Kotkan ja Marjatan Intian reissu 2016-2017
- Keskustelun aloittaja kotka
- Aloituspäivä
kotka
New member
Kotkan ja Marjatan Intian reissu 2016-2017
Kesä oli taas ”lusittu”. Ajokelit olisivat voineet olla paremmatkin, mutta toisaalta kun on huonoja kelejä, arvostaa myös parempia, ja mahdollisesti päinvastoin.
Eksyinpä aikani kuluksi Peter Panin sivuille ja siellä liimaantui verkkokalvoilleni matkakohde ”Kerala”. Paikkahan poikkeaa Keravasta yhden kirjaimen eron nimessä myös siitä, että se ei sijaitse kehä kolmosen tuntumassa vaan Intiassa ollen maan lounaisin osavaltio.
Keravalla olen käynyt joten tämä eksoottinen matka alkoi kiinnostaa. Nuukana miehenä huomioni kiinnittyi myös hinnan edullisuuteen.
Matkan ”clou” on siinä että ajopeleinä ovat ”Royal Endfield Bullet 500” Intiassa valmistetut pyörät. Pyörään on 50 vuoden aikana tehty ainoastaan seuraavat muutokset:
Vaihde-ja jalkajarrupolkimet on vaihdettu keskenään niin että ne nyt ovat samoin kuin muissakin pyörissä maailmassa. Lisäksi ”kickstart” on täydennetty sähköstartilla. Lisäksi pyörien värivalikoima on luultavasti runsaampi kuin nuoruudessani.
Soitto Peter Panille varmisti että mahdumme matkalle. Koska pyörän valinta oli ”ulkoistetttu” seuraavaksi oli vuorossa lentolippujen varaaminen. Itse ulkoistin liput matkatoimistolle joka hoiti liput nopeasti ja kohtuuhintaan.
Seuraavan oli vuorossa Intian viisumeiden hankkiminen. Siinä tein virheen ja uskoin matkatoimistoa joka kertoi netissä olevan hakemuksen olevan perinpohjainen ja hankala täytettävä. Siinä kuulemma kysytään mm. vanhempien ammatit jne.
Vaikka hakemuksen saattaa tehdä netissä, sen paperiversio pitää lähettää passin kanssa Intian lähetystöön. Lisäksi hakemuksen lisänä vaadittavat passikuvat pitää olla Intian standardien mukainen eli 40mm x 40 mm.
No, matkatoimisto täytti hakemukset mutta ei se niin vaikeaa ollut. Hintaa vaan muodostui n. 250 € kahdelta hengeltä ja kyrsihän se koska netissä olisi sen saanut selvästi halvemmalla.
Intia myös vaatii kansainvälisen ajokortin jonka luonnolisesti hankin autoliitosta. Siitä ei kukaan ollut kuitenkaan kiinnostunut matkan missään vaiheessa.
Pakolliset pönötykset Karhulassa.
Pienet lämpötilaerot
Koitti 19. joulukuuta ja Intian matka alkoi. Lento Amsterdamiin sujui hollantilaisella koneella josta jäi mieleen ainoastaan järkyttävän kehno pizzan tyyppinen välipalalärtsykkä.
Lento Mumbaihin, entiseltä nimeltään Bombay, sujui rutiinilla uudella laajarunkoisella intialaisella koneella. Sievät intialaiset lentoemännät kantoivat punaviiniä hymyillen ymmärtäväisesti. Ruoka oli myös intialaista, kuinkas muuten.
Sanon jo tässä vaiheessa että Intia on ”byrokraattien paratiisi”.Vaikka lippumme olivat Helsingistä Chennaihin, jouduimme Mumbaissa ”klaaraamaan” itsemme maahan. Lisäksi jouduimme ottamaan matkatavaramme mukaan.
Mumbain kenttä on valtava joten kävelyä riitti ja pian ruuhkauduimme paikkaan jossa piti täyttää maahantulokaavakkeet. Heräsi kysymys, miksei kaavakkeita voinut täyttää jo koneessa?
Sitten oli vuorossa varsinainen klaaraus. Koska viisumit olivat liimattuina passeihimme, emme menneet ” E-Visa” jonoon. Joku koppalakkimies kuitenkin käski mennä tuohon E-jonoon. Seuraavaksi E-jonon koppalakkimies käski meidät pois tästä jonosta. Minulla rupesi keittämään ja nostin vähän ääntäni jolloin kolmas koppalakkimies ohjasi meidät ”diplomaattiluukulle” jossa asiat sujuivatkin diplomaattityyliin ja olimme virallisesti Intiassa.
Seuraava vaihe oli löytää kotimaan terminaali ja Chennain kone. Mainittakoon myös että kentällä oli valtavasti aseistettuja sotilaita, osa panssarikilpien takana. Terminaali löytyi ja esitin boardingpassimme niitä vaativalle sotilaalle. ”Ei käy,” sanoi aseistettu sotilas järkyttävällä englannilla. Pitää mennä hakemaan joku leima lentoyhtiön tiskiltä. Onneksi tiski oli lähellä ja virkailija kirjoitti kuulakärkikynällä lähtöporttimme numeron joka jo oli painettuna passiin. Uusi yritys ja nyt sotilas oli tyytyväinen.
Seuraavaksi alkoi varsinainen ”intialainen rumba”. Vuorossa oli turvatarkastus. Nyt niitä sotilaita vasta riittikin. Valtavassa, matkustajia täynnä olevassa hallissa oli lukuisia läpivalaisulaitteita ja metallinpaljastusportteja. Niistä vain kaksi oli käytössä. Meteli oli päätähuimaava. Härskisti porukka etuili ja töni toisiaan aivan estottomasti. Luoksemme saapui mies, joka sanoi, että Marjatan pitää mennä toiseen jonoon. ”Mitä helvataa”? Tarkensin katsettani ja todellakin kolmaskin linja oli käytössä ja siellä luki ” Women only” och samma på Hindi.
Marjatan oli vaihdettava jonoa ja sillä siisti. Homma varmasti perustuu näihin uskontoseikkoihin ja se on maassa hyväksyttävä.
Pääsin sitten läpivalaisuhihnalle jossa tuli mieleen Speden legendaarinen ”rautakauppias” sketsi. Hihna liikkui äärettömän hitaasti pysähdellen aina muutaman sekunnin välein. Koppalakkimies otti jonkun kassin jonka jälkeen alkoi valtavan pulinan säestämä kassin penkominen jonka aikana hihna taas seisoi.
Pääsin sitten hihnan ja metallinilmaisijan läpi jonka jälkeen uusi koppalakkimies hipelöi epämiellyttävästi vartaloni täydentäen hipelöintiä vielä elektronisella ”haravalla”. Lopuksi leima lippuun ja olin kotimaanterminaalissa jossa Marjatta odotteli. Olipa kokemus!
Saavuimme Chennaihin aaamuyöllä. Matkanjohtajamme Dani oli what's appilla laittanut infoa kentältä. Chennain kentällä tutustuin ensimmäisen kerran ” Prepaid” taksiin. Ulko-oven vieressä oli koppi jossa kerrottiin määränpää ja maksettiin kyyti. Todella kätevää. Taksin kanssa riitely ja käsillä puhuminen jäi pois. Niin se kehitys kehittyy.
”Prepaid taxi” Chennain kentällä.
Kentällä oli myös rahanvaihtopaikka. Intia poisti yllättäen 500 ja 1000 rupian setelit käytöstä koska korruption ja talousrikollisuuden takia maassa oli niin paljon ”pimeää” rahaa valtiolta piilossa. Itsellämme oli dollareita joita sitten vaihdoimme pirullisen huonoon kurssiin koska Intian rahaa ei saanut Suomesta em. asian takia.
http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/IMG_1368_zpsuxnixquy.jpg.html?sort=2&o=121
Laillistettua rosvoamista tällä luukulla.
Taksi vei meidät kaoottisen tuntuisessa liikenteessä hotelliin jossa heti jouduimme huijauksen kohteeksi. Peter oli varannut meille extrayön jonka olin maksanut Peterin tilille. Hotelli väitti että kyse oli ainoastaan varauksesta joten jouduin maksamaan huoneen uudelleen. Lisäksi, koska oli aamuyö, jouduin pulittamaan aikaisesta saapumisesta lisämaksua vaikka huone oli vapaana. Asiahan otti koteloon ja vaadin kirjallisen eritellyn laskun ylimääräisistä summista. Sain niin ”intialaisen” laskun että Pyhän Byrokratiuksen hindukolleega taatusti oli tyytyväinen saavutukseensa.
Että tällaista. Tuo Vat ei tarkoita viskimerkkiä vaan jotakin muuta. Summat eivät sinänsä ole suuria, mutta niitä on monta.
Aamulla tapasimme runsaan aamiaspöydän ääressa oppaamme Danin joka kertoi muun porukan saapuvan iltapäivällä.
Lähdimme tutustumaan Chennaihin, jonka entinen nimi on Mardas, keskustaan. Ensijärkytys oli Marjatalla melkoinen. Itse olen käynyt maassa -80 luvulla laivan kanssa muutaman kerran joten kultturishokki ei itsessäni tuntunut.
Ilma oli jo aamulla kuuma, kaupunki oli rähjäinen ja likainen, täynnä roskia ja muuta paskaa. Ihmisiä kaupungissa on n. 6 miljoonaa joista suurin osa tuntui olevan samalla kadulla kuin mekin.
Marjatan ensikokemukset Intiassa
Kesä oli taas ”lusittu”. Ajokelit olisivat voineet olla paremmatkin, mutta toisaalta kun on huonoja kelejä, arvostaa myös parempia, ja mahdollisesti päinvastoin.
Eksyinpä aikani kuluksi Peter Panin sivuille ja siellä liimaantui verkkokalvoilleni matkakohde ”Kerala”. Paikkahan poikkeaa Keravasta yhden kirjaimen eron nimessä myös siitä, että se ei sijaitse kehä kolmosen tuntumassa vaan Intiassa ollen maan lounaisin osavaltio.
Keravalla olen käynyt joten tämä eksoottinen matka alkoi kiinnostaa. Nuukana miehenä huomioni kiinnittyi myös hinnan edullisuuteen.
Matkan ”clou” on siinä että ajopeleinä ovat ”Royal Endfield Bullet 500” Intiassa valmistetut pyörät. Pyörään on 50 vuoden aikana tehty ainoastaan seuraavat muutokset:
Vaihde-ja jalkajarrupolkimet on vaihdettu keskenään niin että ne nyt ovat samoin kuin muissakin pyörissä maailmassa. Lisäksi ”kickstart” on täydennetty sähköstartilla. Lisäksi pyörien värivalikoima on luultavasti runsaampi kuin nuoruudessani.
Soitto Peter Panille varmisti että mahdumme matkalle. Koska pyörän valinta oli ”ulkoistetttu” seuraavaksi oli vuorossa lentolippujen varaaminen. Itse ulkoistin liput matkatoimistolle joka hoiti liput nopeasti ja kohtuuhintaan.
Seuraavan oli vuorossa Intian viisumeiden hankkiminen. Siinä tein virheen ja uskoin matkatoimistoa joka kertoi netissä olevan hakemuksen olevan perinpohjainen ja hankala täytettävä. Siinä kuulemma kysytään mm. vanhempien ammatit jne.
Vaikka hakemuksen saattaa tehdä netissä, sen paperiversio pitää lähettää passin kanssa Intian lähetystöön. Lisäksi hakemuksen lisänä vaadittavat passikuvat pitää olla Intian standardien mukainen eli 40mm x 40 mm.
No, matkatoimisto täytti hakemukset mutta ei se niin vaikeaa ollut. Hintaa vaan muodostui n. 250 € kahdelta hengeltä ja kyrsihän se koska netissä olisi sen saanut selvästi halvemmalla.
Intia myös vaatii kansainvälisen ajokortin jonka luonnolisesti hankin autoliitosta. Siitä ei kukaan ollut kuitenkaan kiinnostunut matkan missään vaiheessa.
Pakolliset pönötykset Karhulassa.
Pienet lämpötilaerot
Koitti 19. joulukuuta ja Intian matka alkoi. Lento Amsterdamiin sujui hollantilaisella koneella josta jäi mieleen ainoastaan järkyttävän kehno pizzan tyyppinen välipalalärtsykkä.
Lento Mumbaihin, entiseltä nimeltään Bombay, sujui rutiinilla uudella laajarunkoisella intialaisella koneella. Sievät intialaiset lentoemännät kantoivat punaviiniä hymyillen ymmärtäväisesti. Ruoka oli myös intialaista, kuinkas muuten.
