pozo izquierdo
New member
Ensimmaiseksi pyydan anteeksi puuttuvia aakkosia, koska kirjoittelen tata hotellin aulatietsikalla Whitehorsen (Yukon Territory, Kanada) Days Innissa. Miksi en kayta omaa konettani selviaa myohemmin...
No siis, lahdettiin hakemaan itselleni 49:s ja matkakumppanilleni Kari S:lle hanen 50:s mopolla ajettu USAn osavaltio eli Alaska. Saavuttiin viime sunnuntaina Anchorageen ja jo edellisviikolla tuli selvaksi, etta aiemmin murehtimani sahkopuvun syottosysteemit jaavat tasan kayttamatta. Kelit oli 15 ja 25 valilla eika sateesta ollut tietoakaan. Myohemmin opittiin, etta talla mantereella rikotaan taas kaikkien aikojen lampoennatyksia ja tornadot riehuu tuolla alempana (eli siis Iowassa, Illinoisissa jne.) jo paljon normaalia tornadosesonkia (loppukesa) aiemmin.
Saatiin alle 2014 malliset vesiGessut, joista omassani oli tasan 27000 mailia ja Karilla 32000 mitarissa. Alla uudet renkaat (takana) ja etunenkin naytti ihan riittavalta. Laukkuina muoviset Pelicanin napparasti irrotettavat muovilaukut ja kummasti sita LoTjaukkokin alkoi parjata Gessulla, jonka paino tuntui ihan oikeasti mopoluokkaiselta omaan 400+ kiloiseen verrattuna. Pieni tuuliasin larpake hoiti ilmaa pois ja ainoastaan kyparan paalaella sijatseva GoPro otti valilla kiinni kun vauhti nousi 100 mailin pahemmalle puolelle. Niskavato puuttui kokonaan, mutta muuten tuossa tietysti oli tuulelle ja riepotukselle pahemmin alttiina kuin oman CeeBaileyn takana. Kahvanlamppareita tarvitsi ja kirosin suunnittelijan, joka lienee sama kylmasormi-Franz, joka oli myos LT:n vastaavat suunnitellut. Eli mietokin asetus alkaa aika pian korventaa kammenia, niin, etta kytkinta saa koko ajan rapeltaa paalle ja pois. Mika jarki on tuossa...?
Nooh, kaytiin maanantaina etelaan Anchoragesta eli Sewardissa, joka oli semmoinen testipaiva, koska ajettiin sama tie edestakaisin ja samaan hotelliin illaksi. Sivulaukkujakan ei tarvittu tuommoisella paivareissulla.
Tiistaina lahdettiin pohjoiseen kohti Fairbanksia ja matkaa tuli vajaat 600 km. Tiet oli hyvia ja maisemat Karin mukaan Kuin Rovaniemen ja Sodankylan valiselta tielta silla erotuksella, etta loppumatkasta alkoivat vuoret kayda korkeammiksi. Matkalla pysahdyttiin Denalin Kansallispuistossa ja kaytiin jo Suomesta varaamallamme Piper-lennolla Mt McKinleyn ympari. Sattuu olemaan taman mantereen korkein huippu (6168 m) http://www.britannica.com/place/Mount-McKinley
Matkalla yhdella tietyomaan (joita taalla on todella paljon eli aikataulut meinaa pissata noiden takia ihan taysin) jonopysaytyspaikalla tavattiin sveistilaiskaveri hienolla ja kiiltavalla 2002-mallin AdventureGessulla. Kavi ilmi, etta kaveri oli ekaa paivaa liikentessa Zurichista lennattamallaan pyoralla matkalla Prudhoe Bayhin ottamaan vauhtia kuuden kuukauden reissulle pitkin Pan Americanaa kohti Tulimaata. Viela kerkiaa pyora likaantua monta kertaa...
Keskivikkona kohti itaa ja Dawson Citya, joka on Kanadan puolella kuuluisa Klodiken kultakaupunki. Siella oli lampotila noin +28 C eli ei tarvittu Gerbingeja...https://en.wikipedia.org/wiki/Dawson_City
Sinne oli matkaa jotain 700 km, ja loppupatka noin 200 km Top of the World Highwayta (virallisemmin Taylor Highway) oli soraa. Matkalla poikettiin tuppukylassa nimelta Chicken, Alaska, jonka vakiluku on Wikipedian mukaan v 2010 7 ihmista. Ihmetella taytyy, miten nuokin parjaavat tuolla talven yli, koska tieta ei pideta auki puolesta valista lokakuuta puoleen valiin huhtikuuta...
https://en.wikipedia.org/wiki/Chicken,_Alaska
Alueella riehuvien satojen metsapalojen nostattaman savun vuoksi ilma oli aika utuista ja tuo tiepatka olikin pienoinen pettymys odotuksiimme nahden, joita alkumatkasta tapaamamme kolmen vastakkaiseen suuntaan kulkeneen amerikkalaisen Gessumiehen ryhma oli nostattanut.
