Kotkan ja Marjatan Indian run 2015
- Keskustelun aloittaja kotka
- Aloituspäivä
kotka
New member
KOTKAN JA MARJATAN INDIAN RUN 2015
Blue ridge Parkway oli ajettu ja hienon reissun jälkeen tuli taas mentyä Peter Panin sivuille. Sivustolla oli mielenkiintoisia vaihtoehtoja moniin eri kohteisiin. Kun tuo Amerikka kuitenkin kiehtoi motoristin näkökulmasta edelleen, kiinnostuin tuosta Indian reissusta. Indian Run alkaa Chicagosta ja päättyy Los Angelesiin kierrellen vanhojen intiaanialueiden kautta tutustuen intiaanien kulttuuriin, historiaan ja nykypäivään.
Olen viettänyt lapsuuteni aikana jolloin TV vasta teki tuloaan ja elokuvien länkkärit olivat pääosin ikäisiltäni kielletyt eikä interneteistä, älypuhelimista ja naamakirjoista ja muista edes osattu kuvitella. Vaikutteita imin sarjakuvalehdistä ja lukutaidon kartuttua myös kirjoista. 50-luvulla oli ns. kioskikirjallisuus voimissaan. Halpoja seikkailulehti-vihkosia ja – kirjoja ostettiin, vaihdettiin ja lainailtiin kaverien kesken. Ahkerana lukijana kiinnostuin intiaani - ja cowboytarinoista. Lisäksi leikkiemme teemana olivat usein inkkarit ja cowboyt. Valitettavasti saimme valkoisten näkökulmasta kirjoitettujen tarinoiden ja Hollywoodin filmien johdosta väärän kuvan Amerikan alkuperäisten asukkaiden vaiheista ja historiasta.
Otin yhteyttä Peter Paniin jonka seurauksena varasimme matkan syksyn 2015 Indian Run matkalle. Tämän seurauksena tonnikala - ja pikanuudeli dieetti jatkui vaikka laihtumisen merkkejä ei näkynyt muualla kuin pankkitilillä.
Matka tulisi olemaan sillä tavalla erilainen, että se ajettaisiin Indian – merkkisillä pyörillä. Persjalkaisena huolestutti, yletänkö ajamaan laitteella. Kävin asiaa vakoilemassa eräässä myymälässä. Homma oli muuten hyvä, paitsi rakkineen seisontajalka sijaitsee niin pitkällä, etten yletä nostaa sitä ylös. ”No broblem” sanoi Peter. ”Keksitään jotakin.”Keksintö osoittautui putkenripustimeksi joka ruuvataan seisontajalan alapäähän ja n. 10 senttinen ruuvi törröttää ylöspäin ja yletän nostaa jalan.
Matkalla tulisi olemaan oppaana suomenkielentaitoinen Intiaanien historian tuntija. Näin tapahtuikin. Helsingin Yliopiston amanuenssi mr. Riku Hämäläinen joka toimii myös Suomen Intiaaniyhdistyksen puheenjohtajana, osoittautui erittäin hienoksi valinnaksi. Lisäksi suomenkieli sujui todella erinomaisesti.
Pakolliset pönötykset tutulla paikalla.
07.09.2015 Matka alkoi normaalisti. Bussimatkan jälkeen virittäydyimme matkatunnelmaan lentoasemalla jossa Corona -merkkinen olut maksoi tax-free puolella 7 euroa/pullo. Järkyttävää kiskomista verovapaasta kaljasta. Finnair lennätti meidät suoraan Chicagoon jonne saavuimme illalla. Peter Pan itse oli samassa koneessa ja autovuokraamon kautta siirryimme hotelliin jossa receptionissa virnisteli tietenkin intialainen yöportsari. Aamupäivällä kävimme Peterin kanssa vuokraamolla viemässä seisontajalan jatkeen ja navigaattorini jonka halusin myös kiinnitettävän pyörään, koska aioimme ajella Kaliforniassa muutaman päivän.
Tuttu merkki aivan hotellimme vieressä.
Tutustuminen matkalaisiin
Iltapäivällä saapui muu osa ryhmäämme. Nautimme tutustumisoluet Petterin kertoessa Amerikan liikenteen ihmeellisyyksistä ja muista omituisuuksista. Nautimme vielä yhteisen päivällisen Texas Road Housesta jota ensikertalaiset Amerikan kävijät ihastelivat. Hieno paikka se olikin.
Pihvit on suurii kuin paskahuusin kannet.
Blue ridge Parkway oli ajettu ja hienon reissun jälkeen tuli taas mentyä Peter Panin sivuille. Sivustolla oli mielenkiintoisia vaihtoehtoja moniin eri kohteisiin. Kun tuo Amerikka kuitenkin kiehtoi motoristin näkökulmasta edelleen, kiinnostuin tuosta Indian reissusta. Indian Run alkaa Chicagosta ja päättyy Los Angelesiin kierrellen vanhojen intiaanialueiden kautta tutustuen intiaanien kulttuuriin, historiaan ja nykypäivään.
Olen viettänyt lapsuuteni aikana jolloin TV vasta teki tuloaan ja elokuvien länkkärit olivat pääosin ikäisiltäni kielletyt eikä interneteistä, älypuhelimista ja naamakirjoista ja muista edes osattu kuvitella. Vaikutteita imin sarjakuvalehdistä ja lukutaidon kartuttua myös kirjoista. 50-luvulla oli ns. kioskikirjallisuus voimissaan. Halpoja seikkailulehti-vihkosia ja – kirjoja ostettiin, vaihdettiin ja lainailtiin kaverien kesken. Ahkerana lukijana kiinnostuin intiaani - ja cowboytarinoista. Lisäksi leikkiemme teemana olivat usein inkkarit ja cowboyt. Valitettavasti saimme valkoisten näkökulmasta kirjoitettujen tarinoiden ja Hollywoodin filmien johdosta väärän kuvan Amerikan alkuperäisten asukkaiden vaiheista ja historiasta.
Otin yhteyttä Peter Paniin jonka seurauksena varasimme matkan syksyn 2015 Indian Run matkalle. Tämän seurauksena tonnikala - ja pikanuudeli dieetti jatkui vaikka laihtumisen merkkejä ei näkynyt muualla kuin pankkitilillä.
Matka tulisi olemaan sillä tavalla erilainen, että se ajettaisiin Indian – merkkisillä pyörillä. Persjalkaisena huolestutti, yletänkö ajamaan laitteella. Kävin asiaa vakoilemassa eräässä myymälässä. Homma oli muuten hyvä, paitsi rakkineen seisontajalka sijaitsee niin pitkällä, etten yletä nostaa sitä ylös. ”No broblem” sanoi Peter. ”Keksitään jotakin.”Keksintö osoittautui putkenripustimeksi joka ruuvataan seisontajalan alapäähän ja n. 10 senttinen ruuvi törröttää ylöspäin ja yletän nostaa jalan.
Matkalla tulisi olemaan oppaana suomenkielentaitoinen Intiaanien historian tuntija. Näin tapahtuikin. Helsingin Yliopiston amanuenssi mr. Riku Hämäläinen joka toimii myös Suomen Intiaaniyhdistyksen puheenjohtajana, osoittautui erittäin hienoksi valinnaksi. Lisäksi suomenkieli sujui todella erinomaisesti.
Pakolliset pönötykset tutulla paikalla.
07.09.2015 Matka alkoi normaalisti. Bussimatkan jälkeen virittäydyimme matkatunnelmaan lentoasemalla jossa Corona -merkkinen olut maksoi tax-free puolella 7 euroa/pullo. Järkyttävää kiskomista verovapaasta kaljasta. Finnair lennätti meidät suoraan Chicagoon jonne saavuimme illalla. Peter Pan itse oli samassa koneessa ja autovuokraamon kautta siirryimme hotelliin jossa receptionissa virnisteli tietenkin intialainen yöportsari. Aamupäivällä kävimme Peterin kanssa vuokraamolla viemässä seisontajalan jatkeen ja navigaattorini jonka halusin myös kiinnitettävän pyörään, koska aioimme ajella Kaliforniassa muutaman päivän.
Tuttu merkki aivan hotellimme vieressä.
Tutustuminen matkalaisiin
Iltapäivällä saapui muu osa ryhmäämme. Nautimme tutustumisoluet Petterin kertoessa Amerikan liikenteen ihmeellisyyksistä ja muista omituisuuksista. Nautimme vielä yhteisen päivällisen Texas Road Housesta jota ensikertalaiset Amerikan kävijät ihastelivat. Hieno paikka se olikin.
Pihvit on suurii kuin paskahuusin kannet.
kotka
New member
Aamiaisen jälkeen siirryimme Eagle Rider Chicagoon ja pihalla jo odotteli mahtavan näköinen rivistö Indianeja. Rivistön viimeisenä oli HD heritage joka ei selvästikään ollut kotonaan tuossa rivistössä.
Eilinen reissu osoittautui turhaksi. Vasta saavuttuamme asentaja alkoi ruuvata navigaattoria ja Peterin keksintöä pyörään. Loppujen lopuksi paperisota kesti sen verran, että pääsimme matkaan muiden joukossa.
Jatke vaan näytti järkyttävältä. Putkenpitimissähän on kuminen sisäosa jonka keskelle putki tulee, tarkoituksena joustaa. Jatkehan jousti myös pyörässä. Se korjattiin mustalla teipillä joten tuloksena oli musta nyrkinkokoinen teippiköntti seisontajalan alapäässä. Homma kuitenkin toimi joka oli pääasia.
Tekniikka pelaa.