Sanon jo tässä vaiheessa että Intia on ”byrokraattien paratiisi”.Vaikka lippumme olivat Helsingistä Chennaihin, jouduimme Mumbaissa ”klaaraamaan” itsemme maahan. Lisäksi jouduimme ottamaan matkatavaramme mukaan.
Mumbain kenttä on valtava joten kävelyä riitti ja pian ruuhkauduimme paikkaan jossa piti täyttää maahantulokaavakkeet. Heräsi kysymys, miksei kaavakkeita voinut täyttää jo koneessa?
Sitten oli vuorossa varsinainen klaaraus. Koska viisumit olivat liimattuina passeihimme, emme menneet ” E-Visa” jonoon. Joku koppalakkimies kuitenkin käski mennä tuohon E-jonoon. Seuraavaksi E-jonon koppalakkimies käski meidät pois tästä jonosta. Minulla rupesi keittämään ja nostin vähän ääntäni jolloin kolmas koppalakkimies ohjasi meidät ”diplomaattiluukulle” jossa asiat sujuivatkin diplomaattityyliin ja olimme virallisesti Intiassa.
Seuraava vaihe oli löytää kotimaan terminaali ja Chennain kone. Mainittakoon myös että kentällä oli valtavasti aseistettuja sotilaita, osa panssarikilpien takana. Terminaali löytyi ja esitin boardingpassimme niitä vaativalle sotilaalle. ”Ei käy,” sanoi aseistettu sotilas järkyttävällä englannilla. Pitää mennä hakemaan joku leima lentoyhtiön tiskiltä. Onneksi tiski oli lähellä ja virkailija kirjoitti kuulakärkikynällä lähtöporttimme numeron joka jo oli painettuna passiin. Uusi yritys ja nyt sotilas oli tyytyväinen.
Seuraavaksi alkoi varsinainen ”intialainen rumba”. Vuorossa oli turvatarkastus. Nyt niitä sotilaita vasta riittikin. Valtavassa, matkustajia täynnä olevassa hallissa oli lukuisia läpivalaisulaitteita ja metallinpaljastusportteja. Niistä vain kaksi oli käytössä. Meteli oli päätähuimaava. Härskisti porukka etuili ja töni toisiaan aivan estottomasti. Luoksemme saapui mies, joka sanoi, että Marjatan pitää mennä toiseen jonoon. ”Mitä helvataa”? Tarkensin katsettani ja todellakin kolmaskin linja oli käytössä ja siellä luki ” Women only” och samma på Hindi.
Marjatan oli vaihdettava jonoa ja sillä siisti. Homma varmasti perustuu näihin uskontoseikkoihin ja se on maassa hyväksyttävä.
Pääsin sitten läpivalaisuhihnalle jossa tuli mieleen Speden legendaarinen ”rautakauppias” sketsi. Hihna liikkui äärettömän hitaasti pysähdellen aina muutaman sekunnin välein. Koppalakkimies otti jonkun kassin jonka jälkeen alkoi valtavan pulinan säestämä kassin penkominen jonka aikana hihna taas seisoi.
Pääsin sitten hihnan ja metallinilmaisijan läpi jonka jälkeen uusi koppalakkimies hipelöi epämiellyttävästi vartaloni täydentäen hipelöintiä vielä elektronisella ”haravalla”. Lopuksi leima lippuun ja olin kotimaanterminaalissa jossa Marjatta odotteli. Olipa kokemus!
Saavuimme Chennaihin aaamuyöllä. Matkanjohtajamme Dani oli what's appilla laittanut infoa kentältä. Chennain kentällä tutustuin ensimmäisen kerran ” Prepaid” taksiin. Ulko-oven vieressä oli koppi jossa kerrottiin määränpää ja maksettiin kyyti. Todella kätevää. Taksin kanssa riitely ja käsillä puhuminen jäi pois. Niin se kehitys kehittyy.
”Prepaid taxi” Chennain kentällä.
Kentällä oli myös rahanvaihtopaikka. Intia poisti yllättäen 500 ja 1000 rupian setelit käytöstä koska korruption ja talousrikollisuuden takia maassa oli niin paljon ”pimeää” rahaa valtiolta piilossa. Itsellämme oli dollareita joita sitten vaihdoimme pirullisen huonoon kurssiin koska Intian rahaa ei saanut Suomesta em. asian takia.
http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/IMG_1368_zpsuxnixquy.jpg.html?sort=2&o=121
Laillistettua rosvoamista tällä luukulla.
Taksi vei meidät kaoottisen tuntuisessa liikenteessä hotelliin jossa heti jouduimme huijauksen kohteeksi. Peter oli varannut meille extrayön jonka olin maksanut Peterin tilille. Hotelli väitti että kyse oli ainoastaan varauksesta joten jouduin maksamaan huoneen uudelleen. Lisäksi, koska oli aamuyö, jouduin pulittamaan aikaisesta saapumisesta lisämaksua vaikka huone oli vapaana. Asiahan otti koteloon ja vaadin kirjallisen eritellyn laskun ylimääräisistä summista. Sain niin ”intialaisen” laskun että Pyhän Byrokratiuksen hindukolleega taatusti oli tyytyväinen saavutukseensa.
Että tällaista. Tuo Vat ei tarkoita viskimerkkiä vaan jotakin muuta. Summat eivät sinänsä ole suuria, mutta niitä on monta.
Aamulla tapasimme runsaan aamiaspöydän ääressa oppaamme Danin joka kertoi muun porukan saapuvan iltapäivällä.
Lähdimme tutustumaan Chennaihin, jonka entinen nimi on Mardas, keskustaan. Ensijärkytys oli Marjatalla melkoinen. Itse olen käynyt maassa -80 luvulla laivan kanssa muutaman kerran joten kultturishokki ei itsessäni tuntunut.
Ilma oli jo aamulla kuuma, kaupunki oli rähjäinen ja likainen, täynnä roskia ja muuta paskaa. Ihmisiä kaupungissa on n. 6 miljoonaa joista suurin osa tuntui olevan samalla kadulla kuin mekin.
Marjatan ensikokemukset Intiassa
kotka
New member
Valtavat bussinrotiskot täynnä matkustajia painoivat hirvittävää vauhtia torvea töräytellen. Seassa liikkui yllättävän uuden näköisiä henkilöautoja myös ikäänkuin kilpaillen bussien kanssa. Sekasorron kruunasivat tuhannet ja tuhannet tuk tukit, moottoripyörät ja skootterit sekä sinne tänne ikäänkuin eksyneet polkupyöräilijät, härkävankkurit, käsikärryjen työntäjät. Eikä sovi unohtaa Intian symbooleja: pyhiä lehmiä joita maleksi kaikessa rauhassa keskellä katuja ja joita kaikki väistivät aiheuttaen lisää uusia hiuksia nostattavia tilanteita. Kaiken tämän kruunasi tuhansien ja tuhansien äänitorvien kakofonia.
Tämä mies ajelee surutta päin vastaantulevaa liikennettä
Voitteko kuvitella. Aivan Chennain keskustassa.
Kuten tämäkin
Rouvalla ei päätä palele, eikä paljon näykkään.
Kamera näkyy taas latistavan todellisen tungoksen.
Kuolemaa halveksien kiertelimme aluetta löytämättä mitään länsimaisille keskustoille tyypillisiä kahviloita, ravintoloita, kauppoja tai muitakaan tyypillisiä elementtejä. Polkupyörä-ja skootterikorjaamoita oli joka viiden metrin päässä. Sivukaduilla joille teimme pieniä pyrähdyksiä löytyi pieniä kojuja joissa kaupusteltiin kaikenmaailman kamaa. Muutamat näkemämme ruokapaikat olivat kuitenkin sitä tasoa, että katsoimme paremmaksi pysytellä hotellin eväissä.
Tämä mies ajelee surutta päin vastaantulevaa liikennettä
Voitteko kuvitella. Aivan Chennain keskustassa.
Kuten tämäkin
Rouvalla ei päätä palele, eikä paljon näykkään.
Kamera näkyy taas latistavan todellisen tungoksen.
Kuolemaa halveksien kiertelimme aluetta löytämättä mitään länsimaisille keskustoille tyypillisiä kahviloita, ravintoloita, kauppoja tai muitakaan tyypillisiä elementtejä. Polkupyörä-ja skootterikorjaamoita oli joka viiden metrin päässä. Sivukaduilla joille teimme pieniä pyrähdyksiä löytyi pieniä kojuja joissa kaupusteltiin kaikenmaailman kamaa. Muutamat näkemämme ruokapaikat olivat kuitenkin sitä tasoa, että katsoimme paremmaksi pysytellä hotellin eväissä.
kotka
New member
[
Tässä mainio ryhmämme oppaamme Danin kuvaamana tutustumispäivällisellä.
Loput matkalaisista saapuivat ja vuokraamo toimitti pyörät hotellin parkkipaikalle jossa alkoi tutustuminen laitteisiin. Pyörät olivat selvästi olleet jo useammallakin vuokraajalla. Ruostetta näkyi varsin yleisesti eikä maalipinnatkaan ei näyttäneet neiseellisiltä. Itselleni persjalkaisena oli laitteen korkeus pieni pettymys. Olin Peter Panin firmassa testannut Petterin tuomaa laitetta. Pyörä oli ollut Suomessa jo vuosia ja nähtävästi iskarit olivat pehmenneet joten istumakorkeus tuntui riittävältä. Marjatan istuuduttua myös kyytiin, onneksi pyörä madaltui hieman.
Sitten seurasi tulikoe. Lähdimme tekemään lenkin Chennain keskustassa. Dani oli jo tutustunut seutuun ja oli vähän hajulla alueesta. Pyörä käynnistyi nöyrästi. Ykkösen sisäänsaanti edellytti vasemman jalkapöydän taivuttamista alaspäin käyttäen kaiken vääntövaran mitä jänteet ja lihakset antoivat myöten. Jalkajarrun painaminen oikealla jalalla edellytti vastaavanlaista akrobatiaa lähentelvää vääntelyä kuin vasemmalla nilkallakin.
Tässä mainio ryhmämme oppaamme Danin kuvaamana tutustumispäivällisellä.
Loput matkalaisista saapuivat ja vuokraamo toimitti pyörät hotellin parkkipaikalle jossa alkoi tutustuminen laitteisiin. Pyörät olivat selvästi olleet jo useammallakin vuokraajalla. Ruostetta näkyi varsin yleisesti eikä maalipinnatkaan ei näyttäneet neiseellisiltä. Itselleni persjalkaisena oli laitteen korkeus pieni pettymys. Olin Peter Panin firmassa testannut Petterin tuomaa laitetta. Pyörä oli ollut Suomessa jo vuosia ja nähtävästi iskarit olivat pehmenneet joten istumakorkeus tuntui riittävältä. Marjatan istuuduttua myös kyytiin, onneksi pyörä madaltui hieman.
Sitten seurasi tulikoe. Lähdimme tekemään lenkin Chennain keskustassa. Dani oli jo tutustunut seutuun ja oli vähän hajulla alueesta. Pyörä käynnistyi nöyrästi. Ykkösen sisäänsaanti edellytti vasemman jalkapöydän taivuttamista alaspäin käyttäen kaiken vääntövaran mitä jänteet ja lihakset antoivat myöten. Jalkajarrun painaminen oikealla jalalla edellytti vastaavanlaista akrobatiaa lähentelvää vääntelyä kuin vasemmalla nilkallakin.
kotka
New member
Matka alkoi. Pyörän keula tuntui köykäisemmältä kuin polkupyörässä. Ensimmäiset 100 metriä menikin vääntelemällä stongaa puolelta toiselle ja meno muistutti ”juosten kusemista”. Vaikka iltapäivä oli pitkällä, liikenne oli yhtä infernaalista kuin päivälläkin. Valehtelisin jos sanoisin ettei pelottanut. Intiassahan on vasemmanpuoleinen liikenne joten käännyimme hotellin pihalta vasemmalle. Ihme kyllä kukaan ei jäänyt minkään ajoneuvon alle. Väänsin kaasua ja pyörä kiihtyi ihan siedettävästi, kantapäällä sain kakkosen sisään ja matka alkoi sujua. Nyt oli pidettävä huolta että porukka pysyi koossa. Skootterit ja muut välineet painelivat huimaa vauhtia ohitsemme tööttäillen. Käännyimme onneksi koko ajan vasemmalle joten ei tarvinnut ryhmittäytyä joskin tuo termi taitaa olla intialaisille tuntematon käsite.