Gessulla matka tuolla sorateilla sujui hyvin ja vastaan tulleita Hardly-Ableson -miehia kavi pikkuisen saaliksi, kun etupyoran lennattamat kivet kolisi pitkin kromiputkia ynna muita arkoja paikkoja. Vauhti oli noilla tietysti sopivaksi viritetty eli siella asuntoautojen nostattamassa polyssa pojat tormyytteli...
Dawson Cityssa siis ke-to yo ja aamulla taas eteenpain vajaan 400 mailin urakkaa kohti Haines Junctionia. Klondike Highway oli karkeata oljysoraa ja valilla repaleinen paallyste oli kuorittu pois kokonaan eli mentiin soralla, jossa ei kuitenkaan tarvinnut marssivauhtia 120:sta (km/h) pudottaa kuin pari kolme kliksausta cruisen nappulaan. (Jota muuten tammoinen mukavuuksilla hemmoteltu LoTjakuski tervehti suurella tyydytyksella). Liikennetta ei ollut oikeataan mitaan ja mielessa kavi, etta kauankohan taalla joutuisi apua odottamaan,jos sita sattusi tarvitsemaan...
Oltiin tultu jotain reilut sata mailia Steward Crossingiin ja taas yksi kymmenista tietyomaista. (No, kesallahan ne taallakin taytyy tiet korjata, talvella onnistuu huonommin...) Yhden maennyppylan jalkeen tien keskelle oli tiehoyla jattanyt semmoisen 30 cm korkean soraharjanteen, joka hoylakuskin oli kai tarkoitus seuraavalla vedolla ajaa sileaksi. Paadyin Gessulla kai siina kuuden/seitsemankympin vauhdissa jostain syysta keskelle tuota soraharjannetta ja sitten lahdettiin. Muistan sen verran, etta kirosin mielessani edes takas vispaavaa stongaa ja seuraava muistikuva oli ojanpenkalta istumassa ja kyparan oli joku riisunut paastani. Oikealla puoella selassa oli aikamoinen kipu ja pian ymparilla oli tietysti matkatoverini lisaksi tietyomaan vakea ja heidan ambulanssikin tuli paikalle muutamassa minuutissa, mutta se lahti kumminkin pois saman tien. Koska olin tolkuissani, paikalle halytettiinkin sairaanhoitajalla varustettu ambulanssi Mayon (Yukon Territory) pkkukylasta ja kai noin tunnissa se olikin paikalla. Kari keraili pyorani tankkilaukusta tielle lennelleita tavaroita, otti valokuvia todistusaineistoksi ja ohi lipui tietysti harvakseltaan muuta liikennetta, jotka ihmetteli aika pahassa kunnossa olevaa Gessua ja ojan penkalla hassussa asennossa kykkivaa kuskia.
Lopulta tuli paikalle semmoinen poliisisarjoista tuttu laatikonmallisella hoitoyksikolla varustettu Chevyvan ja poliisikin omalla nelivedollaan. Poliisi haastatteli lahinna Karia ilmeisesti ainoana silminnakijana ja vauhtiahan meillä oli tyomaalla sallittu maksimi eli 70 km/h. (Oltiinhan Kanadassa, jossa ei ole enaa nahkamitat kaytossa...)
Mayon pikku terveysasemalla jo ambulansissa minua hoitanut Rob otti tottuneesti pari rontgenkuvaa vahan vanhanaikaisella rontgenlaitteella ja myohemmin paikalle tullut tohtori Bakri (varmaan Pakistanista tai sielta ilmansuunnalta alunperin) vahvisti tuntemukseni eli kahdesta kolmeen kylkiluuta oli murtunut. Ilmoitin, etta pitaisi tulevana maanantaina paasta lentamaan Anchoragesa kotiin, johon tohtori vain levitteli kasiaan ja sanoi, etta ei hanen luvallaan. Seurauksena voi olla ilmarinta, jos katkennut kylkiluu osuu keuhkoon.