En ollut ajanut Indianilla metriäkään joten vähän jännitti. Pyörä starttasi nöyrästi. Harrikalle tyypillistä täräystä ei ollut ollenkaan. Ääni oli hiljaisen pehmoinen. Lisäksi kuului ompelukonemainen sirinä. Ykkösvaihde meni päälle melko jäykästi kolahtaen. Marjatta loikkasi kyytiin ja matka hotellille alkoi. Pyörä totteli nöyrästi isosta koostaan huolimatta ja heti alussa huomasin että alavääntö on selvästi parempi kuin perusharrikassa. Kone vastaa kaasuun heti eikä ”funtsaa” kuten Heritage.
Hotellilla pakkasimme pyörät ja ylimääräiset tavarat ja matkalaukut siirrettiin autoon jonka kuskina toimisi intiaanioppaamme Riku: ” Hän joka ajaa neljällä pyörällä”.
Riku huoltoauton kuskina.
Matka alkoi ja ensimmäinen kohteemme oli HD museo Milwaukeessa Illinoisissa. Ajelimme hyvässä järjestyksessä pitkin Chicagon laitamien pientalojen reunustamia katuja ja totuttelimme pyöriimme, jotka olivat uusi kokemus nähtävästi kaikille matkalaisille. Pääsimme moottoritielle ja nopeudet nousivat muun liikenteen tasolle. Ensimmäinen pysähdys oli eräässä Outlet keskuksessa jossa matkalaiset riensivät ostamaan halpoja farkkuja. Jäimme Marjatan kanssa vartioimaan pyöriä joita saapui ihailemaan eräs paikallinen rouva joka oli kiinnostunut reissustamme. Mainostelin vähän Suomea siinä samalla.
Eilinen reissu osoittautui turhaksi. Vasta saavuttuamme asentaja alkoi ruuvata navigaattoria ja Peterin keksintöä pyörään. Loppujen lopuksi paperisota kesti sen verran, että pääsimme matkaan muiden joukossa.
Jatke vaan näytti järkyttävältä. Putkenpitimissähän on kuminen sisäosa jonka keskelle putki tulee, tarkoituksena joustaa. Jatkehan jousti myös pyörässä. Se korjattiin mustalla teipillä joten tuloksena oli musta nyrkinkokoinen teippiköntti seisontajalan alapäässä. Homma kuitenkin toimi joka oli pääasia.
Tekniikka pelaa.
En ollut ajanut Indianilla metriäkään joten vähän jännitti. Pyörä starttasi nöyrästi. Harrikalle tyypillistä täräystä ei ollut ollenkaan. Ääni oli hiljaisen pehmoinen. Lisäksi kuului ompelukonemainen sirinä. Ykkösvaihde meni päälle melko jäykästi kolahtaen. Marjatta loikkasi kyytiin ja matka hotellille alkoi. Pyörä totteli nöyrästi isosta koostaan huolimatta ja heti alussa huomasin että alavääntö on selvästi parempi kuin perusharrikassa. Kone vastaa kaasuun heti eikä ”funtsaa” kuten Heritage.
Hotellilla pakkasimme pyörät ja ylimääräiset tavarat ja matkalaukut siirrettiin autoon jonka kuskina toimisi intiaanioppaamme Riku: ” Hän joka ajaa neljällä pyörällä”.
Riku huoltoauton kuskina.
Matka alkoi ja ensimmäinen kohteemme oli HD museo Milwaukeessa Illinoisissa. Ajelimme hyvässä järjestyksessä pitkin Chicagon laitamien pientalojen reunustamia katuja ja totuttelimme pyöriimme, jotka olivat uusi kokemus nähtävästi kaikille matkalaisille. Pääsimme moottoritielle ja nopeudet nousivat muun liikenteen tasolle. Ensimmäinen pysähdys oli eräässä Outlet keskuksessa jossa matkalaiset riensivät ostamaan halpoja farkkuja. Jäimme Marjatan kanssa vartioimaan pyöriä joita saapui ihailemaan eräs paikallinen rouva joka oli kiinnostunut reissustamme. Mainostelin vähän Suomea siinä samalla.
kotka
New member
Farkunostajat palasivat ja matka jatkui. Pian olimme HD museolla jonka edustalla oli iso porukka HD-miehiä ihmetellen ryhmäämme. Museo oli erittäin hieno ja antoisa. Valitettavasti aikataulu ei sallinut pidempää visiittiä.
Harley Davidson valmistusnumero 1.
Olisiko maailmanhistorian rumin pyörä? Läheltä ainakin liippaa.
Pyörään on kirjoitettu tehtaan työntekijöiden nimet.
Käsittämätön laite
Harley Davidson valmistusnumero 1.
Olisiko maailmanhistorian rumin pyörä? Läheltä ainakin liippaa.
Pyörään on kirjoitettu tehtaan työntekijöiden nimet.
Käsittämätön laite
kotka
New member
Ensimmäinen ongelma ilmeni kun Honkosen Jarin kytkinvaijerin yläpään ”klunssi” irtosi vaijerista onneksi aivan museon lähellä. Odottelimme eräällä parkkipaikalla Petterin etsiessä liikettä josta olisi saanut uuden vaijerin. Eihän sellaista löytynyt. Vuorossa oli puhelinsoitto Eagle Riderille Chicagoon, Asia ratkesi. Kytkimetön pyörä pitää saada takaisin museon pihalle. Eagle Rider toimittaa toisen pyörän Lancasteriin jossa yöpyisimme. Petterin ja parin nuoremman voimanpesän avulla Jarin pyörä työnnettiin HD museon pihalle.
Voi uskoa että HD miehiä nauratti.
Matka pääsi lopulta alkamaan Jarin istuessa Petterin kyydissä. Kytkinprojekti oli kestänyt jonkun aikaa ja pimeys valtasi Illinoisin. Sitten ilmaantui uusi brobleema: Ajelimme Madison nimisen kaupungin läpi. Alueella oli kuitenkin paljon tietöitä joista johtuen emme löytäneet oikeaa ulosmenotietä. Kuinka sitten sattuikaan: Paikallinen motoristi, ajaen samanlaisella Indianilla kuin meillä tuli kysymään, minne matka? Tuuri jatkui, hän oli myös matkalla kotiinsa Lancasteriin. Mies oli itsekin kierrellyt etsien kotiin vievää tietä joka oli kadoksissa tietöiden johdosta. Oikea tie löytyi ja kaveri opasti meidät motellille saakka ja kutsui koko porukan päivälliselle kantakuppilaansa. Eagle Rider oli myös toimittanut toisen pyörän Jarille. Mainittakoon että tämä oli ainoa tekninen ongelma koko matkalla ja johtui vaijerista, ei pyörästä.
Lancasterissa burgereita odotellessa.
Kotiutumisen jälkeen siirryimme lähellä olevaan kuppilaan jossa oppaamme jo istuikin. Olimme varsin nälkäisiä ja kaveri ilmoitti että kohta nälkä lähtee. ”Tässä paikassa on Illinoisin parhaat hampurilaiset”: valisti oppaamme. Uskoimme miestä ja tilasimme kaikille burgerit. Kuppilassa alkoi vilske. Vanhempi rouva rupesi valmistamaan burgereita ja nähtävästi hänen tyttärensä aukoi kaljapulloja hiki hatussa. Nälän lisäksi näköjään ryhmällä oli janokin. Burgereista selvästi ylpeänä rouva kantoi niitä pöytään selkä vääränä. Tuotteet olivat valtavia. Pihvi oli valehtelematta viiden sentin paksuinen. Sen sijaan tomaatit, salaatit, sipulit jne. loistivat poissaolollaan. Ketsuppia, majoneesia sekä sinappia oli pöydässä. Ei burgeri huono ollut, mutta viisi senttiä jauhelihaa oli ehkä vähän liikaa, vaikka se hyvää liha olikin. Vatsa kyllä täyttyi.
Aamu valkeni sateisena, joten pukeuduimme sadevaatteisiin ja matka alkoi suuntana Missisippijoki. Pääsimme joen rantaan ja ilma parani sen verran että saimme sadevehkeet riisuttua. Nyt alkoi ajonautinto. tie nuoli mutkitellen Missisipin rantaa ja maisemat olivat kauniit ja vehreät. Aamiainen nautittiin Prairie du Chenissä, jossa hampurilaisista venyneet vatsat pingottuivat taas äärimmilleen.
Minnesota
Ylitimme Missisippijoen ja saavuimme Minnesotaan. Maisema muuttui preeriaksi. Syksyinen loivasti kumpuileva tasanko loisti keltaisen sävyisenä. Pienet metsiköt ja kylät täplittivät tätä kieltämättä hieman yksitoikkoista maisemaa. Lisäksi valtavia maissipeltoja levisi tien molemmilla puolilla. Maissinkorjuu ei vielä ollut alkanut ja peltojen vihreys korostui preerian keltaisen vastapainona.
Missisippin rannoilla.
Voi uskoa että HD miehiä nauratti.
Matka pääsi lopulta alkamaan Jarin istuessa Petterin kyydissä. Kytkinprojekti oli kestänyt jonkun aikaa ja pimeys valtasi Illinoisin. Sitten ilmaantui uusi brobleema: Ajelimme Madison nimisen kaupungin läpi. Alueella oli kuitenkin paljon tietöitä joista johtuen emme löytäneet oikeaa ulosmenotietä. Kuinka sitten sattuikaan: Paikallinen motoristi, ajaen samanlaisella Indianilla kuin meillä tuli kysymään, minne matka? Tuuri jatkui, hän oli myös matkalla kotiinsa Lancasteriin. Mies oli itsekin kierrellyt etsien kotiin vievää tietä joka oli kadoksissa tietöiden johdosta. Oikea tie löytyi ja kaveri opasti meidät motellille saakka ja kutsui koko porukan päivälliselle kantakuppilaansa. Eagle Rider oli myös toimittanut toisen pyörän Jarille. Mainittakoon että tämä oli ainoa tekninen ongelma koko matkalla ja johtui vaijerista, ei pyörästä.