Seurailin taustapeileistä tilannetta koko ajan. Tosin nopeuden noustessa, peilit tärisivät siinä määrin että mitään järjellistä käyttöä niillä ei matkalla ollut. Dani tunsi jo keskustaa siinä määrin että opasti meidät paikalliseen Royal Endfield myymälään joka sijaitsi uudessa rakennuksessa ja oli varsin nykyaikainen. Onneksi T-paita valikoima oli olematon.
Ryhmä ensijärkytyksen jälkeen Royal Endfield liikkeen edessä. Vasemmalla Hannu Leppäkorpi, Jukka Sepänaho, allekirjoittanut, Juha Vuorinen, Daniil Amosov, oppaamme.
Pienet ruosteet ei Endfieldiä haittaa.
Kävimme vielä tankkaamassa pyörät ja ihmeeksemme löysimme itsemme hotellista jossa Marjattta hermostuneena odotteli. Tutustumispäivällisen jälkeen siirryimme huoneisiimme valmistautumaan matkan tekoon.
Koitti lähtöpäivän aamu. Runsaan, joskin kasvispitoisen aamiaisen jälkeen siirryimme parkkihalliin.
Matkaamme osallistui myös huoltoauto,mekaanikko ja auton kuljettaja. Näin ei pyöriä tarvinnut pakkailla vaan tavarat kulkivat sujuvasti autossa.
Hotellin parkkipaikalla jossa jännitys tiivistyy. Valitan kuvan tasoa, se on ”kaapattu”.
Tästä se alkaa. Valitettavasti "kaapatut" kuvat näkyvät huonompina, eikä kokokaan natsaa.
Matka alkoi. Danin johdolla käännyimme taas vasempaan. Oli sen verran aikaista että ruuhka ei ollut vielä alkanut joten oli varsin hieno ”fiilis” ajaa eräässä Intian suurimmassa kaupungissa.
Dani navigoi tyylikkäästi kännykkänavigaattorin kanssa ja matka taittui. Liikenne kuitenkin lisääntyi ja sitten alkoivat ongelmat. Oli sovittu että eksymisen välttämiseksi pysytään mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa kaupunkien alueilla, Eihän siitä mitään tullut näin alkumatkasta. Paikkakuntalaiset hyökkäsivät häikäilemättömästi pienimpäänkin rakoseen joten hajosihan porukka. Itse ajoin toiseksi viimeisenä ja Marjatalla kuten viimeisenä ajavalla Hannulla oli huomioliivit päällään. Liivit osoittautuivat loistaviksi, vaikka peilit tärisivät, niistä erottui kirkkaan keltainen täplä. Intialaisethan eivät tällaisista hienouksista mitään ymmärtäneet joten täplän nähdessäni tiesin että Hannu on mukana.
Auto meinaa kiilata Jukan kaiteeseen, mutta ei onnistu.
Skootterilla mummokin pääsee nauttimaan vauhdin hurmasta.
Paska tilanne. Vasemman puoleinen bussi tulee vaan.
Seurailin taustapeileistä tilannetta koko ajan. Tosin nopeuden noustessa, peilit tärisivät siinä määrin että mitään järjellistä käyttöä niillä ei matkalla ollut. Dani tunsi jo keskustaa siinä määrin että opasti meidät paikalliseen Royal Endfield myymälään joka sijaitsi uudessa rakennuksessa ja oli varsin nykyaikainen. Onneksi T-paita valikoima oli olematon.
Ryhmä ensijärkytyksen jälkeen Royal Endfield liikkeen edessä. Vasemmalla Hannu Leppäkorpi, Jukka Sepänaho, allekirjoittanut, Juha Vuorinen, Daniil Amosov, oppaamme.
Pienet ruosteet ei Endfieldiä haittaa.
Kävimme vielä tankkaamassa pyörät ja ihmeeksemme löysimme itsemme hotellista jossa Marjattta hermostuneena odotteli. Tutustumispäivällisen jälkeen siirryimme huoneisiimme valmistautumaan matkan tekoon.
Koitti lähtöpäivän aamu. Runsaan, joskin kasvispitoisen aamiaisen jälkeen siirryimme parkkihalliin.
Matkaamme osallistui myös huoltoauto,mekaanikko ja auton kuljettaja. Näin ei pyöriä tarvinnut pakkailla vaan tavarat kulkivat sujuvasti autossa.
Hotellin parkkipaikalla jossa jännitys tiivistyy. Valitan kuvan tasoa, se on ”kaapattu”.
Tästä se alkaa. Valitettavasti "kaapatut" kuvat näkyvät huonompina, eikä kokokaan natsaa.
Matka alkoi. Danin johdolla käännyimme taas vasempaan. Oli sen verran aikaista että ruuhka ei ollut vielä alkanut joten oli varsin hieno ”fiilis” ajaa eräässä Intian suurimmassa kaupungissa.
Dani navigoi tyylikkäästi kännykkänavigaattorin kanssa ja matka taittui. Liikenne kuitenkin lisääntyi ja sitten alkoivat ongelmat. Oli sovittu että eksymisen välttämiseksi pysytään mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa kaupunkien alueilla, Eihän siitä mitään tullut näin alkumatkasta. Paikkakuntalaiset hyökkäsivät häikäilemättömästi pienimpäänkin rakoseen joten hajosihan porukka. Itse ajoin toiseksi viimeisenä ja Marjatalla kuten viimeisenä ajavalla Hannulla oli huomioliivit päällään. Liivit osoittautuivat loistaviksi, vaikka peilit tärisivät, niistä erottui kirkkaan keltainen täplä. Intialaisethan eivät tällaisista hienouksista mitään ymmärtäneet joten täplän nähdessäni tiesin että Hannu on mukana.
Auto meinaa kiilata Jukan kaiteeseen, mutta ei onnistu.
Skootterilla mummokin pääsee nauttimaan vauhdin hurmasta.
Paska tilanne. Vasemman puoleinen bussi tulee vaan.
kotka
New member
Saavuimme busseja täynnä olevalle terminaalille. Bussit peittivät näkyvyyden eteen siten että Dani ja toisena ajava Juha kääntyivät vasemmalle ja me muut jatkoimme bussin perässä suoraan. Älysimme muutaman kilometrin päästä että jotakin on vialla. Pysähdyimme ja samassa puhelimeni soi ja Dani uteli missä olemme. Vastaukseni: ”Intiassa” ei herättänyt juurikaan hilpeyttä.
Onneksi kokeneella Hannulla oli Heren kartat kännykässään ja herrat sopivat missä tavataan. Ajelimme sitten Hannun perässä mitä järkyttävimpien kylien ja kaupunkien läpi. Tiet olivat paikoitellen hirvittävässä kunnossa, liikenne oli ruuhkaista, ilma kuuma, lehmänpaska haisi ja oli muutenkin eksoottinen fiilinki.
Näitä täällä riittää.
Hengissä kuitenkin selvittiin tästä ensimmäisestä eksymisestä . Dani ja Juha odottelivat meitä eräällä huoltoasemalla. Tilanne käytiin läpi ja todettiin että bussit peittivät totaalisesti risteyksen ja eksyminen oli väistämätöntä.
Onnellinen kohtaaminen jossakin päin Intiaa.
Intialaiset pohtii, missä vika? Edessäoleva kaveri on kuljettaja taaempi mekaanikko.
Mukavia kavereita molemmat.
Hannu havaitsi myös että hänen etupyöränsä laakerit ovat tulleet tiensä päähän ja ne on vaihdettava. Hannu hyppäsi Danin kyytiin, pyörä jäi asemalle, mekaanikko hommasi laakerit, vaihtoi ne ja ajoi pyörän perässämme ensimmäiseen yöpymispaikkaamme joka oli nimeltään Hosur.
Näin se matka etenee.
Liikenne täälläkin oli kaoottinen. Onneksi jo oli pahin pelko selätetty. Dani ei tiennyt hotellin sijaintia aivan tarkkaan joten jouduimme hakemaan sitä. Taas oltiin bussien edessä, välissä, takana ja sivuilla. Ajoimme myös härskisti väärään suuntaan. Intialaiset eivät noteeranneet asiaa millään tavalla. Valot eivät vilkkuneet, keskisormet eivät nousset. Torvet soi mutta nehän soivat Intiassa muutenkin.
Löysimme viimein vaatimattomaan hotellin aivan keskustassa. Olimme Marjatan kanssa niin poikki ettemme lähteneet edes syömään vaan pikasuihkun jälkeen uni maittoi.
Olimme ajaneet Royal Endfieldillä yli 300 km halki eteläisen Intian ja olimme nyt syvällä sisämaassa.
Nainen valmistaa onnea tuottavaa hindusymboolia aivan hotellin oven edessä Hosurissa
Hosurin aamu valkeni aurinkoisena luvaten lämmintä ajopäivää. Hotelissamme ei ollut aamiaista joten Dani päätti että syödään heti kun ruokapaikka löytyy.
Nyt on niin että vaikka maassa on Mac Donaldseja ja pizza Huteja, niitä ei ole siunautunut näihin ”maaseutukaupunkeihin.” Ruuhkasta selvittyämme pysähdyimme pienelle kioskille joka myi virvoitusjuomia, karkkeja yms. Dani osteli monenlaisia pipareita, energiapatukoita ja limsaa joilla saimme kalorit tankattua.
Hannu ja Dani kenttä-aamiaisella.
Pyörät huilaavat myös.
Onneksi kokeneella Hannulla oli Heren kartat kännykässään ja herrat sopivat missä tavataan. Ajelimme sitten Hannun perässä mitä järkyttävimpien kylien ja kaupunkien läpi. Tiet olivat paikoitellen hirvittävässä kunnossa, liikenne oli ruuhkaista, ilma kuuma, lehmänpaska haisi ja oli muutenkin eksoottinen fiilinki.
Näitä täällä riittää.
Hengissä kuitenkin selvittiin tästä ensimmäisestä eksymisestä . Dani ja Juha odottelivat meitä eräällä huoltoasemalla. Tilanne käytiin läpi ja todettiin että bussit peittivät totaalisesti risteyksen ja eksyminen oli väistämätöntä.
Onnellinen kohtaaminen jossakin päin Intiaa.
Intialaiset pohtii, missä vika? Edessäoleva kaveri on kuljettaja taaempi mekaanikko.
Mukavia kavereita molemmat.
Hannu havaitsi myös että hänen etupyöränsä laakerit ovat tulleet tiensä päähän ja ne on vaihdettava. Hannu hyppäsi Danin kyytiin, pyörä jäi asemalle, mekaanikko hommasi laakerit, vaihtoi ne ja ajoi pyörän perässämme ensimmäiseen yöpymispaikkaamme joka oli nimeltään Hosur.
Näin se matka etenee.
Liikenne täälläkin oli kaoottinen. Onneksi jo oli pahin pelko selätetty. Dani ei tiennyt hotellin sijaintia aivan tarkkaan joten jouduimme hakemaan sitä. Taas oltiin bussien edessä, välissä, takana ja sivuilla. Ajoimme myös härskisti väärään suuntaan. Intialaiset eivät noteeranneet asiaa millään tavalla. Valot eivät vilkkuneet, keskisormet eivät nousset. Torvet soi mutta nehän soivat Intiassa muutenkin.
Löysimme viimein vaatimattomaan hotellin aivan keskustassa. Olimme Marjatan kanssa niin poikki ettemme lähteneet edes syömään vaan pikasuihkun jälkeen uni maittoi.
Olimme ajaneet Royal Endfieldillä yli 300 km halki eteläisen Intian ja olimme nyt syvällä sisämaassa.
Nainen valmistaa onnea tuottavaa hindusymboolia aivan hotellin oven edessä Hosurissa
Hosurin aamu valkeni aurinkoisena luvaten lämmintä ajopäivää. Hotelissamme ei ollut aamiaista joten Dani päätti että syödään heti kun ruokapaikka löytyy.
Nyt on niin että vaikka maassa on Mac Donaldseja ja pizza Huteja, niitä ei ole siunautunut näihin ”maaseutukaupunkeihin.” Ruuhkasta selvittyämme pysähdyimme pienelle kioskille joka myi virvoitusjuomia, karkkeja yms. Dani osteli monenlaisia pipareita, energiapatukoita ja limsaa joilla saimme kalorit tankattua.
Hannu ja Dani kenttä-aamiaisella.
Pyörät huilaavat myös.
kotka
New member
Tämä kasa osoittautui ainoaksi yritykseksi siivota edes vähän koko maassa.
Seebut varustettu moottoritiellä kulkua varten. Maassa on vasemmanpuoleinen liikenne mutta seebuja ei ole näköjään informoitu asiasta.
