 10 500 kpl. Kehumista voisi jatkaa loputtomiin mutta toivottavasti tämä juttu riittää. Suosittelemme näitä seutuja kokeneille ja kiireettömille motoristeille.
Sää oli parempi kuin Suomessa tänä kesänä. Muutamat vesikuurot eivät haitanneet. Mutta sade-asusteet osoittivat tarpeellisuutensa, etenkin vuoristossa lisälämmikkeenä. Pitkät kalsarit ja aluspaita sekä lämpimät ajohanskat olivat paikoitellen myös poikaa.
Lisäksi on ilo kertoa että HD Heritage toimi jälleen kerran erinomaisesti ja luotettavasti, paitsi dieselillä.
Kotka ja Marjatta
Emäntämme, myös intialainen, tiesi onneksi kertoa että pari korttelia rättipääalueesta poispäin sijaitsee kuppila josta löytyy juotavaa meidänkin makuumme. Lähdimme matkaan ja olimme saaneet oikeat ohjeet. Paikka vaan oli luotaan työntävä ja myyjien palvelusalttius olisi ollut huono jopa Tallinnassakin.
Teimme alueella pienen kävelylenkin ja huomasimme että vieressä oli intialainen buffetravintola. Yhteisestä päätöksestä siirryimme ravintolan rauhaan. Intialainen ruoka oli taaskin erinomaista kuten myös Kingfisher olut jota en ollut Intiaa lukuun ottamatta missään saanutkaan.
Hyvillä mielin ja vatsat pullollaan siirryimme majapaikkaamme valmistautumaan viimeiseen varsinaiseen ajopäivään.
Hyi Hyi, minne sitä ollaan menossa, Ei sentään.
Aamu valkeni kauniina ja lämpimien hyvästien saattelemina starttasimme Heritagen ja matkan viimeinen etappi alkoi.
https://imgur.com/1K0MUXt
https://i.imgur.com/1K0MUXt.jpg
Kanadan ja USA:n rajamuodollisuudet olivat taaskin helpot, joskin passit käytettiin skannerissa ja pian olimme Washingtonin osavaltiossa.
Olin varannut Seattlen hotellin netin kautta ja löysimmekin sinne helposti, kiitos zumon joka malttoi kerrankin olla temppuilematta. Hotellimme sijaitsi pohjois- Seattlessa, varsin lähellä Seattle Toweria, tuota Särkänniemen kanadalaista vastinetta. Löysimme illan suussa mukavan pubin aivan hotellin lähistöltä ja aikahan kului siellä rattoisasti.
Seuraavana aamuna oli vuorossa pyörän luovutus. Ajoimme Seattlen läpi kaupungin eteläpuolelle jossa Eagle Rider edelleen sijaitsi.
Pyörän luovutus sujui hyvin. Emme olleet kaatuilleet emmekä muutenkaan rikkoneet pyörää. Pakko tunnustaa, että tuota onnetonta dieseltankkausta en kertonut vuoraajalle. Ajoimme komeasti taksilla hotelliin jossa juhlistimme onnistunutta matkaamme puna – sekä valkoviinillä.
The Space Needle Seattle
Kahtena seuraavana päivänä tutustuimme Seattlen nähtävyyksiin, Aikaisemmalta käynniltämme tuttuun vanhan sataman alueeseen, Seattle Toweriin, ja keskustaan jossa olikin komea paraati jonkun juhlan kunniaksi. Teimme myös laivamatkan kaupunginlahdella josta tämän kauniin kaupungin silhuetti tuli parhaiten esiin.
Sitten koitti kotiinlähdön aika. Islandairin kone lähti ajallaan ja läheisestä marketista ostetut ja itse päällystetyt eväsleivät tekivät taas kauppansa edelleen kehnon islantilaisen oluen kera. Reykjavikissa siirryimme Helsingin koneeseen ja pian olimmekin kotimaassa.
Matka oli hieno, voisi melkein sanoa täydellinen. Kilometrejä kertyi 10 500 kpl. Kehumista voisi jatkaa loputtomiin mutta toivottavasti tämä juttu riittää. Suosittelemme näitä seutuja kokeneille ja kiireettömille motoristeille.
Sää oli parempi kuin Suomessa tänä kesänä. Muutamat vesikuurot eivät haitanneet. Mutta sade-asusteet osoittivat tarpeellisuutensa, etenkin vuoristossa lisälämmikkeenä. Pitkät kalsarit ja aluspaita sekä lämpimät ajohanskat olivat paikoitellen myös poikaa.
Lisäksi on ilo kertoa että HD Heritage toimi jälleen kerran erinomaisesti ja luotettavasti, paitsi dieselillä.
Kotka ja Marjatta