Lancasterissa burgereita odotellessa.
Kotiutumisen jälkeen siirryimme lähellä olevaan kuppilaan jossa oppaamme jo istuikin. Olimme varsin nälkäisiä ja kaveri ilmoitti että kohta nälkä lähtee. ”Tässä paikassa on Illinoisin parhaat hampurilaiset”: valisti oppaamme. Uskoimme miestä ja tilasimme kaikille burgerit. Kuppilassa alkoi vilske. Vanhempi rouva rupesi valmistamaan burgereita ja nähtävästi hänen tyttärensä aukoi kaljapulloja hiki hatussa. Nälän lisäksi näköjään ryhmällä oli janokin. Burgereista selvästi ylpeänä rouva kantoi niitä pöytään selkä vääränä. Tuotteet olivat valtavia. Pihvi oli valehtelematta viiden sentin paksuinen. Sen sijaan tomaatit, salaatit, sipulit jne. loistivat poissaolollaan. Ketsuppia, majoneesia sekä sinappia oli pöydässä. Ei burgeri huono ollut, mutta viisi senttiä jauhelihaa oli ehkä vähän liikaa, vaikka se hyvää liha olikin. Vatsa kyllä täyttyi.
Aamu valkeni sateisena, joten pukeuduimme sadevaatteisiin ja matka alkoi suuntana Missisippijoki. Pääsimme joen rantaan ja ilma parani sen verran että saimme sadevehkeet riisuttua. Nyt alkoi ajonautinto. tie nuoli mutkitellen Missisipin rantaa ja maisemat olivat kauniit ja vehreät. Aamiainen nautittiin Prairie du Chenissä, jossa hampurilaisista venyneet vatsat pingottuivat taas äärimmilleen.
Minnesota
Ylitimme Missisippijoen ja saavuimme Minnesotaan. Maisema muuttui preeriaksi. Syksyinen loivasti kumpuileva tasanko loisti keltaisen sävyisenä. Pienet metsiköt ja kylät täplittivät tätä kieltämättä hieman yksitoikkoista maisemaa. Lisäksi valtavia maissipeltoja levisi tien molemmilla puolilla. Maissinkorjuu ei vielä ollut alkanut ja peltojen vihreys korostui preerian keltaisen vastapainona.
Missisippin rannoilla.
kotka
New member
Pysähdyimme tauolle ja Peter halusi jäädä viimeiseksi kuvausten takia. Navigaattorin omistajana sain vetovastuun edetä kohti yöpymispaikkaamme Luverne nimistä kaupunkia aivan Minnesotan lounaisosassa. Paikka oli navigaattorissa ja lähdimme ajelemaan. Pian zumonperkele käski kääntymään oikealle kapeahkolle tielle. Käännyimme tielle ja pysähdyin pohtimaan asiaa. No. Muuthan eivät seuranneet meitä vaan odottelivat Petteriä ja jatkoivat matkaa. Nyt otti taas koteloon. Tajusin että kone oli tapansa mukaan valinnut suorimman reitin. En viitsinyt kääntyä vaan jatkoimme matkaa.
Tie sinänsä osoittautui hyväksi valinnaksi. Mutkaa ja mäkeä piisasi. Pieniä kyliä ja farmeja vuorotteli peltojen keskellä. Todella hieno tie. Se vei meidät kuitenkin Interstatelle jota pitkin ajelimme n. 300 km Luverneen. Muut olivat vielä matkalla kun nautimme tulo-oluita motellin terassilla. Väsynyt mutta onnellinen ryhmä saapui motellille ja olivatpa käyneet kaljakaupassakin. Huolto-auto tuntuu olevan hyvä valinta moottoripyörämatkallakin, ei tarvitse tunkea sixpackkeja täysiin sivulaukkuihin. Illan kruunasi hyvä meksikolainen päivällinen.
Aamu valkeni kirkkaana mutta lämmintä oli ainoastaan n.10 astetta joten sadetakit olivat poikaa. Onneksi ilma lämpeni auringon noustessa. Ajelimme nyt suoraan pohjoiseen kohteena Pipestone lähellä Minnesotan ja South Dakotan rajaa. Intiaanioppaamme pääsi elementtiinsä. Pipestonen alue on perinteistä intiaaniseutua. Sen teki ja tekee edelleen merkittäväksi intiaanikulttuurissa se että alueelta ovat intiaanit jo vuosisatojen ajan kaivaneet punaista kiveä joka soveltuu erinomaisesti piippujen valmistamiseen. Tästä johtuu alueen englanninkielinen nimi.
Piipun poltto on ollut aina tärkeä seremoniallinen tapahtuma intiaanien elämässä. Länkkäreitä seurannut ikäpolvi tietää että intiaaneille rauhan solmimisen sinetöi rauhanpiipun polttaminen entisten vihollisten kesken.
Piippuja valmistuu
Tältä täällä näytti vanhoina hyvinä aikoina
Saavuimme Pipestonen piippukaivoksen yhteydessä olevaan ”piipputehtaaseen.” Paikka oli hieno. Kolme intiaania valmisti piippuja käsityönä siten että yleisö näki aivan läheltä tuotannon etenemisen. Piippuja sai myös ostaa, mutta ne olivat kohtalaisen hintavia, joten tyydyimme pienempiin matkamuistoihin. Tutustuimme myös varsinaiseen kaivosalueeseen ”tehtaan” lähellä. Nautimme kaupungissa tukevan aamiaisen. Vatsat täynnä pekonia ja suonet kolestrolia matka jatkui.
Tätä riittää.
Ylitimme taas osavaltion rajan ja olimme South Dakotassa. Maisema ei juuri muuttunut, maissipeltojen lisäksi vaihtelua toivat soijapellot joita myös oli silmänkantamattomiin. Kohteenamme oli Michell, pieni kaupunki joka tunnetaan ainoastaan rakennuksesta nimeltä Corn Palace. Kyseessä on koristeellisilla torneilla varustettu koripalloareena jonka ulkoseinät ja osa sisäseinistä on koristeltu maissintähkillä. Sinänsä ainutlaatuinen paikka joka on rakennettu jo 1800 luvun loppupuolella. Koska maissi ulkoseinämateriaalina ei ole pitkäikäistä, joudutaan julkisivua uudistamaan säännöllisesti. Onneksi maissia riittää.
Seinällä olevat kuvat on myös tehty maissista
Maissipalatsi Michell
Michellissä kiinnittyi huomio Yhdysvaltain lippuihin joita liehuskeli runsain mitoin. Kaikki olivat puolitangossa. Pohdiskelimme onko taas jossakin koulussa ammuskeltu? Asia kuitenkin selvisi: oli 11.09. WTC:n muistopäivä.
Tie sinänsä osoittautui hyväksi valinnaksi. Mutkaa ja mäkeä piisasi. Pieniä kyliä ja farmeja vuorotteli peltojen keskellä. Todella hieno tie. Se vei meidät kuitenkin Interstatelle jota pitkin ajelimme n. 300 km Luverneen. Muut olivat vielä matkalla kun nautimme tulo-oluita motellin terassilla. Väsynyt mutta onnellinen ryhmä saapui motellille ja olivatpa käyneet kaljakaupassakin. Huolto-auto tuntuu olevan hyvä valinta moottoripyörämatkallakin, ei tarvitse tunkea sixpackkeja täysiin sivulaukkuihin. Illan kruunasi hyvä meksikolainen päivällinen.
Aamu valkeni kirkkaana mutta lämmintä oli ainoastaan n.10 astetta joten sadetakit olivat poikaa. Onneksi ilma lämpeni auringon noustessa. Ajelimme nyt suoraan pohjoiseen kohteena Pipestone lähellä Minnesotan ja South Dakotan rajaa. Intiaanioppaamme pääsi elementtiinsä. Pipestonen alue on perinteistä intiaaniseutua. Sen teki ja tekee edelleen merkittäväksi intiaanikulttuurissa se että alueelta ovat intiaanit jo vuosisatojen ajan kaivaneet punaista kiveä joka soveltuu erinomaisesti piippujen valmistamiseen. Tästä johtuu alueen englanninkielinen nimi.
Piipun poltto on ollut aina tärkeä seremoniallinen tapahtuma intiaanien elämässä. Länkkäreitä seurannut ikäpolvi tietää että intiaaneille rauhan solmimisen sinetöi rauhanpiipun polttaminen entisten vihollisten kesken.
Piippuja valmistuu
Tältä täällä näytti vanhoina hyvinä aikoina
Saavuimme Pipestonen piippukaivoksen yhteydessä olevaan ”piipputehtaaseen.” Paikka oli hieno. Kolme intiaania valmisti piippuja käsityönä siten että yleisö näki aivan läheltä tuotannon etenemisen. Piippuja sai myös ostaa, mutta ne olivat kohtalaisen hintavia, joten tyydyimme pienempiin matkamuistoihin. Tutustuimme myös varsinaiseen kaivosalueeseen ”tehtaan” lähellä. Nautimme kaupungissa tukevan aamiaisen. Vatsat täynnä pekonia ja suonet kolestrolia matka jatkui.
Tätä riittää.