Matka jatkui ja siirryimme Tamil Nadun osavaltiosta Karnatakaan. Tie oli paikoitellen erinomaisessa kunnossa. Kookospalmut banaaniruohot ja muut etelän kasvit reunustivat ajoreittiämme. Pienet kylät ja kaupungit vuorottelivat viidakkomaisemien kesken. Asutuilla seuduilla tiet olivat pääosin paskassa kunnossa parantuen kun päästiin takaisin viidakon rauhaan jossa taas oli kiva lasketella loivia mutkateitä. Oli niin mukavaa, että aikaisemmat halveksivat argumentit pyörästämme jäivät taka-alalle
.Kännykkänavi kuumana Danin käsittelyssä
http://i149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/IMG_3376_zpsfdbajq3n.jpg[/IMG]
Intian maaseutua lämpimässä säässä.
Jotakin jännää linssin edessä.
Piupali paulpali paimenpoika…….
kotka
New member
On kuitenkin myönnettävä, että eilinen päivä tuntui etenkin takapuolissamme. Royalin satuloita ei ole suunniteltu pitkiä taipaleita varten.
Koululuokka opettajineen kiinnostui ryhmästämme jossakin matkan varrella.
Iltapäivä oli pitkällä kun saavuimme Mysoreen, Karnatakan pääkaupunkiin. Kaupunki on iso ja kauempaa katsottuna kaunis. Löysimme hotellin hienosti ja nyt oli jo luksusta. Kypäräkaljoilla tapasimme suomalaisen rouvan joka tuli intialaisine miehineen tervehtimään meitä.
Päätimme juhlistaa jouluaaton aattoa käymällä Mysoren hindutemppelissä joka on koko maan arvostetuimpia laitoksia tällä alalla. Marjatta jäi potemaan kipeää jalkaansa ja me muut ahtauduimme kahteen tuk tukkin ja huima matka korkean vuoren huipulle alkoi. Kuultuamme että olemme Suomesta, kuskit rupesivat esittelemään ajotaitoaan sillä seurauksella meno oli entistä hurjempaa.
Ralli-tai kamikaze henkinen tuk tuk kuski
Danikin sai ajaa tuk tukia.
Tänne ollaan menossa. ”No plastic zone” osoittautui vitsiksi.
Vuorelle sentään selvittiin. Väkeä oli valtavasti. Kirkkaisiin sareihin pukeutuneet naiset näyttivät kauempaa kuin karamelleilta. Läheltä eivät niinkään. Temppelialue oli kuin Jerusalemissa Jeesuksen aikaan. Kaupustelijoita ja rahanvaihtajia oli joka paikka täynnä. Lukuisat lehmät ja apinat vaeltelivat sulassa sovussa ihmisten kanssa.
Tässä tuo temppeli. Melkoiset tellingit. Rohkeaa porukkaa työmiehet tässä maassa.
Temppelin portti.
Koululuokka opettajineen kiinnostui ryhmästämme jossakin matkan varrella.
Iltapäivä oli pitkällä kun saavuimme Mysoreen, Karnatakan pääkaupunkiin. Kaupunki on iso ja kauempaa katsottuna kaunis. Löysimme hotellin hienosti ja nyt oli jo luksusta. Kypäräkaljoilla tapasimme suomalaisen rouvan joka tuli intialaisine miehineen tervehtimään meitä.
Päätimme juhlistaa jouluaaton aattoa käymällä Mysoren hindutemppelissä joka on koko maan arvostetuimpia laitoksia tällä alalla. Marjatta jäi potemaan kipeää jalkaansa ja me muut ahtauduimme kahteen tuk tukkin ja huima matka korkean vuoren huipulle alkoi. Kuultuamme että olemme Suomesta, kuskit rupesivat esittelemään ajotaitoaan sillä seurauksella meno oli entistä hurjempaa.
Ralli-tai kamikaze henkinen tuk tuk kuski
Danikin sai ajaa tuk tukia.
Tänne ollaan menossa. ”No plastic zone” osoittautui vitsiksi.
Vuorelle sentään selvittiin. Väkeä oli valtavasti. Kirkkaisiin sareihin pukeutuneet naiset näyttivät kauempaa kuin karamelleilta. Läheltä eivät niinkään. Temppelialue oli kuin Jerusalemissa Jeesuksen aikaan. Kaupustelijoita ja rahanvaihtajia oli joka paikka täynnä. Lukuisat lehmät ja apinat vaeltelivat sulassa sovussa ihmisten kanssa.
Tässä tuo temppeli. Melkoiset tellingit. Rohkeaa porukkaa työmiehet tässä maassa.
Temppelin portti.
kotka
New member
Varsinaiseen temppeliin oli pitkät jonot joten tyydyimme ulkopuoliseen tarkasteluun. Temppeli oli kartiomainen ja ulkoseinät olivat täynnä yksityiskohtaisesti tehtyjä erilaisia hindujumalia tai ainakin niiden sukulaisia. Värit olivat kirkkaat, jopa räikeät.
Ottamatta kantaa uskontoihin ja niiden eri muotoinin, on kuitenkin sanottava että käsittämätöntä että Intia jossa kansa on aina ollut köyhää, on vuosituhansien aikana rakentanut tällaisia monumentteja jonkun pienen hallitsevan ryhmän vaatimuksesta. Kyse on tietenkin alistamisesta ja uskonto on toiminut sen välineenä vuosituhansien ajan. Näinhän ovat toimineet kaikki uskonnot.
Temppelin jälkeen kävimme vielä lähistöllä olevan ”Nandi” lehmän luona. Nandi on yhdestä kivestä veistetty kolossaalinen lehmäveistos jota hindut myös palvovat kautta maan. Meitä ei lehmä säväyttänyt ja filmauksen jälkeen hyppäsimme tuk tukkeihin ja palasimme hotellille.
Jouluaatto valkeni kauniina ja lämpöisenä ja runsaan kasvispitoisen aamiaisen jälkeen oli vuorossa tutustuminen Mysoren Maharadjan palatsiin. Maharadjat hallitsivat aikoinaan islamilaisten mogulien jälkeen Intian alueita ollen varsinaisia despootteja. Myöskään ns. pers'aukisuus ei kuulunut Maharadjojen sanavarastoon vaikka kansa silloinkin tunsi tuon sanan konkreettisesti. Britit loppujen lopuksi riistivät Mahardjoilta vallan ja luultavasti rahatkin.
Maharadjan Palatsi Mysoressa
Palatsiin kuuluva temppeli
Yksi Palatsin porteista.
Mukaamme liittyi Intiassa asuva joogaopettaja ja ”guru” Johannes Kurki. Gurumme hallitsi lukuisten Intian vuosien ansiosta niin hindin kuin sanskriitin kielenkin ja tunsi hyvin intialaista sielunelämää. Suomenkieli sujui kuitenkin myös täydellisesti.
Tuk tuk kuskeja otti koteloon kun eivät pystyneetkään ryöstämään meitä kun Johannes täräytti hindin-tai sanskriitin kielisen maksimihinnan johon heidän oli tyydyttävä.
Ryhmämme Palatsin edessä. Vasemmalla uusi ystävämme Johannes Kurki
Palatsialueelle päästiin ja ensivaikutelma oli päätähuimaava. Alue oli valtava ja ympäröity rakennusilla ja muureilla. Itse palatsi oli kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Valtava paraatikenttä oli suoraan katettujen aitioiden edessä. Kyllä Mahadjojen on kelvannut. Sisäänpääsy palatsiin luonnollisesti maksoi ja kengät piti jättää säilöön. Onneksi ei sattunut reikäiset sukat jalkaan. Tosin sillä ei olisi ollut väliä. Intialaisilla ei näkynyt olevan sukkia ollenkaan.
Tällaista täällä on joskus ollut.
Palatsi oli sisältä myös vaikuttava. Siellä ei tietenkään saanut valokuvata, joskin intialaiset kuvailivat kännyköillään estoitta. Ulkomaalaisina hoidimme hommaa hienovaraisemmin. Silti haukansilmäiset vartijat, joita oli joka paikassa, heristelivät meille nyrkkejään.
Yksi otos sisältä, tietenkin salaa.
Johannes tiesi kertoa että Maharadja instituutio on vielä olemassa. Tosin heillä ole valtaa.
Luultavasti he kuitenkin olivat saaneet jemmattua omaisuutta briteiltä piiloon. Nykyinen Mysoren Maharadja on valistunut herra ja on suuri paikallinen hyväntekijä ja omistaa edelleen tuon palatsin mutta on luovuttanut sen yleiseen käyttöön.
Pieni juttutuokio naisten kesken.
Maharadjojen jalanjäljissä.
Ottamatta kantaa uskontoihin ja niiden eri muotoinin, on kuitenkin sanottava että käsittämätöntä että Intia jossa kansa on aina ollut köyhää, on vuosituhansien aikana rakentanut tällaisia monumentteja jonkun pienen hallitsevan ryhmän vaatimuksesta. Kyse on tietenkin alistamisesta ja uskonto on toiminut sen välineenä vuosituhansien ajan. Näinhän ovat toimineet kaikki uskonnot.
Temppelin jälkeen kävimme vielä lähistöllä olevan ”Nandi” lehmän luona. Nandi on yhdestä kivestä veistetty kolossaalinen lehmäveistos jota hindut myös palvovat kautta maan. Meitä ei lehmä säväyttänyt ja filmauksen jälkeen hyppäsimme tuk tukkeihin ja palasimme hotellille.
Jouluaatto valkeni kauniina ja lämpöisenä ja runsaan kasvispitoisen aamiaisen jälkeen oli vuorossa tutustuminen Mysoren Maharadjan palatsiin. Maharadjat hallitsivat aikoinaan islamilaisten mogulien jälkeen Intian alueita ollen varsinaisia despootteja. Myöskään ns. pers'aukisuus ei kuulunut Maharadjojen sanavarastoon vaikka kansa silloinkin tunsi tuon sanan konkreettisesti. Britit loppujen lopuksi riistivät Mahardjoilta vallan ja luultavasti rahatkin.
Maharadjan Palatsi Mysoressa
Palatsiin kuuluva temppeli
Yksi Palatsin porteista.
Mukaamme liittyi Intiassa asuva joogaopettaja ja ”guru” Johannes Kurki. Gurumme hallitsi lukuisten Intian vuosien ansiosta niin hindin kuin sanskriitin kielenkin ja tunsi hyvin intialaista sielunelämää. Suomenkieli sujui kuitenkin myös täydellisesti.
Tuk tuk kuskeja otti koteloon kun eivät pystyneetkään ryöstämään meitä kun Johannes täräytti hindin-tai sanskriitin kielisen maksimihinnan johon heidän oli tyydyttävä.
Ryhmämme Palatsin edessä. Vasemmalla uusi ystävämme Johannes Kurki
Palatsialueelle päästiin ja ensivaikutelma oli päätähuimaava. Alue oli valtava ja ympäröity rakennusilla ja muureilla. Itse palatsi oli kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Valtava paraatikenttä oli suoraan katettujen aitioiden edessä. Kyllä Mahadjojen on kelvannut. Sisäänpääsy palatsiin luonnollisesti maksoi ja kengät piti jättää säilöön. Onneksi ei sattunut reikäiset sukat jalkaan. Tosin sillä ei olisi ollut väliä. Intialaisilla ei näkynyt olevan sukkia ollenkaan.
Tällaista täällä on joskus ollut.
Palatsi oli sisältä myös vaikuttava. Siellä ei tietenkään saanut valokuvata, joskin intialaiset kuvailivat kännyköillään estoitta. Ulkomaalaisina hoidimme hommaa hienovaraisemmin. Silti haukansilmäiset vartijat, joita oli joka paikassa, heristelivät meille nyrkkejään.
Yksi otos sisältä, tietenkin salaa.
Johannes tiesi kertoa että Maharadja instituutio on vielä olemassa. Tosin heillä ole valtaa.
Luultavasti he kuitenkin olivat saaneet jemmattua omaisuutta briteiltä piiloon. Nykyinen Mysoren Maharadja on valistunut herra ja on suuri paikallinen hyväntekijä ja omistaa edelleen tuon palatsin mutta on luovuttanut sen yleiseen käyttöön.
Pieni juttutuokio naisten kesken.
Maharadjojen jalanjäljissä.
kotka
New member
Vaihtelun vuoksi otimme palatsilta vossikan jonka Johannes tinki niin edulliseksi että kuski suorastaan parkui ja raastoi partaansa jota hänellä olikin kiitettävästi.
Vossikkaressukka on kovilla tämän porukan alla.
Ajelimme komeasti Mysoren keskustassa. Huomio kiinnittyi täälläkin lukemattomiin pyörä-ja skootterikorjaamoihin ja rengasliikkeisiin. Kävimme vielä värikkäässä basaarissa jossa nautimme tuoreita kookopähkinöitä. Iltapäivä oli jo pitkällä ja siirryimme hotellin valmistautumaan joulun viettoon.