Parempia kuvia saataisiin Whitehorsen sairaalassa reilun 500 km paassa, jonne minua piti lahtea kuskaaman neljan eri ambulanssin ketjutuksella. Ajattelin, etta sama kai se on missa sita istuu / makaa, reissu on pilalla joka tapauksessa.
Sitten tohtori Bakri ilmoittaakin tunnin paasta yhtakkia, etta minut viedaankin matalalla lentavalla paineistetulla ambulanssikoneella Whitehorsen sairaalaan. Ilmeisesti antamani Eurooppalaisen matkavakuutuskortti oli innoittanut nainkin ravakkaan paatokseen, silla parin kolmen tunnin odottelun ja yhden hoitajan kylan ainoasta ravintolasta hakeman hampurilaisen jalkeen olin taas samassa ambulansissa matkalla Mayon lentokentalle. Siina vaiheessa kavelin jo taytta paata ja olo oli muutenkin muutaman morfiinipiikin jalken ihan siedettava ja olo oli kuin piispalla pappilassa koska olin tuon terveysaseman ainoa potilas. Soin henkilokunnan kanssa vesimelooneja ja kirjoittelin sahkoposteja ynna muuta eraan poissaolevan laakarin tietokoneella.
Ambulanssikoneessa oli kaksi "paramedic'ia" Erik ja Tom kahden pilotin lisaksi ja kone oli tassa ambulanssikaytossa ilmeisen tilapaisesti ja mina jouduin paareille puolimakaavaan asentoon, joka oli helkkarin epamiellyttavaa liukkaalla telonipinnalla, kun meinasi vakisin valua toisesta paasta pois koneen noustessa. Verenpainettani ja pulssia checkattiin noin vartin valein automaattisesti kuten ambulanssissakin. Olin alunperin toivonut paasevani istumaan, mutta kone oli sen verran ahdas ja kaksimoottorisen Beechcraftin ainoa vapaa penkki oli taynna minun rojujani eli kaksi Pelicanin sivulaukkua, yksi Chicanen vesitiivis putkikassi ja yksi jatesakillinen aarettoman likaisia (kastellulla soralla pyoritettyja) ajovarusteita ja koko pinon paalla kuukauden vanha Shoein Multitec, josta ei enaa ollut paljoa lapsille kertomista...
Paastiin sitten Whitehorseen ja matkalla oli kuulemma paljon milenkiintoisia metsapaloja yms. joista mina en nahnyt kaytannossa mitaan, koska makasin silla viheliaisella telonipaarilla silmat juuri ikkunan alareunan tasolla eika selvasti nuljuvina tuntuneet kylkiluiden irtopaat paljoa inspiroineet kurkottelemaan...
Uudet kuvat Whitehorsen sairaalassa modernimmalla laitteella. Laakari tutkii kuvat ja sanoo, etta voin lentaa maanataina. Riskit on aina, mutta jos en halua ottaa riskia, niin kuusi viikkoa pitaisi pysytella maassa ollakseni varma. Ei ole kuuden viikon lomalisenssia kaytettavissani...
Maksoin 640 kanukkitaalan suuruisen sairaalalaskun seka laakarille erikseen noin 150 CAN$, koska taalla potilaalta peritaan nama maksut aina ja potilas perii ne sitten vakuutusyhtiolta. Onneksi tuota noin 12.000 taalan hintaista ambulanssilentoa ei tarvinnut meikalaisen Visalta kuitata...
Hoitajat avustivat hotellin varaamisessa ja kriteerina oli pesula hotellin yhteydessa seka kavelymatkan paassa oleva kauppa, josta loydan ison putkikassin. Avulias taksikuski kantoi kamani hotellin aulaan pikkolon karryyn, kun olin antanut hanelle mittarin osoittaman 14 kanukkitaalan sijasta 20 jenkkitaalaa (kun ei paikallista ollut). Onneksi tassa hotellissa ei pikkoloita ole, joten kiskoin tuolla karrylla nyyttini huoneeseeni ja saman tien lahdin soraisia ajovehkeitani pesemaan. Pesulassa pari perhenaitia katsoi hitaasti kun sulloin saviset ajovehkeet koneeseen ja epailimme sen menevan tukkoon kaikesta sorasta ynna muusta, mutta kylla vaatteet puolen tunnin paasta olivat valmiit ja seuraavassa satsissa pestiin putkikassi ja parit ajohanskat.
Vuokraamon muoviset sivulaukut olin tyhjentamisen jalkeen kammennut kylpparin ammeeseen ja sen pohja muistuttikin hetken paasta Lemmenjoen pohjaa. Kultaa vain oli vahemman...