Ylitimme taas osavaltion rajan ja olimme South Dakotassa. Maisema ei juuri muuttunut, maissipeltojen lisäksi vaihtelua toivat soijapellot joita myös oli silmänkantamattomiin. Kohteenamme oli Michell, pieni kaupunki joka tunnetaan ainoastaan rakennuksesta nimeltä Corn Palace. Kyseessä on koristeellisilla torneilla varustettu koripalloareena jonka ulkoseinät ja osa sisäseinistä on koristeltu maissintähkillä. Sinänsä ainutlaatuinen paikka joka on rakennettu jo 1800 luvun loppupuolella. Koska maissi ulkoseinämateriaalina ei ole pitkäikäistä, joudutaan julkisivua uudistamaan säännöllisesti. Onneksi maissia riittää.
Seinällä olevat kuvat on myös tehty maissista
Maissipalatsi Michell
Michellissä kiinnittyi huomio Yhdysvaltain lippuihin joita liehuskeli runsain mitoin. Kaikki olivat puolitangossa. Pohdiskelimme onko taas jossakin koulussa ammuskeltu? Asia kuitenkin selvisi: oli 11.09. WTC:n muistopäivä.
kotka
New member
Matka jatkui pitkin preeriaa kohti seuraavaa etappia nimeltä Chamberlain. Kaupunki sijaitsee aivan Missourijoen rannalla. Iltapäiväaurinko paistoi varsin lämpimästi motellimme vastapäätä olevalle kuppilan kattoterassille, joka miehitettiin alta aikayksikön.
Terassikelit
Illan tullen siirryimme sisätiloihin josta sai tahkonkiven kokoisia pizzoja. Vatsa täynnä ja ”doggybag” kädessä siirryimme yöpuulle. Joskin doggybag tuli myös tyhjennettyä ennen nukkumista.
Aamulla oli vuorossa ensimmäinen intiaanimuseo. Varttitunnin ajon jälkeen olimme museolla joka olikin hieno paikka. Koska olimme aamuvirkkuja, museossa ei ollut muita vierailijoita joten Riku pystyi pitämään esitelmänsä muista vieraista välittämättä. Juttua olisi piisannut mutta aikataulu oli edelleen rajallinen joten matkan täytyi jatkua.
Intiaanimuseossa.
Ajoimme komeasti Missourijoen toiselle puolelle kohteenamme Mobridge.
Matka jatkui hienossa ja hieman lämpöisemmässä säässä pitkin preeriaa ja kohti Mobridgea. Illan suussa saavuimme kaupunkiin. Hämmästyksemme oli suuri kun Petteri vaan jatkoi matkaa pysähtymättä. Pian olimme kuitenkin kasinohotellin pihassa aivan Missourijoen rannalla.
Yhdysvaltojen osavaltioista suurin osa on kieltänyt uhkapelin, poikkeuksina Nevada ja New Jersey. Lisäksi lakia kierretään esim. kasinolaivoilla. Sen sijaan maan Liitovaltion laki ei uhkapeliä kiellä. Nytpä intiaanireservaateissa onkin voimassa Liittovaltion laki. Näin ollen reservaateissa on keksitty perustaa Liittovaltion lain perusteella laillisia kasinoita. Intiaaneille kasinotoiminta tuottaa kivasti käteistä. Siitä ei ole tietoa, jaetaanko tuotot reservaatin hyväksi vai pistävätkö kasinon pyörittäjät taalat omiin taskuihinsa.
Asetuimme taloksi intiaanikasinohotelliin. Kohdallemme osui ongelma: Jouduimme huoneeseen jossa oli tupakointi sallittu. Haju huoneessa oli aivan kaamea. Marjatta kieltäytyi ehdottomasi huoneesta, ja olin samaa mieltä, vaikkei itselläni astmaoireita olekaan. Hotellista vastattiin, ettei vapaita huoneita ole. Emme hyväksyneet esitystä ja neuvotteluissa vallitsi hetken pattitilanne. Sitten hotelli ehdotti että se ”ionisoi” huoneen. Toimenpide kestäisi n. kaksi tuntia. Suostuin hommaan sillä ehdolla että hotellin baarissa olisi ilmaiset kaljat ionisoinnin ajan. Tietämättä mieltymystäni kylmään olueen hotelli suostui esitykseeni.
Siirryimme baariin. Homma toimi aluksi hienosti, mutta pian tulikin kaveri kertomaan että savuton huone oli sittenkin saatavilla. Arvasin tämän. Saimme uudet avaimet ja tavaramme oli siirretty savuttomaan huoneeseen. Ionisaattori todellakin ronksutteli entisen huoneemme oven tuuletusluukusta valmistaen huonetta myöhemmin saapuvalle pelurille.
Siirryimme hyvässä järjestyksessä hotellin ruokasaliin joka oli ruokasalin irvikuva, huonohko jopa työmaaruokalaksi. Ruoka oli samaa tasoa ryhmän mielestä. Vanhoja pihvejä oli lämmitetty jne. Suomalaiseen tapaan kuitenkin nielimme kritiikkimme myöhempää, kännissä tapahtuvaa asioiden selvittämistä varten. Itselläni kävi tuuri. Koska vatsa oli täynnä ilmaista kaljaa, tilasin ainoastan Club Sandwichin, joka oli erinomainen.
Aamu valkeni kirkkaana mutta edelleen koleana. Nyt oli vuorossa lähistöllä olevaan, kaikkein kuuluisimman intiaanipäällikkö ”Sitting Bull”:in eli Istuvan Härän hautapaikkaan. Istuvan Härän hautamuistomerkki
sijaitsee kumpuilevalla preerialla Missouri joen partaalla. Metrilleen suuren päällikön hautapaikkaa ei tiedetä. Valokuvia ja filmiä napsittiin. Riku piti ansiokkaan esitelmän tästä ”legendasta jo eläessään.”
Matkalla Istuvan Härän viimeiselle leposijalle.
Terassikelit
Illan tullen siirryimme sisätiloihin josta sai tahkonkiven kokoisia pizzoja. Vatsa täynnä ja ”doggybag” kädessä siirryimme yöpuulle. Joskin doggybag tuli myös tyhjennettyä ennen nukkumista.
Aamulla oli vuorossa ensimmäinen intiaanimuseo. Varttitunnin ajon jälkeen olimme museolla joka olikin hieno paikka. Koska olimme aamuvirkkuja, museossa ei ollut muita vierailijoita joten Riku pystyi pitämään esitelmänsä muista vieraista välittämättä. Juttua olisi piisannut mutta aikataulu oli edelleen rajallinen joten matkan täytyi jatkua.
Intiaanimuseossa.
Ajoimme komeasti Missourijoen toiselle puolelle kohteenamme Mobridge.
Matka jatkui hienossa ja hieman lämpöisemmässä säässä pitkin preeriaa ja kohti Mobridgea. Illan suussa saavuimme kaupunkiin. Hämmästyksemme oli suuri kun Petteri vaan jatkoi matkaa pysähtymättä. Pian olimme kuitenkin kasinohotellin pihassa aivan Missourijoen rannalla.
Yhdysvaltojen osavaltioista suurin osa on kieltänyt uhkapelin, poikkeuksina Nevada ja New Jersey. Lisäksi lakia kierretään esim. kasinolaivoilla. Sen sijaan maan Liitovaltion laki ei uhkapeliä kiellä. Nytpä intiaanireservaateissa onkin voimassa Liittovaltion laki. Näin ollen reservaateissa on keksitty perustaa Liittovaltion lain perusteella laillisia kasinoita. Intiaaneille kasinotoiminta tuottaa kivasti käteistä. Siitä ei ole tietoa, jaetaanko tuotot reservaatin hyväksi vai pistävätkö kasinon pyörittäjät taalat omiin taskuihinsa.
Asetuimme taloksi intiaanikasinohotelliin. Kohdallemme osui ongelma: Jouduimme huoneeseen jossa oli tupakointi sallittu. Haju huoneessa oli aivan kaamea. Marjatta kieltäytyi ehdottomasi huoneesta, ja olin samaa mieltä, vaikkei itselläni astmaoireita olekaan. Hotellista vastattiin, ettei vapaita huoneita ole. Emme hyväksyneet esitystä ja neuvotteluissa vallitsi hetken pattitilanne. Sitten hotelli ehdotti että se ”ionisoi” huoneen. Toimenpide kestäisi n. kaksi tuntia. Suostuin hommaan sillä ehdolla että hotellin baarissa olisi ilmaiset kaljat ionisoinnin ajan. Tietämättä mieltymystäni kylmään olueen hotelli suostui esitykseeni.
Siirryimme baariin. Homma toimi aluksi hienosti, mutta pian tulikin kaveri kertomaan että savuton huone oli sittenkin saatavilla. Arvasin tämän. Saimme uudet avaimet ja tavaramme oli siirretty savuttomaan huoneeseen. Ionisaattori todellakin ronksutteli entisen huoneemme oven tuuletusluukusta valmistaen huonetta myöhemmin saapuvalle pelurille.
Siirryimme hyvässä järjestyksessä hotellin ruokasaliin joka oli ruokasalin irvikuva, huonohko jopa työmaaruokalaksi. Ruoka oli samaa tasoa ryhmän mielestä. Vanhoja pihvejä oli lämmitetty jne. Suomalaiseen tapaan kuitenkin nielimme kritiikkimme myöhempää, kännissä tapahtuvaa asioiden selvittämistä varten. Itselläni kävi tuuri. Koska vatsa oli täynnä ilmaista kaljaa, tilasin ainoastan Club Sandwichin, joka oli erinomainen.