Basaarin taikaa Mysoressa.
Mies on tärkeänä kuin ….ruiskeen antaja.
Vossikkaressukka on kovilla tämän porukan alla.
Ajelimme komeasti Mysoren keskustassa. Huomio kiinnittyi täälläkin lukemattomiin pyörä-ja skootterikorjaamoihin ja rengasliikkeisiin. Kävimme vielä värikkäässä basaarissa jossa nautimme tuoreita kookopähkinöitä. Iltapäivä oli jo pitkällä ja siirryimme hotellin valmistautumaan joulun viettoon.
Basaarin taikaa Mysoressa.
Mies on tärkeänä kuin ….ruiskeen antaja.
kotka
New member
Länsimainen jouluhapatus oli vallannut hotellinkin. Aulassa oli muovinen joulukuusi, suuri piparkakkulinna ja talvinen kylä joita kiersi leikkijuna.
Joulutunnelmaa. Kaikilla ei ollut tonttuhattuja. Turkulaisena Juha ei sitä tarvinnutkaan.
Vuorossa oli intialainen jouluateria. Kun saavuimme ruokasaliin, tutut joululaulut kaikuivat kovaäänisistä. Ei kuitenkaan kauan koska paikalle oli raahattu karaokelaitteisto jota intialaiset alkoivat heti rääkkäämään.
Joulun kunniaksi hotelli tarjosi jokaiselle pullon ”Kingfisher”olutta. Mainittakoon että tämä erinomainen tuote tarjottiin 0,65 litran pullossa.
Joulutunnelmaa lisäsivät Hannun salakuljettamat moottoripyörän malliset joulupiparit joita jokaiselle riitti kaksi kappaletta.
Ruoka oli erinomaista mutta kasvispitoista edelleen. Pihalla oli grilli josta sai dosaa, parathaa, chapatia, samosaa, pakoraa, pulaota jne. Hyvää oli.
Hannun ja hotelin antamat yllätysjoululahjat ilahdutttivat mieltä.
Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Aamu oli taas kaunis luvaten lämmintä ajokeliä.
Gurumme Johannes hyppäsi Danin kyytiin. Vuosia kasvissyöntiä harrastaneena hän ei Endfieldin iskareita rasittanut.
Joulupäivän pönötykset hotellin pihalla Mysoressa
Tämä koppalakkimies on hotellin vartija.
Pääsimme helposti Mysoresta pois ja yllättävän hyväkuntoinen tie vei meitä suoraan kohti etelää. Ajaminen oli suorastaan nautintoa. Matka taittui. Sitten alkoi maisema nousta. Aloimme saapua Nilgirivuoristoon jota Keralassa kutsutaan nimellä Sahyadri vuoristoksi. Koko pohjoisesta alkavalla vuoristolla on yhteinen nimi: Ghat, jakauten pohjoiseen ja eteläiseen Ghat vuoristoon.
Joulutunnelmaa. Kaikilla ei ollut tonttuhattuja. Turkulaisena Juha ei sitä tarvinnutkaan.
Vuorossa oli intialainen jouluateria. Kun saavuimme ruokasaliin, tutut joululaulut kaikuivat kovaäänisistä. Ei kuitenkaan kauan koska paikalle oli raahattu karaokelaitteisto jota intialaiset alkoivat heti rääkkäämään.
Joulun kunniaksi hotelli tarjosi jokaiselle pullon ”Kingfisher”olutta. Mainittakoon että tämä erinomainen tuote tarjottiin 0,65 litran pullossa.
Joulutunnelmaa lisäsivät Hannun salakuljettamat moottoripyörän malliset joulupiparit joita jokaiselle riitti kaksi kappaletta.
Ruoka oli erinomaista mutta kasvispitoista edelleen. Pihalla oli grilli josta sai dosaa, parathaa, chapatia, samosaa, pakoraa, pulaota jne. Hyvää oli.
Hannun ja hotelin antamat yllätysjoululahjat ilahdutttivat mieltä.
Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Aamu oli taas kaunis luvaten lämmintä ajokeliä.
Gurumme Johannes hyppäsi Danin kyytiin. Vuosia kasvissyöntiä harrastaneena hän ei Endfieldin iskareita rasittanut.
Joulupäivän pönötykset hotellin pihalla Mysoressa
Tämä koppalakkimies on hotellin vartija.
Pääsimme helposti Mysoresta pois ja yllättävän hyväkuntoinen tie vei meitä suoraan kohti etelää. Ajaminen oli suorastaan nautintoa. Matka taittui. Sitten alkoi maisema nousta. Aloimme saapua Nilgirivuoristoon jota Keralassa kutsutaan nimellä Sahyadri vuoristoksi. Koko pohjoisesta alkavalla vuoristolla on yhteinen nimi: Ghat, jakauten pohjoiseen ja eteläiseen Ghat vuoristoon.
kotka
New member
Tie kapeni, alkoi tulla melko tiukkia mutkia. Nyt on sanottava että kun Endfieldissä sai ykkösen sisään, pyörä vei meidät nöyrästi sytkytellen ylöspäin ilman mitään ongelmia.
Palmut ja banaanit vähenivät ja alkoi näkyä havupuita jotka toivat upeaa hieman tuttuakin aromia sieraimiin. Lisäksi alkoi näkyä teeplantaaseja.
Nousu jatkui. Liikenne oli melko vilkasta, mutta ei ruuhkaa. Sitten sattui ensimmäinen onnettomuus. Olimme jyrkässä ylämäessä joka kaartui oikealle. Edessäni oleva pakettiauto pysähtyi yllätttäen keskelle mäkeä. Olimme aivan auton takana ja takaa tulevat vehkeet lähtivät heti ohittamaan meitä. Oli pysähdyttävä jolloin vasen jalkani ei ylettänytkään maahan vaan olimme välittömästi kyljellämme. Paikalle pysähtyi heti auttajia ja saimme pyörän pystyyn. Kiitos massiivisen kaatumaraudan meille ei käynyt kuinkaan, mitä nyt itsetunto sai kolauksen. Pysähtyneen auton kuski ilmestyi paikalle hokien: ”aim sorry, aim sorry.” Mies kuuli ensimmäisen kerran elämässään suomalaisten kirosanojen ryöpyn, joskaan ei siihen mitenkään noteerannut. Avustajiemme kertoman mukaan äijältä oli polttoaine loppunut ja siihenhän kosla jäi kun pääsimme jatkamaan matkaa. Siirryimme jossakin vaiheessa takaisin Tamil Naduun, joskaan sillä ei ollut meille mitään merkitystä.
Vuoristossa on komeat näkymät
Matka jatkui ja pian olimme Nilgiri vuorten korkeimmalla kohdalla nimeltä Doddabatta jonka korkeus wikipedian mukaan on 2637 m. Kävimme vuoren laella olevalla näköalapaikalla, mutta tungoksen, silmiin paistavan ilta-auringon ja autereen vuoksi emme paljoa maisemia nähneet.
Hotellimme oli aivan näköalapaikan lähellä kylässä nimeltä Ooty.
Kypäräkaljat Ooytssa
Kypäräkaljojen jälkeen siirryimme huoneisiin valmistautumaan Tapaninpäivän viettoon. Eipä ollut Tapanintansseja. Ei senpuoleen ollut tanssitettaviakaan Marjattaa lukuunottamatta. Sen sijaan hotellissa oli paras kasvisruokabuffet tähän mennessä.
Vatsat täysinä siirryimme levolle. Kyllä huomasi että oli ollut fyysisesti erittäin rankka päivä johtuen tuosta kiipeämisestä. Vaikka Endfield on ollut positiivisempi kokemus mitä pelkäsimme, 50-lukulainen on kuitenkin ergonomisesti antiikkinen ja se tuntuu jokaisen ainakin ahterissa ja nilkoissa. Lisäksi jatkuva keskittyminen muuhun liikenteeseen on varsin rasittava tekijä.
Aamunkoitto aurinkoisessa vuoristossa oli hieno näky. Autereesta ei ollut tietoakaan ja kaukaiset vuoren huiput näyttivät olevan aivan lähellä. Lämpötila oli ainoastaan + 8 astetta joten ensimmäisen kerran piti laittaa lämmintä ylle.
N. 300 km matka kohti Kochia arabian meren rannalla alkoi. Maisemat jatkuivat upeina. Teeviljelmät reunustivat tietä molemmin puolin ja auringon noustessa kevensimme pian vaatteitamme. Tie oli kapeaa mutta pääosin kohtalaisen hyvää. Muuta liikennettä oli vähän.
Tässä sitä on: Teetä.
Palmut ja banaanit vähenivät ja alkoi näkyä havupuita jotka toivat upeaa hieman tuttuakin aromia sieraimiin. Lisäksi alkoi näkyä teeplantaaseja.
Nousu jatkui. Liikenne oli melko vilkasta, mutta ei ruuhkaa. Sitten sattui ensimmäinen onnettomuus. Olimme jyrkässä ylämäessä joka kaartui oikealle. Edessäni oleva pakettiauto pysähtyi yllätttäen keskelle mäkeä. Olimme aivan auton takana ja takaa tulevat vehkeet lähtivät heti ohittamaan meitä. Oli pysähdyttävä jolloin vasen jalkani ei ylettänytkään maahan vaan olimme välittömästi kyljellämme. Paikalle pysähtyi heti auttajia ja saimme pyörän pystyyn. Kiitos massiivisen kaatumaraudan meille ei käynyt kuinkaan, mitä nyt itsetunto sai kolauksen. Pysähtyneen auton kuski ilmestyi paikalle hokien: ”aim sorry, aim sorry.” Mies kuuli ensimmäisen kerran elämässään suomalaisten kirosanojen ryöpyn, joskaan ei siihen mitenkään noteerannut. Avustajiemme kertoman mukaan äijältä oli polttoaine loppunut ja siihenhän kosla jäi kun pääsimme jatkamaan matkaa. Siirryimme jossakin vaiheessa takaisin Tamil Naduun, joskaan sillä ei ollut meille mitään merkitystä.
Vuoristossa on komeat näkymät
Matka jatkui ja pian olimme Nilgiri vuorten korkeimmalla kohdalla nimeltä Doddabatta jonka korkeus wikipedian mukaan on 2637 m. Kävimme vuoren laella olevalla näköalapaikalla, mutta tungoksen, silmiin paistavan ilta-auringon ja autereen vuoksi emme paljoa maisemia nähneet.
Hotellimme oli aivan näköalapaikan lähellä kylässä nimeltä Ooty.
Kypäräkaljat Ooytssa
Kypäräkaljojen jälkeen siirryimme huoneisiin valmistautumaan Tapaninpäivän viettoon. Eipä ollut Tapanintansseja. Ei senpuoleen ollut tanssitettaviakaan Marjattaa lukuunottamatta. Sen sijaan hotellissa oli paras kasvisruokabuffet tähän mennessä.
Vatsat täysinä siirryimme levolle. Kyllä huomasi että oli ollut fyysisesti erittäin rankka päivä johtuen tuosta kiipeämisestä. Vaikka Endfield on ollut positiivisempi kokemus mitä pelkäsimme, 50-lukulainen on kuitenkin ergonomisesti antiikkinen ja se tuntuu jokaisen ainakin ahterissa ja nilkoissa. Lisäksi jatkuva keskittyminen muuhun liikenteeseen on varsin rasittava tekijä.
Aamunkoitto aurinkoisessa vuoristossa oli hieno näky. Autereesta ei ollut tietoakaan ja kaukaiset vuoren huiput näyttivät olevan aivan lähellä. Lämpötila oli ainoastaan + 8 astetta joten ensimmäisen kerran piti laittaa lämmintä ylle.
N. 300 km matka kohti Kochia arabian meren rannalla alkoi. Maisemat jatkuivat upeina. Teeviljelmät reunustivat tietä molemmin puolin ja auringon noustessa kevensimme pian vaatteitamme. Tie oli kapeaa mutta pääosin kohtalaisen hyvää. Muuta liikennettä oli vähän.
Tässä sitä on: Teetä.
kotka
New member
Maisemat ovat huikeat ja ilmakin on lämminnyt.
Ei mikään kampaamomainos vaan muistutus kuolevaisuudesta.