Pyoravuokraamon (MotoQuestin) Jasonille olin jo paivalla ilmoittanut haaverista, mutta poliisi oli sen tehnyt kai jo minua ennen. Olimme juuri lahtiessa pienentaneet omavastuumme 1000 dollariin, koska sopmukseemme oli vahingossa jaanyt 2500 taalan omavastuu, ja olin tyytyvainen tuosta 120 dollarin sijoituksesta. Mutta...tietysti ongelma tuli siita, etta Gessu lojui nyt Yukonissa Klondike Highwayn konevarikon pihassa eika sita saanut millaan keinolla takaisin Anchorageen. Tai saisi, kun maksaisin 1000 dollaria kaverille, joka lahtee ajamaan tuon noin 1200 km yhdensuuntaisen reissun...Soitin Autoliitton, ja AL-turva toimii vain Euroopassa ja Venajalla. Matkavakuutus ei tuollaista korvaa, vaikka muut kulut sarkyneesta kyparasta ja putkikassissa kuperkeikan tehneesta lapparista alkaen kylla korvataan. Etta pitikin ottaa neljan tonnin tyoLenovo mukaan, nyt siita on nayttopaneelin pinta-alasta 75% pashana
Muuten toimii kylla...
Tama perjantaipaiva on kulunut varovasti hotellilla hiippaillessa ja lentoa Anchorageen varaillessa. Aamuviidelta lauantaina lahtee ja olen iltaviidelta perilla Vancouverin ja Seattlen kautta koukaten. 120 litraisen putkikassin kavin ostamassa vakuutusyhtion piikkiin, koska en voi menna koneeseen kahden Pelicanin sivulaukun, yhden ison jatesakin (tosin talla kertaa puhtaat ajovahket sisaltavan) seka yhden pienemman putkikassin ja risan kyparan kanssa. Tata varten selvitin jopa yksityiskonella lentomahdollisuutta, mutta vakuutusyhtion agentti New Yorkissa sanoi heti lentohinnan (9100 CAN$ = 5% vero) kuultuaan, etta lenna vaan, mutta et meidan piikkiin. Sanoi, etta osta se putkikassi ja mene reittilennolla kun semmoisiakin kerran loytyy ja noin tonnin hintaan...
Kyparasta otin pari valokuvaa ja riisuin siita Baehrin intercom- ynna GoPro-asennukset ja potan jatan tanne hotellin roskikseen.
Vasemmalla kadella voi jotain nostaa, mutta oikealla ei juurikaan. Nukkuma-asentoa pitaa viela harjoitella. Se on selvinnyt, etta mahallaan ei voi olla ollenkaan ja selallaan-asennosta matka hotellihuoneen vessaan vei ekana aamuna yli puoli tuntia...Sarkypillereita vaan poskeen. Niin laakarikin sanoi, etta tamantapaisen vamman kanssa tarkeinta on pitaa kipu poissa melkein keinolla milla hyvansa. Jos hengitys jaa pinnalliseksi eika ilma vamman puoleisessa keuhkossa vaihdu kunnolla saattaa seurauksena olla yhta sun toista ikavyytta.
Mutta, onneksi oli varusteet paalla, tosin kuin jenkkilan puolella esim Alaskassakaan ei ole kyparapakkoa (Kanadassa on). Huonomminkin voisi asiat olla. Mutta ei se Gessu nakojaan tykannyt LoTjakuskista selassaan vaikka mina jopa jo hieman tykastyin...
t. pozo
No siis, lahdettiin hakemaan itselleni 49:s ja matkakumppanilleni Kari S:lle hanen 50:s mopolla ajettu USAn osavaltio eli Alaska. Saavuttiin viime sunnuntaina Anchorageen ja jo edellisviikolla tuli selvaksi, etta aiemmin murehtimani sahkopuvun syottosysteemit jaavat tasan kayttamatta. Kelit oli 15 ja 25 valilla eika sateesta ollut tietoakaan. Myohemmin opittiin, etta talla mantereella rikotaan taas kaikkien aikojen lampoennatyksia ja tornadot riehuu tuolla alempana (eli siis Iowassa, Illinoisissa jne.) jo paljon normaalia tornadosesonkia (loppukesa) aiemmin.