Aamu valkeni kirkkaana mutta edelleen koleana. Nyt oli vuorossa lähistöllä olevaan, kaikkein kuuluisimman intiaanipäällikkö ”Sitting Bull”:in eli Istuvan Härän hautapaikkaan. Istuvan Härän hautamuistomerkki
sijaitsee kumpuilevalla preerialla Missouri joen partaalla. Metrilleen suuren päällikön hautapaikkaa ei tiedetä. Valokuvia ja filmiä napsittiin. Riku piti ansiokkaan esitelmän tästä ”legendasta jo eläessään.”
Matkalla Istuvan Härän viimeiselle leposijalle.
kotka
New member
Istuva Härkä
[/URLIstuva Härkä osoittautui jo nuorena älykkääksi ja lahjakkaaksi kohoten intiaanien joukossa ”Pyhäksi mieheksi”. Hänen nimensä levisi kaikkien huulille Little Bighornin taistelun jälkeen. Tässä taistelussa Istuvan Härän johtamat intiaanit voittivat ja tuhosivat everstiluutnantti George Custerin johtaman Yhdysvaltain armeijan ratsuväkijoukot täydellisesti. Ikänsä vuoksi Istuva Härkä ei osallistunut varsinaiseen taisteluun vaan oli pääasiassa evakuoimassa naisia ja lapsia. Taistelua johtivat hänen velipuolensa ” Gall” ja ”Hullu Hevonen” jota pidettiin intiaanien taitavimpana sotilaana ja strategina. Custer menetti suurimman osan joukoistaan ja nähtävästi ampui itsensä. Hän oli jo ennen taistelua ristiriitainen hahmo jonka Hollywood myöhemmin kanonisoi.
Little bighorn oli intiaanien viimeinen suuri taistelu. Washington kosti intiaaneille verisesti. Matka reservaatteihin alkoi, ja siellä he ovat tänä päivänäkin.
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/INDIAN%20RUN%202015/IMG_9961_zpsy0ldzfoq.jpg.html]
Jätimme Istuvan härän lepäämään Missourijoen penkereeseen ja matka jatkui. Ajelimme lounaaseen. Keli oli mukava, mutta ei vieläkään T-paidassa tarjennut. Maisema oli tuttua preeriaa. Vaihteluksi voisi sanoa että maissi-ja soijapeltojen lisäksi nyt ajettiin myös valtavien auringonkukkapeltojen välissä.
Saavuimme pieneen Wall-nimiseen kaupunkiin. Täällä tarttuivat ensimmäiset HD-paidat kyytiin vaikka Indianeilla ajettiinkin. Lisäksi osa porukasta nautti kevyen kenttälounaan Villin lännen tunnelmissa.
”Seinässä” ollaan
Varsin useassa merkissä läpi koko maan näkyy haulikon iskemiä.
Kaupungin läheisyydessä sijaitsee ”Badlands”niminen kansallispuisto. Kukaan ei ollut kuullut paikasta aikaisemmin. Tasainen preerialätty muuttui hetkessä eroosion syömiksi mielikuvituksellisiksi kallioiksi ja rotkoiksi. Jos olisi ollut ukonilma, paikkaa olisi voinut pientä mielikuvitusta käyttäen verrata Danten Helvettiin. Alueelta on myös löydetty dinosaurusten luita ja fossiileja.
Matkanjohtajan vaihtuminen lähellä
kotka
New member
URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/INDIAN%20RUN%202015/IMG_0009_zpsroiw8ao6.jpg.html]
[/URL]
Vaarallista seutua.
Eikä tässä vielä kaikki. Puisto oli isompi miltä aluksi näytti ja sitä halkoi upea, suorastaan loistava mutkatie kiemurrellen ylös ja alas mitä huimimpien kalliomuodostelmien välissä. Loistava ja pitkästä aikaa lämmin sää kruunasi myös visuaalisesti täydellisen ajonautinnon.
Vaarallista seutua.
Eikä tässä vielä kaikki. Puisto oli isompi miltä aluksi näytti ja sitä halkoi upea, suorastaan loistava mutkatie kiemurrellen ylös ja alas mitä huimimpien kalliomuodostelmien välissä. Loistava ja pitkästä aikaa lämmin sää kruunasi myös visuaalisesti täydellisen ajonautinnon.
kotka
New member
Kaikki loppuu aikanaan. Olimme taas preerialla ja illansuussa pääsimme motelliimme Rapid Cityssä. Illan kruunasi päivällinen australialaisessa ravintolassa nimeltä Down Under. Onneksi ei tarvinnut istua ylösalaisin. Pää oli muutenkin sekaisin päivän upeista kokemuksista.
Aamupalan jälkeen oli vuorossa eräs maan suosituimmista nähtävyyksistä: Mount Rushmore. Ajelimme Rapid Citystä lähellä sijaitseville Black Hills vuorille joka on vanhaa pyhää intiaanialuetta.
Washington lupasi alueen aikoinaan intiaaneille. Kaikki meni hienosti siihen asti kunnes vuorilta löydettiin kultaa. Sehän pisti kullanhuuhtojille liikettä niveliin ja pian olivat intiaanien ja kultamiesten intressit vastakkain. Valtio oli tietenkin kullanhuuhtojien puolella ja yritti ostaa aluetta intiaaneilta mutta nämä eivät suostuneet myymään pyhää seutuaan. Käsittääkseni asia on vieläkin kesken.
Mount Rushmorelle saavuimme hyvän sään vallitessa. Paikka on meille tuttu joten Marjatta säästi jalkaansa ja jäi suveniirikaupan seutuville. Paikka oli yhtä vaikuttava kuin ennenkin. Neljä Yhdysvaltojen presidenttiä: George Washington, Thomas Jefferson, Teddy Roosevelt ja Abraham Lincoln on ikuistettu kallioon. Käsittämätöntä, miten noihin massiivisiin kivisiin rintakuviin on saatu kasvoihin jopa ilmeet.
Paikka on maan suosituimpia matkailukohteita ja aamupäivästä huolimatta Mount Rushmorella oli suuret määrät matkailijoita tutustumassa nähtävyyteen. Rikun mukaan myös nimenomaan näiden presidenttien päiden hakkaaminen intiaanien pyhälle maalle, loukkaa heitä erityisesti vieläkin, koska em. presidentit eivät noudattaneet intiaaniystävällistä politiikkaa, päinvastoin.
Kuvat oli otettu ja filmit filmattu ja matka jatkui nyt toisen intiaanilegendan:”Hullun Hevosen” patsaalle: Patsasta on nakuteltu jo yli 60 vuotta mutta on edelleen pahasti kesken. Jos työ joskus valmistuu, tulee se olemaan maailman suurin yhdestä kivestä tehty veistos. Ongelmana on, kuinkas muuten raha, tai itse asiassa sen puute. Yhdysvaltojen hallitus ei ole ollut kiinnostunut antamaan rahaa projektiin, joten se luonnollisesti on hidastanut teoksen valmistumista. Hullu Hevonen ei antanut valokuvata itseään, joten jo valmiit kasvonpiirteet ovat kuvitteelliset.
Tällainen siitä pitäisi tulla.
kotka
New member
The Indian runners
Custerissa
Onko tullut vähän otettua?
Seuraavaksi oli vuorossa Custer, pieni Villin Lännen kaupunki lähistöllä. Kaupungista jatkoimme Custer National Park:iin. Edellisellä kerralla siellä käydessämme näimme puhveleita aivan tiellä tallustelemassa, joten kaikilla oli kamerat Stand By asennossa. Aivan puiston alkupäässä olikin lauma näitä valtavia lihamöykkyjä aidattuna. Vauhtimme vaan oli sitä luokkaa, että kuvaamiset jäivät kuvaamatta. Kiersimme puistoa ja ajoimme lähes Badlansiin verrattavia kapeita teitä joita häkellyttävän upeat luonnon muovaamat kalliot reunustivat.
kotka
New member
Vuorten jälkeen siirryimme tasaisemmalle seudulle ja puhvelien tarkkailu alkoi uudelleen. Valitettavasti puhvelit olivat piilossa joten ainoaksi saaliiksi jäi jokunen peura ja pari aasia(villiä). Puiston kiertämisen jälkeen siirryimme takaisin motelliimme Rapid Cityssä. Taas täydellinen ajopäivä.
Intiaanioppaamme Riku oli järjestänyt tapaamisen Istuvan Härän pojanpojan pojan kanssa. Olimme Marjatan kanssa kuitenkin melko väsyneitä joten jäimme motellille huilaamaan ja osa porukasta lähti autollamme tapaamaan tätä intiaanisankarin jälkeläistä ja hänen saksalaista vaimoaan. Tapaaminen oli ollut lämmin ja avartava tämän Suomessakin käyneen persoonan kanssa.
Melkein Istuvan Härän luona.
Aamu valkeni pilvipoutaisena kun starttasimme kohti Sturgista, tuota motoristien Mekkaa. Vajaan 80 kilometrin matka sujui sutjakkaasti. Sturgis on hiljainen pikkukaupunki joka herää eloon elokuussa kun Bike week alkaa ja motoristit ympäri maan ja ulkomailtakin valtaavat kaupungin. Ohitimme mm. maan tasalle palaneen kapakan jonka palo uutisoitiin Suomessakin.
Sturgisissa
Nautimme runsaan ja kaloripitoisen aamiaisen jonka jälkeen me harrikkamiehet kävimme hyvällä menestyksellä Sturgisin HD-myymälässä. Onneksi kaikkia t-paitoja ei oltu myyty pyöräviikolla joten mekin saimme Sturgisin t-paidat edullisesti. Kaupungissa on myös iso Indian ja Victory myymälä jonne kokoonnuimme harharetkemme jälkeen. Jokunen Indian paitakin tarttui ryhmämme käsiin.