Sitten alkoi laskeutuminen. Tie huononi selvästi. Lisäksi alkoi tulla noita neulansilmämutkia joista jopa liikennemerkeillä varoitettiin. Nyt piti olla tarkkana. Olimme tulossa vasemmalle kääntyvään neulansilmään joten olin sisäkurvissa. Yht'äkkiä edessäni oli ylöspäin kiipeävä täysimittainen bussi joka oikaisi luonnollisesti täyttäen koko mutkan. Nyt oli paha tilanne. Painoin jarruja täysin voimin. Taas täytyy kehua Endfieldiä. Pyörä pysähtyi n. metrin etäisyydelle bussista. Näin kun bussikuskinkin silmämunat pyörivät vauhkoina. Näkymä helppo hahmottaa koska kuski oli sen verran musta. Onneksi bussin takaa ei tullut ketään. Pääsimme turvallisesti neulansilmästä ja jos olisin ollut nitromiehiä, olisi sellainen ollut nyt kieleni alla.
Kaiken se Jukkakin huomaa….
Matka jatkui vaikka vapisutti. Neulansilmiä riitti. Sitten huomasimme ihmeellisennäköisen kasan aivan tien vieressä. Sehän oli elefantin köntsää, tuore kusi vielä haihtumatta ympärillä. Lähistöllämme oli norsuja. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Nähtävästi eläimet olivat pelästyneet pyörien ääntä. Hyvä niin. ” Loud pipes save lives”.
Saavuimme viimeinkin vuoriston länsipuolelle. Danin laskelmien mukaan tällä laskeutumisreitillä oli n. 100 neulansilmämutkaa. Huh Huh.
Kaksi europpalaista tai ainakin valkoista motoristia vauhdissa. Muita vastaavia ei näkynyt.
kotka
New member
Hyvän ja vasta päällystetyn tien varrella oli elefantin ja tiikerin kuvilla koristeltuja mainoskylttejä. Olimme saapuneet Amaramblan villieläinpuistoon. Nyt olisi ainutlaatuinen tilaisuus nähdä noita eläimiä luonnossa.
Lippuja odottelemassa ja ihan selvinpäin, vaikkei siltä aivan näytä.
Pian olimme paikassa josta järjestettiin bussiajeluita puistoon ja pienen neuvottelun jälkeen Dani haki bussiliput ja sitten istuttiinkin täysinäisessä bussissa joka hoippui viidakkoon helvetin huonoa tietä pitkin. Näimme matkalla jokusen antiloopin ja mustanaamaisia apinoita, mutta viidakon kuninkaista ei näkynyt vilahdustakaan.
Linja-autossa on tunnelmaa.
Nämä mustanaamaiset apinat ovat gurumme mukaan harvinaisia.
Tämä on vanhaa elefantin ”köntsää” Valitettavasti sen koko ei ilmene kuvassa. Voin kitenkin vakuuttaa että isoa on.
Näimme sentään elefantinkin, onneksi puron toisella puolella.
kotka
New member
Olimme aivan Tamil Nadun ja Keralan rajalla. Koppalakkimiehet olivat kiinnostuneita mutta Johannes hoiti homman ” ja matka Keralaan saattoi alkaa. Mainittakoon että huoltoautomme joutui maksamaan rajanylityksestä.
Huoltoautomme punnertaa hiekkatienpätkällä. Pyöräni perä on Tamil Nadussa ja keula Keralassa.
Matka jatkui pitkin huonoa hiekkatietä jota kesti onneksi pari sataa metriä. Olimme tulleet Keralaan. Rajalla jouduttiin odottelemaan jonkun aikaa kunnes pääsimme eteenpäin. Tie onneksi parani ollen samanlaista kuin muuallakin.
Nyt alkoi taas olla palmuja ympärillämme. Lisäksi pieniä kaupunkeja ja kyliä ruuhkaisinen keskustoineen alkoi olla jo liiankin kanssa.
Aloimme olla Arabian meren tuntumassa ja nyt villileläinpuiston reissu kostautui. Ilta oli tuloillaan ja kun saavuimme Kochiin, aurinko oli laskenut ja oli säkkipimeä. Ainoastaan pyöräkorjaamoiden ja muiden pikkuyritysten valot valuivat heikosti tielle. Katuvaloista ei ollut tietoakaan ja Endfieldin valotehoja on turha mainita. Liikenne lisääntyi ja melkein ”käsikopelolla” ajettiin eteenpäin. Intialaisilla on myös raivostuttava tapa käyttää jatkuvasti pitkiä valoja jotka toivat oman jännitysmomenttinsa ajoon.
Pääsimme ihme kyllä hengissä lauttarantaan sillä varsinainen Kotchi eli vanhalta nimeltään Fort Cochin sijaitsee saarella. Paikalla oli valtava ruuhka. Onneksi lauttamatka ei ole pitkä ja pian olimme hotellissamme joka osoittautui varsin vaatimattomaksi paikaksi.
Pyörät jäivät kadulle odottamaan uutta päivää.
Hotellissamme ei ollut palveluita joten päivällispaikaksi valikoitui rantakuppila jossa ei tietenkään saanut kaljaa. Paikka oli eksoottinen ja ruoka hyvää vaikka ennakoimme että ensi yönä viimeistään loppuu vessapaperit kesken. Näin ei onneksi kuitenkaan tapahtunut.
Matka Ootysta Kochiin kesti n. 12 tuntia ollen fyysisesti raskain ajopäivä mp.urallani. Kokemus kuitenkin oli upea.
Kochissa oli vapaapäivä jonka vietimme leväten ja kierrellen keskustaa jossa oli yllättävän paljon turisteja. Kaupunki on ollut joskus portugalilaisten hallinnassa ja paikoitellen rakennuksista tulikin Etelä- Eurooppa mieleen.
Kotchissa näimme lukuisissa TV-matkaohjelmissa esiintyviä ”kiinalaisia verkkoja”. Nämä ovat vinttikaivosysteemillä toimivia laakeita verkkoja jotka aisan nokassa lasketaan veteen ja vastapainon ansiosta nostetaan kevyesti ylös ja toivotaan että kalaonni olisi suotuisa. Verkoilla kalastettiin nytkin, mutta vesi ja ranta olivat niin täynnä kaikenlaista paskaa ja roskaa ettei kalaruokaa tehnyt mieli.
Näkyy kalaa kuitenkin olevan.
Päviä kului rattoisasti mutta olutta ei vaan meinannut löytyä mistään. Tartuin sitten vanhan merimiehen vainulla asiaan ja eipä aikaakaan kun istuimme rähjäisessä baarintapaisessa Kingfisherit edessämme humalaisten paikkakuntalaisten torkkuessa ympärillämme.
Lisäksi kartoitin päivällispaikan joksi valikoitui juutalainen ravintola olutoikeuksineen. Gurumme Johannes tiesi kertoa että intialaiset eivät perinteisesti ole juurikaan ryyppymiehiä vaikka hindu-uskonto ei alkoholia varsinaisesti kiellä. Se ettei kaljakuppiloita löydy paljoakaan johtuu kuulemma että alkoholilisenssi on kallis ja myös alkoholi on kallista intialaisen mittapuun mukaan.
Oma kokemukseni intialaisten alkoholinkäytöstä on vähän toisenlainen. Palvellessani M/S Finnpolariksessa joka aikarahdattiin Intian valtiolle 80-luvulla meillä oli mukana 75 intialaista, pääosin sotilaita ja ainakin upseerit nauttivat varsin estottomasti niin omiaan kun minunkin myymiä alkoholijuomia. Meni vähän asian ohi mutta menköön.
Intianjuutalainen ravintola tarjosi hyvän päivällisen ja hoipuimme hotelliin jossa Marjatta kävi hieronnassa. Homma sujui kuulemma muuten hyvin, mutta hierontaan kuuluva yrttikylpy osoittaui kuupalla heitellyksi vedeksi.
kotka
New member
Kochi oli matkamme kääntöpiste. Täältä suuntasimme suoraan itään. Aamuruuhkan jälkeen tie alkoi nousta tuttun tapaan ja olimme nyt Ghat vuorijonon eteläosassa. Tie oli nyt selvästi paremmassa kunnossa ja matka taittui miellyttävässä säässä kunnes olimme taas korkealla vuoren rintellä. Tie myös huononi jonkun verran. Kylmeni selvästi ja pilviä alkoi kerääntyä ympärillemme. Sitten tietenkin rupesi satamaan Sade onneksi osoittautui paikalliseksi kuuroksi ja pian tie taas kuivui.
Sitten oppaallemme sattui pieni moka. Suoritimme erään kylän kohdalla pienen oikaisun sillä seurauksella että jouduimme suorastaan järkyttävälle tien kuvatukselle. Dani ajoi edellä, me perässä. Hetken päästä olimme Marjatan kanssa kumollaan. Pyörä ylös ja Marjatta jatkoi kävellen koska matkan piti olla lyhyt. Läksin Danin perään ja pian olin uudelleen nurin. Samoin kävi Hannulle. Onneksi pääsimme takaisin päällystetylle tielle ja pienen rakentavan kritiikin jälkeen taas jatkettiin.
Matkan aikana vaihtui taas osavaltio. Saavuimme takaisin Tamil Naduun.
Pieni tauko paikalla Hannun kanssa.
Tuonne mennään
Pääsimme vuoren laelle ja matka alas kohti Maduraita alkoi. Maisemat olivat edelleen huikeat. edessämme olevan vuoren rinteellä kiemurteleva tie näkyi pitkältä matkalta. Varsinainen panorama.
Pääsimme kunnialla loistavan etapin läpi ja olimme ylittäneet etelä Intian halkaisevan Ghat vuoriston molempiin suuntiin. Loppumatka Maduraihin sujui paikoitellen moottoritieolosuhteissa vaikka kyliä ja kaupunkeja oli riittämiin tälläkin osuudella.
Tankkaustauko tasangolla
Alkoi jo olla pimeä kun tulimme Maduraihin jossa asui 2001 n. 1 200 000 asukasta. Tänä päivänä varmasti enemmän.
Pimeyden ja hullujen madurailaisten kuskien takia hotellia ei meinannut löytyä. Olin niin poikki että kädet tärisivät enemmän kuin Endfieldin peilit. Ensimmäisen kerran tuli mieleen että alkaakohan ikä tehdä tehtävänsä. No. Kyllä muutkin tunnustivat että uni on poikaa.
Hotelli löytyi ja hyvän oluettoman päivällisen jälkeen kaaduimme vuoteisiin.
Aamiasen jälkeen gurumme hankki halvat tuk tukit ja ahtauduimme rakkineisiin suuntana hindujumala Shivan kunniaksi rakennettu Meenakshi Ammanin temppeli. Ajoimme hirvittävässä kaaoksessa Maduraissa ja koska Danilla oli shortsit jalassa, kuski vei meidät serkkunsa myymälään josta hankimme Dhotit, joista voi käyttää nimitystä ”kietaisuhame”. Tämä sinänsä kätevä asuste on täälläpäin Intiaa varsin yleinen miehillä. Tiedä vaikka siitä tulisi meilläkin tämän tasa-arvon ja monikultturisuuden uusi uljas symbooli.
Dhotimiehet eivät kaipaa sovinistisia tai seksistisiä huomautuksia.
Saavuimme temppelialueelle. Porukkaa oli taas valtavasti liikkeellä. Onhan temppeli koko hindumaailman tärkeimpiä. Täällä oli jonkun verran myös kerjäläisiä, ei kuitenkaan sellaisia määriä mitä olisin odottanut näkemieni dokumenttien perusteella. Laitoimme dhotit päälle, riisuimme kengät ja turvatarkastuksen jälkeen pääsimme sisälle tähän kieltämättä mahtipontiseen hindupyhättöön. Videokuvaus on täälläkin kielletty, mutta valokuvata voi jos ostaa kuvausluvan. Haiskahtaa anekaupalta.
Temppeli tai temppelit olivat valtavia. Jälleen kerran tuli mieleen tuo uskonnon mahti. En viitsi asiasta enempää kirjoitaa, katsokaa kuvia. Johannes jakoi ansiokkaasti tietoa hindukulttuurista sekä heidän monijumalaisesta uskostaan ja jumalien välisistä suhteista aina Juggernautin vaunujen mysteerioihin.
Sitten oppaallemme sattui pieni moka. Suoritimme erään kylän kohdalla pienen oikaisun sillä seurauksella että jouduimme suorastaan järkyttävälle tien kuvatukselle. Dani ajoi edellä, me perässä. Hetken päästä olimme Marjatan kanssa kumollaan. Pyörä ylös ja Marjatta jatkoi kävellen koska matkan piti olla lyhyt. Läksin Danin perään ja pian olin uudelleen nurin. Samoin kävi Hannulle. Onneksi pääsimme takaisin päällystetylle tielle ja pienen rakentavan kritiikin jälkeen taas jatkettiin.
Matkan aikana vaihtui taas osavaltio. Saavuimme takaisin Tamil Naduun.
Pieni tauko paikalla Hannun kanssa.
Tuonne mennään
Pääsimme vuoren laelle ja matka alas kohti Maduraita alkoi. Maisemat olivat edelleen huikeat. edessämme olevan vuoren rinteellä kiemurteleva tie näkyi pitkältä matkalta. Varsinainen panorama.
Pääsimme kunnialla loistavan etapin läpi ja olimme ylittäneet etelä Intian halkaisevan Ghat vuoriston molempiin suuntiin. Loppumatka Maduraihin sujui paikoitellen moottoritieolosuhteissa vaikka kyliä ja kaupunkeja oli riittämiin tälläkin osuudella.
Tankkaustauko tasangolla
Alkoi jo olla pimeä kun tulimme Maduraihin jossa asui 2001 n. 1 200 000 asukasta. Tänä päivänä varmasti enemmän.
Pimeyden ja hullujen madurailaisten kuskien takia hotellia ei meinannut löytyä. Olin niin poikki että kädet tärisivät enemmän kuin Endfieldin peilit. Ensimmäisen kerran tuli mieleen että alkaakohan ikä tehdä tehtävänsä. No. Kyllä muutkin tunnustivat että uni on poikaa.
Hotelli löytyi ja hyvän oluettoman päivällisen jälkeen kaaduimme vuoteisiin.
Aamiasen jälkeen gurumme hankki halvat tuk tukit ja ahtauduimme rakkineisiin suuntana hindujumala Shivan kunniaksi rakennettu Meenakshi Ammanin temppeli. Ajoimme hirvittävässä kaaoksessa Maduraissa ja koska Danilla oli shortsit jalassa, kuski vei meidät serkkunsa myymälään josta hankimme Dhotit, joista voi käyttää nimitystä ”kietaisuhame”. Tämä sinänsä kätevä asuste on täälläpäin Intiaa varsin yleinen miehillä. Tiedä vaikka siitä tulisi meilläkin tämän tasa-arvon ja monikultturisuuden uusi uljas symbooli.
Dhotimiehet eivät kaipaa sovinistisia tai seksistisiä huomautuksia.
Saavuimme temppelialueelle. Porukkaa oli taas valtavasti liikkeellä. Onhan temppeli koko hindumaailman tärkeimpiä. Täällä oli jonkun verran myös kerjäläisiä, ei kuitenkaan sellaisia määriä mitä olisin odottanut näkemieni dokumenttien perusteella. Laitoimme dhotit päälle, riisuimme kengät ja turvatarkastuksen jälkeen pääsimme sisälle tähän kieltämättä mahtipontiseen hindupyhättöön. Videokuvaus on täälläkin kielletty, mutta valokuvata voi jos ostaa kuvausluvan. Haiskahtaa anekaupalta.
Temppeli tai temppelit olivat valtavia. Jälleen kerran tuli mieleen tuo uskonnon mahti. En viitsi asiasta enempää kirjoitaa, katsokaa kuvia. Johannes jakoi ansiokkaasti tietoa hindukulttuurista sekä heidän monijumalaisesta uskostaan ja jumalien välisistä suhteista aina Juggernautin vaunujen mysteerioihin.
kotka
New member
Temppelistä siirryimme päitämme pudistellen ja kaupustelijoita hätistellen hotelliin jossa pakkaisimme pyörät ja matkan loppuosa alkoi häämöttää. Päästyämme Madurain hornankattilasta matka alkoi taittua. Olimme moottoritiellä jolla oli vähän liikennettä jos ei lasketa vastaantulevia kotteroita, lehmiä, vuohia ja paimenia. Syy liikenteen vähäisyyteen on gurumme mukaan se, että koska maassa moottoritiet ovat maksullisia, harvalla on varaa käyttää niitä.
Tuntuu olevan sama ongelma kuten esim. Meksikossa. Olen myös kuullut Espanjassa asuvalta ystävältän että Espanjassa olisi mennyt maksullisia yhtiöitettyjä teitä konkurssiin. Jos asia pitää paikkansa, Bernerillä on paljon pohdittavaa. Taas meni ohi mutta menköön.
Tuo moottoritiemaksu ei muuten koske moottoripyöriä eikä muita kaksipyöräisiä. Maksuporttien vasemmalla puolella oli ilmainen kaista kaksipyöräisille. Matkanteko oli sujuvaa n. 90 km/h vauhtia koska pyörälläni ei lujempaa voinut ajaa koska tärinä kasvoi toiseen tai kolmanteen potenssiin jo aikaisemman tärinän lisäksi.
Iltapäivällä saavuimme maan mittapuussa pieneen kaupunkiin nimeltä Tiruchirapalli. Kaupungissa asuu vain n. 900 000 henkeä. Tungos kaupungissa oli kuitenkin samaa luokkaa kuin muissakin keskustoissa. Hotelli löytyi helposti.
Ihme kyllä täällä sai lisenssillä tehtyä Tuborgia
Hotellissamme meitä kohtasi miellytävä yllätys: Mekaanikkomme mr. Franklin oli täältä kotoisin ja kutsui meidät kaikki kotiinsa. Huoltoauto täyttyi hetkessä ja pian olimme Franklinin kotona.Perheeseen kuului kaunis vaimo, tuikea anoppi ja n 4 vuotias ujo tytär. Ja Franklin itse, tottakai. Meille tarjottiin kahvia paitsi gurulle tietenkin teetä, sekä pikkuleipiä.
Franklin perheineen
Koti oli vaatimaton mutta siisti. Naiset kävivät tervehtimässä meitä ja siirtyivät keittokomeroon hieman hämmentyneinä koska kättelimme heidätkin kuten meillä on tapana. Nähtävästi Intiassa toimitaan toisin. Istuimme hetken nauttien kahvista ja guru tietenkin teestä.
Oli jo pimeä kun siirryimme hotelliin ja pehkuihin. Hieno kokemus.
Hyvin nukutun yön jälkeen maistui kasvisaamiainen. Oli joulukuun 30. päivä ja kiva herätä kun ei pää ollut kipeä. Pyöriä pakatessamme mekaanikkomme Franklinin isä tuli poliisipäällikön uniformussaan tervehtimään meitä. Hyvä ystävämme Johannes hyvästeli meidät kiitellen mukavasta seurasta.
Dani, Franklinin isä ja Franklin
N. 200 kilometrin matka alkoi lämpimässä säässä pitkin varsin uutta moottoritietä jolla oli sama meininki kuin edellisenä päivänä. Vastaantulijoita riitti täälläkin heinähäkeistä mopedeilla ajaviin läkkipeltiseppiin. Rohkeaa porukkaa.
Matka taittui ja eteemme ilmestyi kyltti ”Bundycherry”. Moottoritie loppui siihen ja jouduimme taas endurotasoiselle tielle jota onneksi ei kestänyt pitkään. Tie parani ja palmulehtojen varjostaessa paikallistietä saavuimme Bengalinlahden rantaan kaupunkiin nimeltä Bundycherry, Kirjoitusasu vaihtelee, riippuen onko kirjoittajana intialainen, tamili, singhaleesi, sikhi, britti vai ranskalainen.
Alue oli Ranskan siirtomaana vuoteen 1761 jolloin britit kaappasivat sen. Alueesta tapeltiin puolin ja toisin ja se pysyi Ranskan hallinnassa vuodesta 1850 vuoteen 1974 jolloin Intia otti alueen haltuunsa.
Saavuimme tähän keskisuureen kaupunkiin jonka piti olla ranskalaistyyppinen opaskirjan mukaan. Emme kuitenkaan havainneet tällaisia piirteitä. Intia mikä Intia. Keskustassa sijaitseva komea hotelli löytyi helposti. Ehkä se oli ranskalaisuutta että täältä löytyi baari jossa saimme kypäräkaljat.
Marjatta tunsi olonsa huonoksi ja matkavakuutuksen maksaneina kysyin respasta, voisivatko he tilata lääkärin. ”Ottakaa tuk tuk ja menkää sairaalaan”: kuului vastaus. Käsittämätöntä. Kerroin että Marjatta ei mene tuk tukiin. ”Ottakaa sitten taksi” sanottiin seuraavaksi. Nyt taisi se ranskalaisuus pullahtaa esiin koska palvelun kysyjä oli ulkomaalainen. No. Kävin apteekista ostamassa ibuprofeiinia. Se tuntuikin auttavan ja Marjatta pääsi nauttimaan suorastaan loistavasta päivällisestä.
31.12 eli uudenvuoden aatto valkeni aurinkoisena ja hotellin aamianen oli erinomainen. Etenkin kanamunat joita sai pääosin munakkaina tai kokkelina olivat maukkaita. Kanojen onnellisuudesta en tiedä, mutta luulisin munien tulevan muualta kuin tehokanaloista.
Tänään oli vapaapäivä ja hyppäsimme porukalla huoltoautoon ja tutustuimme kaupunkiin autoilijan näkökulmasta. Kävimme komealla rantabulevardilla johon Bengalin lahden pärskeet loiskuivat ja jolla Mahatma Gandhin patsas paistatteli auringon ja kameroiden ristitulessa.
Bulevardilla ei vaan ollut minkäänlaista kahvilaa tai edes pubia jossa janoinen matkamies olisi tuntenut itsensä tyytyväiseksi.
Jaaha, Räsäsen Päivi on käynyt täälläkin.
Bengalinlahden rannalla
Tätä se oluenpuute kuumassa teettää.
Danin kännykässä oli Pizza Hutin sponsoroma sovellus ja yht'äkkiä melkein kaikkien mieli rupesi tekemään pizzaa. Kummallista. Italialais-amerikkalainen ihme löytyi ja itseäni ja Marjattaa lukuunottamatta kaikki painoivat juoksujalkaa kuola suupielistä valuen sisälle pizzeriaan. Marjatta jäi kuskin kanssa ilmastoituun autoon ja käytin taas vanhaa vainuani. Löysinkin olutpitoisen hotellin. Siellä kuitenkin tarjoiltiin ainoastaan hotellin asukkaille, ei ulkomaan otuksille. Rasisimia jälleen. Hain Marjatan autosta ja pian istuimme muiden luona seuraten katseella pizzaporukan edesottamuksia. Täällä kävi aivan samalla lailla kun Tiruchipallissa. Intialaisia palveltiin selvästi paremmin ja nopeammin kuin meitä.
Juha toipui pizzan ansiosta sen verran että kävi uimassa Bengalin lahdessa.
Kävimme vielä uimarannalla joka olisi voinut olla hieno, mutta tuo roskaaminen oli täälläkin viety korkeimmalle tasolle. Juha kävi uimassa koska vesi ainakin näytti puhtaalta eikä nahka kuoriutunut ainakaan heti päältä.
Oli aika suunnitella Uuden Vuoden vastaanottoa. Dani tiesi että näkemämme rantabulevardi olisi kaupungin suurin juhlapaikka.
Hotellimme aulassa mainostettiin hotellin kattoterassilla tapahtuva ”dancing disco” tapahtumaa. Lipun hintaan sisältyi ruoka ja juomat. Nuukana miehenä tietenkin kiinnostuin asiasta. Koska Marjatan jalka aristeli, päätimme että pysymme hotellin katolla. No. Maksoin liput visalla. Kone herjasi ettei käy. Mikä piru nyt on? Soitin hätäpäissäni visalle Suomeen, Älysin sitten kysyä lipunmyyjältä, käykö koneeseen kansainväliset kortit. ”Ei tietenkään” sanoi tyyppi ja asiahan selvisi.Turha soitto. Tuli vaan mieleen halusiko tyyppi vaan nöyryyttää valkoista miestä. Maksoin liput sitten respaan ja Uuden Vuoden juhlat saattoivat alkaa.
Valmistauduimme juhliin lepäämällä ja kello 21.00 siirryimme hissillä kattoterassille. Kun avasin terassin oven tuntui kun olisi lyöty nyrkillä turpaan. Hirvittävän voimakasääninen musiikki kaikui valtavista ämyreistä raastaen korvia sietämättömästi. Pakenimme terassin äärimmäiseen nurkkaan josta korviani pidellen luikin baaritiskille hakemaan juomia. Yllättäen oluen lisäksi sieltä löytyi myös bacardibreezeriä Marjatalle. Meteli jatkui ja seuraavaksi siirryin ruokajonoon. Ruoka osoittautui vaatimattomaksi pikkupalojen kokoelmaksi joita etuilevat intialaiset kuitenkin hanakasti jonottivat. Parin juomakierroksen jälkeen Marjatta sanoi että tämä musiikki riittää. Hän ainakin lähtee huoneeseen. Olin samaa mieltä. Siiryimme alas ja vietimme loppuillan huoneessamme jonne musiikin jytinä kuului laivakoneeen jytkettä muistuttavana tärinänä. Sen verran kävin vielä ylhäällä katselemassa intialaisten bailaamista tuon maailmanlopun musiikin tahdissa ja vuoden vaihtuessa filmasin ilotulitusta joka oli varsin vaatimaton.