Matka jatkui kohti länttä. Nyt alkoi tasainen lettu hieman muuttua. Alkoi olla kumpuilevaa ja loivasti mäkistä ja mutkaista tietä. Lisäksi havupuita rupesi näkymään siellä sun täällä. Keli oli loistava ja matka taittui.
Osavaltion nimi myös vaihtui. Olimme nyt Wyomingissa, perinteisessä villin lännen valtiossa. Wyoming on tunnettu hevosistaan ja suurista karjalaumoista joita cowboyt paimentavat edelleen.
Horisontissa rupesi näkymään kolpakon näköinen vuori jonne matkamme suuntautui. Kyseessä oli Devil’s Tower, Yhdysvaltojen ensimmäinen kansallismonumentti. Vuori on myös intiaanien pyhä paikka. 303 metriä korkeana se on myös vuorikiipeilijöiden suosiossa. Kiipeilijöillä on tiukat rajoitukset harrastukselleen. Kesäkuu on pyhitetty intiaaneille, jolloin kiipeilyä ei saisi harrastaa. Lisäksi kaikenlaisten kiveä vahingoittavien kiilojen ja naulojen yms. käyttö on ankarasti kielletty. Kun katsoo seinämien lähes pystysuoria pintoja, voi kuvitella että kiipeilijöillä on haastetta.
Intiaanioppaamme Riku oli järjestänyt tapaamisen Istuvan Härän pojanpojan pojan kanssa. Olimme Marjatan kanssa kuitenkin melko väsyneitä joten jäimme motellille huilaamaan ja osa porukasta lähti autollamme tapaamaan tätä intiaanisankarin jälkeläistä ja hänen saksalaista vaimoaan. Tapaaminen oli ollut lämmin ja avartava tämän Suomessakin käyneen persoonan kanssa.
Melkein Istuvan Härän luona.
Aamu valkeni pilvipoutaisena kun starttasimme kohti Sturgista, tuota motoristien Mekkaa. Vajaan 80 kilometrin matka sujui sutjakkaasti. Sturgis on hiljainen pikkukaupunki joka herää eloon elokuussa kun Bike week alkaa ja motoristit ympäri maan ja ulkomailtakin valtaavat kaupungin. Ohitimme mm. maan tasalle palaneen kapakan jonka palo uutisoitiin Suomessakin.
Sturgisissa
Nautimme runsaan ja kaloripitoisen aamiaisen jonka jälkeen me harrikkamiehet kävimme hyvällä menestyksellä Sturgisin HD-myymälässä. Onneksi kaikkia t-paitoja ei oltu myyty pyöräviikolla joten mekin saimme Sturgisin t-paidat edullisesti. Kaupungissa on myös iso Indian ja Victory myymälä jonne kokoonnuimme harharetkemme jälkeen. Jokunen Indian paitakin tarttui ryhmämme käsiin.
Matka jatkui kohti länttä. Nyt alkoi tasainen lettu hieman muuttua. Alkoi olla kumpuilevaa ja loivasti mäkistä ja mutkaista tietä. Lisäksi havupuita rupesi näkymään siellä sun täällä. Keli oli loistava ja matka taittui.
Osavaltion nimi myös vaihtui. Olimme nyt Wyomingissa, perinteisessä villin lännen valtiossa. Wyoming on tunnettu hevosistaan ja suurista karjalaumoista joita cowboyt paimentavat edelleen.
Horisontissa rupesi näkymään kolpakon näköinen vuori jonne matkamme suuntautui. Kyseessä oli Devil’s Tower, Yhdysvaltojen ensimmäinen kansallismonumentti. Vuori on myös intiaanien pyhä paikka. 303 metriä korkeana se on myös vuorikiipeilijöiden suosiossa. Kiipeilijöillä on tiukat rajoitukset harrastukselleen. Kesäkuu on pyhitetty intiaaneille, jolloin kiipeilyä ei saisi harrastaa. Lisäksi kaikenlaisten kiveä vahingoittavien kiilojen ja naulojen yms. käyttö on ankarasti kielletty. Kun katsoo seinämien lähes pystysuoria pintoja, voi kuvitella että kiipeilijöillä on haastetta.
kotka
New member
Saavuimme maisemaa hallitsevalle vuorelle ja pian kamerat surisivat tallentaen tämän intiaanien pyhän vuoren myöhempiä katseluita varten. Paikka oli hieno ja muutamat vuorikiipeilijät rinteellä olivat lähinnä kirpun kokoisia maasta katsottuna.
Tästä Paholaisen Tornista löytyy myös suomalainen versio: Kun Seitsemän Veljeksen Simeoni ja Eero kävivät markkinoilla ja hörppäsivät siellä viljanmyynnistä saadut rahat, jonka johdosta Eero sai veljiltä turpiinsa. Simeonihan karkasi metsään, jossa hän kertomansa mukaan tapasi itse Pelsebuubin joka ivasi Simeonia Saapasnahkatornista käsin. Suomessahan näitä viinapiruja on siinä määrin, että pirulla tuollainen, mukana kulkeva kevyt saapasnahkainen torni on varmaan kätevämpi käytössä kuin tuo jenkkien kivinen versio.
Suomessa tämä olisi sovinistinen informaatio.
kotka
New member
Matka jatkui vaihtelevan hienoissa maisemissa. Sitten alkoivat ylämäet. Aloimme saapua Big Horn National Parkin alueelle. Pian olimme vaikuttavan näköisessä vuoristossa.
Tie mutkitteli pitkin rinteitä ja kiipesimme ylöspäin. Muuten oli hienoa, mutta ryhmää rupesi palelemaan. Asiaan vaikutti myös että rupesi tihuuttamaan vettä. Kun pääsimme alueen korkeimmalle kohdalle, olimme melko kohmeessa koko porukka. Näköalat sen sijaan olivat vaikuttavat. Kun rupesimme laskeutumaan, ilmakin lämpeni ja ajaminen oli taas miellyttävää.
Mainittakoon intiaaniteemasta sen verran että melko suoraan pohjoiseen sijaitsee Montanan puolella Little Bighorn, legendaarinen taistelupaikka josta kerroin aikaisemmin. Valitettavasti aikataulu ei sallinut siellä poikkeamista.
Maasto alkoi olla taas melko tasaista ja illan suussa saavuimme Codyyn, pieneen Villin Lännen kaupunkiin joka on tunnettu Buffalo Billistä, oikealta nimeltään William F. Cody.
Hänessä personoituu Villin Lännen romanttinen puoli. Mies toimi nuoruudessaan vaununajajana, kullankaivajana ja turkismetsästäjänä. Myöhemmin hän oli mm. Pony Expressin ratsastaja sekä toimi myös postivaunujen kuljettajana. Hän on myös osittain henkilökohtaisesti vastuussa puhvelilaumojen tuhoamisesta koska hän toimi puhvelinlihan toimittajana rautatierakennusyhtiöille. Mies toimi myös sheriffinä sisällissodan aikana. Lisäksi hänet ylennettiin ansioistaan everstiksi.
Ikämiehenä Bill perusti kuuluisan Wild West-sirkuksen joka kiersi jopa Euroopan suurkaupungeissa aiheuttaen suurta ihastusta kaikkialla. Kotikaupunkiinsa Bill perusti ”Irma”nimisen hotellin joka on edelleen toiminnassa.
Pientä infoa Billin vaiheista Nebraskassa North Platte Riverillä 2012.
Motelli löytyi ja siistiytymisen ja päivällisen jälkeen ryhmä kummallisesti löytyi ”Irman ” baarista. Paikka on hieno ja historiaa henkivä. Buffalo Billin suku ei enää omista paikkaa mutta uudet omistajat kunnioittavat paikan historiaa ja mainetta.
Aamulla ryhmä siirtyi hyvässä järjestyksessä ”Buffalo Bill” museoon. Museo oli upea. Siellä oli hienosti esille laitettuna Billin vaatteita, tavaroita, aseita ja muuta tavaraa, mm. valtava teltta huonekaluineen.
Buffalo Billin reinkarnaatio digitalisoituna
[/URL
Billin pöksyt ja satulalaukku
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/INDIAN%20RIDE%202015/IMG_2282_zpsmjrvrb9i.jpg.html]
Billin miekka ja pienempiä aseita
Billin saama kongressin ansiomerkki.
Tie mutkitteli pitkin rinteitä ja kiipesimme ylöspäin. Muuten oli hienoa, mutta ryhmää rupesi palelemaan. Asiaan vaikutti myös että rupesi tihuuttamaan vettä. Kun pääsimme alueen korkeimmalle kohdalle, olimme melko kohmeessa koko porukka. Näköalat sen sijaan olivat vaikuttavat. Kun rupesimme laskeutumaan, ilmakin lämpeni ja ajaminen oli taas miellyttävää.
Mainittakoon intiaaniteemasta sen verran että melko suoraan pohjoiseen sijaitsee Montanan puolella Little Bighorn, legendaarinen taistelupaikka josta kerroin aikaisemmin. Valitettavasti aikataulu ei sallinut siellä poikkeamista.
Maasto alkoi olla taas melko tasaista ja illan suussa saavuimme Codyyn, pieneen Villin Lännen kaupunkiin joka on tunnettu Buffalo Billistä, oikealta nimeltään William F. Cody.
Hänessä personoituu Villin Lännen romanttinen puoli. Mies toimi nuoruudessaan vaununajajana, kullankaivajana ja turkismetsästäjänä. Myöhemmin hän oli mm. Pony Expressin ratsastaja sekä toimi myös postivaunujen kuljettajana. Hän on myös osittain henkilökohtaisesti vastuussa puhvelilaumojen tuhoamisesta koska hän toimi puhvelinlihan toimittajana rautatierakennusyhtiöille. Mies toimi myös sheriffinä sisällissodan aikana. Lisäksi hänet ylennettiin ansioistaan everstiksi.