Näistä jäimme paitsi kun nuukuus taas iski.
Tuntuu olevan sama ongelma kuten esim. Meksikossa. Olen myös kuullut Espanjassa asuvalta ystävältän että Espanjassa olisi mennyt maksullisia yhtiöitettyjä teitä konkurssiin. Jos asia pitää paikkansa, Bernerillä on paljon pohdittavaa. Taas meni ohi mutta menköön.
Tuo moottoritiemaksu ei muuten koske moottoripyöriä eikä muita kaksipyöräisiä. Maksuporttien vasemmalla puolella oli ilmainen kaista kaksipyöräisille. Matkanteko oli sujuvaa n. 90 km/h vauhtia koska pyörälläni ei lujempaa voinut ajaa koska tärinä kasvoi toiseen tai kolmanteen potenssiin jo aikaisemman tärinän lisäksi.
Iltapäivällä saavuimme maan mittapuussa pieneen kaupunkiin nimeltä Tiruchirapalli. Kaupungissa asuu vain n. 900 000 henkeä. Tungos kaupungissa oli kuitenkin samaa luokkaa kuin muissakin keskustoissa. Hotelli löytyi helposti.
Ihme kyllä täällä sai lisenssillä tehtyä Tuborgia
Hotellissamme meitä kohtasi miellytävä yllätys: Mekaanikkomme mr. Franklin oli täältä kotoisin ja kutsui meidät kaikki kotiinsa. Huoltoauto täyttyi hetkessä ja pian olimme Franklinin kotona.Perheeseen kuului kaunis vaimo, tuikea anoppi ja n 4 vuotias ujo tytär. Ja Franklin itse, tottakai. Meille tarjottiin kahvia paitsi gurulle tietenkin teetä, sekä pikkuleipiä.
Franklin perheineen
Koti oli vaatimaton mutta siisti. Naiset kävivät tervehtimässä meitä ja siirtyivät keittokomeroon hieman hämmentyneinä koska kättelimme heidätkin kuten meillä on tapana. Nähtävästi Intiassa toimitaan toisin. Istuimme hetken nauttien kahvista ja guru tietenkin teestä.
Oli jo pimeä kun siirryimme hotelliin ja pehkuihin. Hieno kokemus.
Hyvin nukutun yön jälkeen maistui kasvisaamiainen. Oli joulukuun 30. päivä ja kiva herätä kun ei pää ollut kipeä. Pyöriä pakatessamme mekaanikkomme Franklinin isä tuli poliisipäällikön uniformussaan tervehtimään meitä. Hyvä ystävämme Johannes hyvästeli meidät kiitellen mukavasta seurasta.
Dani, Franklinin isä ja Franklin
N. 200 kilometrin matka alkoi lämpimässä säässä pitkin varsin uutta moottoritietä jolla oli sama meininki kuin edellisenä päivänä. Vastaantulijoita riitti täälläkin heinähäkeistä mopedeilla ajaviin läkkipeltiseppiin. Rohkeaa porukkaa.
Matka taittui ja eteemme ilmestyi kyltti ”Bundycherry”. Moottoritie loppui siihen ja jouduimme taas endurotasoiselle tielle jota onneksi ei kestänyt pitkään. Tie parani ja palmulehtojen varjostaessa paikallistietä saavuimme Bengalinlahden rantaan kaupunkiin nimeltä Bundycherry, Kirjoitusasu vaihtelee, riippuen onko kirjoittajana intialainen, tamili, singhaleesi, sikhi, britti vai ranskalainen.
Alue oli Ranskan siirtomaana vuoteen 1761 jolloin britit kaappasivat sen. Alueesta tapeltiin puolin ja toisin ja se pysyi Ranskan hallinnassa vuodesta 1850 vuoteen 1974 jolloin Intia otti alueen haltuunsa.
Saavuimme tähän keskisuureen kaupunkiin jonka piti olla ranskalaistyyppinen opaskirjan mukaan. Emme kuitenkaan havainneet tällaisia piirteitä. Intia mikä Intia. Keskustassa sijaitseva komea hotelli löytyi helposti. Ehkä se oli ranskalaisuutta että täältä löytyi baari jossa saimme kypäräkaljat.
Marjatta tunsi olonsa huonoksi ja matkavakuutuksen maksaneina kysyin respasta, voisivatko he tilata lääkärin. ”Ottakaa tuk tuk ja menkää sairaalaan”: kuului vastaus. Käsittämätöntä. Kerroin että Marjatta ei mene tuk tukiin. ”Ottakaa sitten taksi” sanottiin seuraavaksi. Nyt taisi se ranskalaisuus pullahtaa esiin koska palvelun kysyjä oli ulkomaalainen. No. Kävin apteekista ostamassa ibuprofeiinia. Se tuntuikin auttavan ja Marjatta pääsi nauttimaan suorastaan loistavasta päivällisestä.
31.12 eli uudenvuoden aatto valkeni aurinkoisena ja hotellin aamianen oli erinomainen. Etenkin kanamunat joita sai pääosin munakkaina tai kokkelina olivat maukkaita. Kanojen onnellisuudesta en tiedä, mutta luulisin munien tulevan muualta kuin tehokanaloista.
Tänään oli vapaapäivä ja hyppäsimme porukalla huoltoautoon ja tutustuimme kaupunkiin autoilijan näkökulmasta. Kävimme komealla rantabulevardilla johon Bengalin lahden pärskeet loiskuivat ja jolla Mahatma Gandhin patsas paistatteli auringon ja kameroiden ristitulessa.
Bulevardilla ei vaan ollut minkäänlaista kahvilaa tai edes pubia jossa janoinen matkamies olisi tuntenut itsensä tyytyväiseksi.
Jaaha, Räsäsen Päivi on käynyt täälläkin.
Bengalinlahden rannalla
Tätä se oluenpuute kuumassa teettää.
Danin kännykässä oli Pizza Hutin sponsoroma sovellus ja yht'äkkiä melkein kaikkien mieli rupesi tekemään pizzaa. Kummallista. Italialais-amerikkalainen ihme löytyi ja itseäni ja Marjattaa lukuunottamatta kaikki painoivat juoksujalkaa kuola suupielistä valuen sisälle pizzeriaan. Marjatta jäi kuskin kanssa ilmastoituun autoon ja käytin taas vanhaa vainuani. Löysinkin olutpitoisen hotellin. Siellä kuitenkin tarjoiltiin ainoastaan hotellin asukkaille, ei ulkomaan otuksille. Rasisimia jälleen. Hain Marjatan autosta ja pian istuimme muiden luona seuraten katseella pizzaporukan edesottamuksia. Täällä kävi aivan samalla lailla kun Tiruchipallissa. Intialaisia palveltiin selvästi paremmin ja nopeammin kuin meitä.
Juha toipui pizzan ansiosta sen verran että kävi uimassa Bengalin lahdessa.
Kävimme vielä uimarannalla joka olisi voinut olla hieno, mutta tuo roskaaminen oli täälläkin viety korkeimmalle tasolle. Juha kävi uimassa koska vesi ainakin näytti puhtaalta eikä nahka kuoriutunut ainakaan heti päältä.
Oli aika suunnitella Uuden Vuoden vastaanottoa. Dani tiesi että näkemämme rantabulevardi olisi kaupungin suurin juhlapaikka.
Hotellimme aulassa mainostettiin hotellin kattoterassilla tapahtuva ”dancing disco” tapahtumaa. Lipun hintaan sisältyi ruoka ja juomat. Nuukana miehenä tietenkin kiinnostuin asiasta. Koska Marjatan jalka aristeli, päätimme että pysymme hotellin katolla. No. Maksoin liput visalla. Kone herjasi ettei käy. Mikä piru nyt on? Soitin hätäpäissäni visalle Suomeen, Älysin sitten kysyä lipunmyyjältä, käykö koneeseen kansainväliset kortit. ”Ei tietenkään” sanoi tyyppi ja asiahan selvisi.Turha soitto. Tuli vaan mieleen halusiko tyyppi vaan nöyryyttää valkoista miestä. Maksoin liput sitten respaan ja Uuden Vuoden juhlat saattoivat alkaa.
Valmistauduimme juhliin lepäämällä ja kello 21.00 siirryimme hissillä kattoterassille. Kun avasin terassin oven tuntui kun olisi lyöty nyrkillä turpaan. Hirvittävän voimakasääninen musiikki kaikui valtavista ämyreistä raastaen korvia sietämättömästi. Pakenimme terassin äärimmäiseen nurkkaan josta korviani pidellen luikin baaritiskille hakemaan juomia. Yllättäen oluen lisäksi sieltä löytyi myös bacardibreezeriä Marjatalle. Meteli jatkui ja seuraavaksi siirryin ruokajonoon. Ruoka osoittautui vaatimattomaksi pikkupalojen kokoelmaksi joita etuilevat intialaiset kuitenkin hanakasti jonottivat. Parin juomakierroksen jälkeen Marjatta sanoi että tämä musiikki riittää. Hän ainakin lähtee huoneeseen. Olin samaa mieltä. Siiryimme alas ja vietimme loppuillan huoneessamme jonne musiikin jytinä kuului laivakoneeen jytkettä muistuttavana tärinänä. Sen verran kävin vielä ylhäällä katselemassa intialaisten bailaamista tuon maailmanlopun musiikin tahdissa ja vuoden vaihtuessa filmasin ilotulitusta joka oli varsin vaatimaton.
Näistä jäimme paitsi kun nuukuus taas iski.
kotka
New member
Bundycherryn portsarilla on hieno formu. Olisikohan kummankin herran harrastuksena koripallo?
Tammikun 1. päivä koitti ja viimeinen varsinainen ajopäivä alkoi. Matkaa ei ollut kuin n. 100 km. Tie oli hyvää ja sää loistava. Paha tilanne syntyi kun edellämme ajava auto päättikin tehdä U-käännöksen ihan noin vaan. Endfieldien jarrrut olivat taas kovilla. Itse meinasin törmätä Jukan pyörään mutta onneksi sain käännettyä pyörän sivuun. Aivan järjenvastainen temppu tuokin uukkari..
Hyvissä ajoin olimme pienehkössä Mahabaliburam nimisessä kaupungissa. Hotellissa oli uima-allas jota kypäräkaljojen jälkeen oli tarkoitus hyödyntää.
Kypäräkaljat nautimme huoneessamme jonne jouduin kaljat tilaamaan. Koko homma haiskahti salamyhkäiseltä. Tarjoilija toi kaljat liinalla peitetyssä korissa ja oli muutenkin pelokkaan oloinen. Olikohan pojilla oma bisnes käynnissä? Kaljat kuitenkin saatiin jonka jälkeen pääsimme uima-altaalle lekottelemaan.
Vanhat rantaleijonat muistelevat
Kaupungissa oli hindutemppeli, tottakai. Lisäksi hotellin lähellä oli tuhansia vuosia vanha kallion sisään hakattu luolasto jonka seiniin oli hakattu kuvakertomus buddhalaisuuden ja /tai hindulaisuuden synnystä. Kävimme luolia katsomassa ja paikka olikin hieno. Homman pilasi taaskin järjetön roskien määrä. Roskaamisella ei tunnu olevan mitään tolkkua edes heidän omilla pyhillä paikoillaan.
Tässä sitä tarinaa on. Koko luola on louhittu kallioon.
Kuva puhukoon puolestaan.
Porukkaa oli täälläkin tuhansittain. Ihmisvirran myötä valuimme varsinaiselle hindutemppelille. Portilla oli hindiksi tai tamiliksi tai singaleesiksi tai sanskriitiksi sekä englanniksi info: Indians free, foreigners 500 rupees. Selvää rasismia jälleen. Vaikka summa oli pieni, käännyimme yhteisestä sopimuksesta pois ja kahlasimme roskien ja muun jätteen seassa hotellillemme.
Päivlliseksi söimme ensimmäisen kerran kehnohkon päivällisen hotellin lähellä olevassa kuppilassa. Täälläkin törmäsimme siihen että meitä myöhemmin saapuneita intialaisia palveltiin välittömästi ja he saivat ruokansa ennen meitä.
Ilta oli kuin samettia ja istuskelimme Marjatan kanssa huoneemme ulkopuolella ja kertasimme tämän huiman matkan tapahtumia.
Tytöt odottelee, jos vaikka pääsisi kyytiin.