Ikämiehenä Bill perusti kuuluisan Wild West-sirkuksen joka kiersi jopa Euroopan suurkaupungeissa aiheuttaen suurta ihastusta kaikkialla. Kotikaupunkiinsa Bill perusti ”Irma”nimisen hotellin joka on edelleen toiminnassa.
Pientä infoa Billin vaiheista Nebraskassa North Platte Riverillä 2012.
Motelli löytyi ja siistiytymisen ja päivällisen jälkeen ryhmä kummallisesti löytyi ”Irman ” baarista. Paikka on hieno ja historiaa henkivä. Buffalo Billin suku ei enää omista paikkaa mutta uudet omistajat kunnioittavat paikan historiaa ja mainetta.
Aamulla ryhmä siirtyi hyvässä järjestyksessä ”Buffalo Bill” museoon. Museo oli upea. Siellä oli hienosti esille laitettuna Billin vaatteita, tavaroita, aseita ja muuta tavaraa, mm. valtava teltta huonekaluineen.
Buffalo Billin reinkarnaatio digitalisoituna
[/URL Billin pöksyt ja satulalaukku
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/INDIAN%20RIDE%202015/IMG_2282_zpsmjrvrb9i.jpg.html]
Billin miekka ja pienempiä aseita
Billin saama kongressin ansiomerkki.
kotka
New member
”Wild Bill” Hickokin colt ja kotelo.
Amerikassa kun oltiin, museossa oli suorastaan valtava asekokoelma sisältäen erilaisia tussareita eri ikäkausilta. Silmään tarttui amerikansuomalaisen Arvo Ojalan valmistamia koristeellisia revolverikoteloita joita oli vitriinissä useita. Ojala valmisti koteloita mm. useille Hollywood tähdille jotka käyttivät niitä sitten filmeissään.
Museossa oli myös Annie Oakleyn, naispuolisen ampujataiturin asusteita ja aseita. Annie Oakley oli erinomainen ampuja. Hän esiintyi myös Buffalo Billin sirkuksessa. Hän oli esikuvana musikaalissa ”Annie mestariampuja.”
Museossa oli myös vaikuttava intiaaniosasto jossa oli upeiden sulkapäähineiden lisäksi mm. Istuvan Härän tomahawk, eli sotakirves.
Karhun kynsistä tehty kaulariipus
Little Bighornin taistelu puhvelinnahalle kuvattuna.
Taas tuli aikataulu häiritsemään museokokemusta. Haimme pyörät motellilta ja kurvasimme ”Irmaan” aamiaiselle. Paikka oli melko täysi, mutta buffet aamiainen oli toistaiseksi paras mitä oli tällä matkalla nautittu.
Irmassa
kotka
New member
URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/INDIAN%20RUN%202015/IMG_0316_zpserkfgwa5.jpg.html]
[/URL]
Vuorossa oli Yellowstonen kansallispuisto jonne saavuimme koleassa tihku-ja räntäsateessa. Olimme kaikki kylmästä tönkkönä. Onneksi löysimme ravintolan josta sai kuumaa juotavaa. Yellowstonen suurin geysir Old Faithful sijaitsi myös lähellä ja ryhmä halusi nähdä sen purskahtelut. Koska olimme Marjatan kanssa paikassa käyneet, jäimme kuppilaan lämmittelemään.
Geysir on nähty.
Sovimme että joku tulee sanomaan kun jatketaan matkaa. Aika kului muita turisteja katsellessa, mutta kun toinen tunti alkoi täyttyä, pieni hermostuminen rupesi raastamaan sielujamme. Sitten Honkosen Pasi saapui ja kertoi että lähdössä ollaan. Ihmettelyyni pitkästä odotuksesta vain vastauksen että se pirun geysir temppuili suihkuttamisen kanssa.
Vuorossa oli Yellowstonen kansallispuisto jonne saavuimme koleassa tihku-ja räntäsateessa. Olimme kaikki kylmästä tönkkönä. Onneksi löysimme ravintolan josta sai kuumaa juotavaa. Yellowstonen suurin geysir Old Faithful sijaitsi myös lähellä ja ryhmä halusi nähdä sen purskahtelut. Koska olimme Marjatan kanssa paikassa käyneet, jäimme kuppilaan lämmittelemään.
Geysir on nähty.
Sovimme että joku tulee sanomaan kun jatketaan matkaa. Aika kului muita turisteja katsellessa, mutta kun toinen tunti alkoi täyttyä, pieni hermostuminen rupesi raastamaan sielujamme. Sitten Honkosen Pasi saapui ja kertoi että lähdössä ollaan. Ihmettelyyni pitkästä odotuksesta vain vastauksen että se pirun geysir temppuili suihkuttamisen kanssa.
kotka
New member
No. Matka jatkui kehnossa ilmassa. Jättäydyimme Marjatan kanssa viimeiseksi ja ajelimme kaikessa rauhassa kohti puiston luoteiskulmaa joka sijaitsi Montanan puolella.
Puistosta päästyämme siirryimme sujuvasti perunavaltio Idahoon. Tässä osavaltiossa kasvavat maan suurimmat perunat, ja niitä on paljon.
Alkoi hämärtää ja sade sen kuin yltyi. Eteenpäin kuitenkin mentiin. Pari hankalaa tilannetta tuli kun ohittava rekka ruiskautti vettä oikein kunnolla. Yhtäkkiä tie edessäni vaaleni . Mitä pirua, näenkö harhoja? En nähnyt, tiellä oli n. 10 senttiä räntää. Onneksi tien pinta oli sen verran lämmin, ettei räntä jäätynyt. Melkoinen lotina kuului kun Indian painoi eteenpäin. Nyt hirvitti toden teolla.
Edessä oli onneksi huoltoasema jonne kurvasimme. Asema olikin miehitetty ryhmällämme joka oli tehnyt saman ratkaisun. Heillä oli ollut erittäin paha tilanne kun rekka nähtävästi ohitti ryhmäläisen vaarallisen läheltä. Onneksi mitään ei sattunut mutta tilanne veti koko porukan vakavaksi.
Asemalla ei ollut majoitusmahdollisuuksia, mutta isäntä vei meidät kahvilaan puolelle jossa saimme kuumaa kahvia joka piristi ja lämmitti mukavasti. Petteri selvitti kelitilannetta isännän kanssa ja herrat tulivat siihen johtopäätökseen että räntää on vain jokunen maili. Koska rupeamme laskeutumaan alaspäin, ilma lämpenee ja räntä muuttuu luonnollisesti vedeksi. Logiikka ei ensin vakuuttanut, mutta emme tännekään voineet jäädä.
Naiset yht. kolme kappaletta siirtyi intiaaniasiantuntija Rikun kyytiin ja miehet jatkavat pyörillä. Minä otin ensimmäisen ajolinjan. Kieli keskellä suuta lähdin ajelemaan varovasti eteenpäin. Isäntä ja Petteri olivat oikeassa. Muutaman kilometrin päästä räntä loppui täysin, vesi väheni ja loppujen lopuksi tie kuivui varsin nopeasti kun ajelin alaspäin.
Odottelin ryhmää ja liityin siihen ja matka jatkui taas yhtä kokemusta rikkaampana.
Yöpymispaikkana oli Arco, pieni kyläpahanen Idahon läntisen keskiosan eteläpuolen itäreunalla. Oli jo pimeä kun pääsimme perille. Onneksi lähikuppila oli vielä auki ja henkilökunta kokkia lukuun ottamatta ihastui kun 14 ryhmäläistä ilmestyi myöhäiselle päivälliselle.
Aamulla huomiomme kiinnittyi motellimme lähellä törröttävään sukellusveneen torniin. Tornissa oli uskovaisten kammoavat numerot 666. Emme saanet selville syytä tornin olemassa oloon. Katsoin kotona wikipediasta jossa kerrottiin että 1951 Arcossa Idahossa tuotettiin ensimmäisen kerran ydinvoimalla sähköä neljään 200 watin hehkulamppuun. Viittaisikohan torni tuohon ydinvoimaan?
Pilvipoutaisessa säässä Arco torneineen jäi muistojen joukkoon. Maasto oli varsin tasaista mutta kasvillisuutta oli vähemmän kuin preeria-alueella. Vuorijonot törröttivät horisontissa kun seuraten matkaamme. Ilma alkoi olla lämmin, mutta helteeseen oli vielä pitkä matka.
Seuraava etappi oli ”Craters of the Moon” National Monument. Saavuimme alueelle jossa oli joskus tapahtunut suuri tulivuorenpurkaus. Maa oli täynnä sarjakuvista tuttuja pieniä kraatereita ja mustaa laavaa oli joka paikassa. Lisäksi alueella oli valtava tuhkakasa jonne ryhmämme nuoriso kipusi vaivattomasti meidän kalkkisten seuratessa kateellisina menoa. Teimme pienen pyörälenkin alueelle rakennetulla kapealla tiellä filmaten näitä karuja maisemia.
Karua seutua tämä kuun maisema
Tuhkavuorella
Puistosta päästyämme siirryimme sujuvasti perunavaltio Idahoon. Tässä osavaltiossa kasvavat maan suurimmat perunat, ja niitä on paljon.
Alkoi hämärtää ja sade sen kuin yltyi. Eteenpäin kuitenkin mentiin. Pari hankalaa tilannetta tuli kun ohittava rekka ruiskautti vettä oikein kunnolla. Yhtäkkiä tie edessäni vaaleni . Mitä pirua, näenkö harhoja? En nähnyt, tiellä oli n. 10 senttiä räntää. Onneksi tien pinta oli sen verran lämmin, ettei räntä jäätynyt. Melkoinen lotina kuului kun Indian painoi eteenpäin. Nyt hirvitti toden teolla.
Edessä oli onneksi huoltoasema jonne kurvasimme. Asema olikin miehitetty ryhmällämme joka oli tehnyt saman ratkaisun. Heillä oli ollut erittäin paha tilanne kun rekka nähtävästi ohitti ryhmäläisen vaarallisen läheltä. Onneksi mitään ei sattunut mutta tilanne veti koko porukan vakavaksi.
Asemalla ei ollut majoitusmahdollisuuksia, mutta isäntä vei meidät kahvilaan puolelle jossa saimme kuumaa kahvia joka piristi ja lämmitti mukavasti. Petteri selvitti kelitilannetta isännän kanssa ja herrat tulivat siihen johtopäätökseen että räntää on vain jokunen maili. Koska rupeamme laskeutumaan alaspäin, ilma lämpenee ja räntä muuttuu luonnollisesti vedeksi. Logiikka ei ensin vakuuttanut, mutta emme tännekään voineet jäädä.
Naiset yht. kolme kappaletta siirtyi intiaaniasiantuntija Rikun kyytiin ja miehet jatkavat pyörillä. Minä otin ensimmäisen ajolinjan. Kieli keskellä suuta lähdin ajelemaan varovasti eteenpäin. Isäntä ja Petteri olivat oikeassa. Muutaman kilometrin päästä räntä loppui täysin, vesi väheni ja loppujen lopuksi tie kuivui varsin nopeasti kun ajelin alaspäin.
Odottelin ryhmää ja liityin siihen ja matka jatkui taas yhtä kokemusta rikkaampana.
Yöpymispaikkana oli Arco, pieni kyläpahanen Idahon läntisen keskiosan eteläpuolen itäreunalla. Oli jo pimeä kun pääsimme perille. Onneksi lähikuppila oli vielä auki ja henkilökunta kokkia lukuun ottamatta ihastui kun 14 ryhmäläistä ilmestyi myöhäiselle päivälliselle.
Aamulla huomiomme kiinnittyi motellimme lähellä törröttävään sukellusveneen torniin. Tornissa oli uskovaisten kammoavat numerot 666. Emme saanet selville syytä tornin olemassa oloon. Katsoin kotona wikipediasta jossa kerrottiin että 1951 Arcossa Idahossa tuotettiin ensimmäisen kerran ydinvoimalla sähköä neljään 200 watin hehkulamppuun. Viittaisikohan torni tuohon ydinvoimaan?
Pilvipoutaisessa säässä Arco torneineen jäi muistojen joukkoon. Maasto oli varsin tasaista mutta kasvillisuutta oli vähemmän kuin preeria-alueella. Vuorijonot törröttivät horisontissa kun seuraten matkaamme. Ilma alkoi olla lämmin, mutta helteeseen oli vielä pitkä matka.
Seuraava etappi oli ”Craters of the Moon” National Monument. Saavuimme alueelle jossa oli joskus tapahtunut suuri tulivuorenpurkaus. Maa oli täynnä sarjakuvista tuttuja pieniä kraatereita ja mustaa laavaa oli joka paikassa. Lisäksi alueella oli valtava tuhkakasa jonne ryhmämme nuoriso kipusi vaivattomasti meidän kalkkisten seuratessa kateellisina menoa. Teimme pienen pyörälenkin alueelle rakennetulla kapealla tiellä filmaten näitä karuja maisemia.
Karua seutua tämä kuun maisema
Tuhkavuorella
kotka
New member
Ilma alkoi lämmitä ja hyvää tietä pitkin matka taittui ripeästi. Peltoja ei juuri näkynyt ja autiomaalle tyypilliset hiekka-ja kivimuodostelmat alkoivat olla vallitsevia. Ylitimme jonkun vuoriston varsin komeaa solaa pitkin. Täällä oli taas vaihtelevaa ajaa lukuisten mutkien ja mäkien takia. Iltapäivällä saavuimme risteykseen jossa oli huoltoasema ja tien vieressä kyltti: Nevada.
Nevada edessä Idaho takana.
Tärkeä ilmoitus. Näitä saisi olla muuallaki, myös Suomessa
Virkistäytymisen jälkeen matka jatkui tässä uhkapelien luvatussa osavaltiossa. Illansuussa olimme paikassa nimeltä Vinemucca. Kun ajomme keskustassa kohti hotelliamme, kadun molemmin puolin vilkuttelivat houkuttelevasti lukuisien kasinoiden mainokset.
Majoituimme kasinomotelliin ja nautimme päivällisen kasinossa joka ei kuitenkaan ollut intiaanien hoidossa, koska Nevadassa saavat muutkin pitää kasinoa. Tätä kirjoittaessani ei voi muuta kuin ihmetellä Suomemme touhua. Helsingissä on maan ainoa kasino. Ray:n isopalkkaiset johtajat funtsaavat vuositolkulla, avataanko uusi kasino, jos avataan, milloin, ja minne? Käsittämätöntä!
Kauniissa aamusäässä jatkoimme matkaa kohti lounasta ja seuraavaa osavaltiota Kaliforniaa. Nevadan puolella sijaitsee avioerojuristeistaan tunnettu Maailman pienin suurkaupunki: Reno, jossa voi korjata Las Vegasissa kännipäissään solmitun avioliiton. Pieni vinkki: Jos menee naimisiin Las Vegasissa, kannattaa kaiken varalta ostaa tuoreelle puolisolle yhdensuuntainen lentolippu Renoon.
kotka
New member
Tarkoitus oli että koukkaamme kaupunkiin ja sitten jatkamme matkaa. No. Petteri ajoi kärjessä, osa porukkaa seurasi kuin hai laivaa. Itse en halunnut ajaa niin lähekkäin joten jättäydyin vähän kauemmaksi. Niinhän siinä sitten kävi. Kun saavuimme Renoon, odottamaan jäänyt porukka oli sen verran jonkun kadun sivussa, etten huomannut heitä vaan ajoin ohi kahden muun pyörän seuratessa minua. Marjatta kyllä havaitsi porukan, mutta en enää pystynyt kääntymään.
Pysähdyimme pohtimaan tilannetta. Minulla oli määränpää tiedossa joten laitoin zumoon tienristeyksen joka veisi meidät Lake Tahoelle ja jonne muidenkin tiesin tulevan. Ajelimme kauniissa säässä ja komeissa maisemissa eteenpäin kunnes tulimme risteykseen, jossa olevalle huoltoasemalle kurvasimme ryhmää odottamaan.
Intiaaniasiantuntijamme Riku joka oli myös ajanut Renon ”pitkäksi” liittyi seuraamme. Pian ryhmä olikin koossa, juristien käyntikortit taskuissa ja pienen rakentavan kritiikin jälkeen matka jatkui.
Maisemat muuttuivat entistä jylhemmiksi ja pian tuttu ”Welcome to California” kyltti törrötti tien varrella ilmoittaen osavaltion vaihtumisesta. Saavuimme Lake Tahoelle, tälle Nevadan ja Kalifornian rajalla olevalle kauniille järvelle. Järvihän on ollut lukuisten menestysfilmien kuvauspaikkana.
Lisäksi rannoilla olevat ”mökit” ovat kooltaan ja hinnaltaan toista luokkaa kuin keskiverto Saimaan mökit. Ohitimme myös Squaw Walleyn jossa pidettiin talviolympialaiset 1960 ja jossa Veikko Hakulinen voitti kultaa viestissä.
Ajelimme pitkin tämän kuuluisan järven rantoja nousten välillä korkeille harjanteille joista järvi näkyi erinomaisesti. Pienen kuvaustauon jälkeen oli aika jättää tämä mm. Michael Corleonen mökkijärvi muistojen joukkoon.
Lake Tahoe
Pysähdyimme pohtimaan tilannetta. Minulla oli määränpää tiedossa joten laitoin zumoon tienristeyksen joka veisi meidät Lake Tahoelle ja jonne muidenkin tiesin tulevan. Ajelimme kauniissa säässä ja komeissa maisemissa eteenpäin kunnes tulimme risteykseen, jossa olevalle huoltoasemalle kurvasimme ryhmää odottamaan.
Intiaaniasiantuntijamme Riku joka oli myös ajanut Renon ”pitkäksi” liittyi seuraamme. Pian ryhmä olikin koossa, juristien käyntikortit taskuissa ja pienen rakentavan kritiikin jälkeen matka jatkui.
Maisemat muuttuivat entistä jylhemmiksi ja pian tuttu ”Welcome to California” kyltti törrötti tien varrella ilmoittaen osavaltion vaihtumisesta. Saavuimme Lake Tahoelle, tälle Nevadan ja Kalifornian rajalla olevalle kauniille järvelle. Järvihän on ollut lukuisten menestysfilmien kuvauspaikkana.
Lisäksi rannoilla olevat ”mökit” ovat kooltaan ja hinnaltaan toista luokkaa kuin keskiverto Saimaan mökit. Ohitimme myös Squaw Walleyn jossa pidettiin talviolympialaiset 1960 ja jossa Veikko Hakulinen voitti kultaa viestissä.
Ajelimme pitkin tämän kuuluisan järven rantoja nousten välillä korkeille harjanteille joista järvi näkyi erinomaisesti. Pienen kuvaustauon jälkeen oli aika jättää tämä mm. Michael Corleonen mökkijärvi muistojen joukkoon.
Lake Tahoe