Saatiin alle 2014 malliset vesiGessut, joista omassani oli tasan 27000 mailia ja Karilla 32000 mitarissa. Alla uudet renkaat (takana) ja etunenkin naytti ihan riittavalta. Laukkuina muoviset Pelicanin napparasti irrotettavat muovilaukut ja kummasti sita LoTjaukkokin alkoi parjata Gessulla, jonka paino tuntui ihan oikeasti mopoluokkaiselta omaan 400+ kiloiseen verrattuna. Pieni tuuliasin larpake hoiti ilmaa pois ja ainoastaan kyparan paalaella sijatseva GoPro otti valilla kiinni kun vauhti nousi 100 mailin pahemmalle puolelle. Niskavato puuttui kokonaan, mutta muuten tuossa tietysti oli tuulelle ja riepotukselle pahemmin alttiina kuin oman CeeBaileyn takana. Kahvanlamppareita tarvitsi ja kirosin suunnittelijan, joka lienee sama kylmasormi-Franz, joka oli myos LT:n vastaavat suunnitellut. Eli mietokin asetus alkaa aika pian korventaa kammenia, niin, etta kytkinta saa koko ajan rapeltaa paalle ja pois. Mika jarki on tuossa...?
Nooh, kaytiin maanantaina etelaan Anchoragesta eli Sewardissa, joka oli semmoinen testipaiva, koska ajettiin sama tie edestakaisin ja samaan hotelliin illaksi. Sivulaukkujakan ei tarvittu tuommoisella paivareissulla.
Tiistaina lahdettiin pohjoiseen kohti Fairbanksia ja matkaa tuli vajaat 600 km. Tiet oli hyvia ja maisemat Karin mukaan Kuin Rovaniemen ja Sodankylan valiselta tielta silla erotuksella, etta loppumatkasta alkoivat vuoret kayda korkeammiksi. Matkalla pysahdyttiin Denalin Kansallispuistossa ja kaytiin jo Suomesta varaamallamme Piper-lennolla Mt McKinleyn ympari. Sattuu olemaan taman mantereen korkein huippu (6168 m) http://www.britannica.com/place/Mount-McKinley
Matkalla yhdella tietyomaan (joita taalla on todella paljon eli aikataulut meinaa pissata noiden takia ihan taysin) jonopysaytyspaikalla tavattiin sveistilaiskaveri hienolla ja kiiltavalla 2002-mallin AdventureGessulla. Kavi ilmi, etta kaveri oli ekaa paivaa liikentessa Zurichista lennattamallaan pyoralla matkalla Prudhoe Bayhin ottamaan vauhtia kuuden kuukauden reissulle pitkin Pan Americanaa kohti Tulimaata. Viela kerkiaa pyora likaantua monta kertaa...
Keskivikkona kohti itaa ja Dawson Citya, joka on Kanadan puolella kuuluisa Klodiken kultakaupunki. Siella oli lampotila noin +28 C eli ei tarvittu Gerbingeja...https://en.wikipedia.org/wiki/Dawson_City
Sinne oli matkaa jotain 700 km, ja loppupatka noin 200 km Top of the World Highwayta (virallisemmin Taylor Highway) oli soraa. Matkalla poikettiin tuppukylassa nimelta Chicken, Alaska, jonka vakiluku on Wikipedian mukaan v 2010 7 ihmista. Ihmetella taytyy, miten nuokin parjaavat tuolla talven yli, koska tieta ei pideta auki puolesta valista lokakuuta puoleen valiin huhtikuuta...
https://en.wikipedia.org/wiki/Chicken,_Alaska
Alueella riehuvien satojen metsapalojen nostattaman savun vuoksi ilma oli aika utuista ja tuo tiepatka olikin pienoinen pettymys odotuksiimme nahden, joita alkumatkasta tapaamamme kolmen vastakkaiseen suuntaan kulkeneen amerikkalaisen Gessumiehen ryhma oli nostattanut.
Gessulla matka tuolla sorateilla sujui hyvin ja vastaan tulleita Hardly-Ableson -miehia kavi pikkuisen saaliksi, kun etupyoran lennattamat kivet kolisi pitkin kromiputkia ynna muita arkoja paikkoja. Vauhti oli noilla tietysti sopivaksi viritetty eli siella asuntoautojen nostattamassa polyssa pojat tormyytteli...
Dawson Cityssa siis ke-to yo ja aamulla taas eteenpain vajaan 400 mailin urakkaa kohti Haines Junctionia. Klondike Highway oli karkeata oljysoraa ja valilla repaleinen paallyste oli kuorittu pois kokonaan eli mentiin soralla, jossa ei kuitenkaan tarvinnut marssivauhtia 120:sta (km/h) pudottaa kuin pari kolme kliksausta cruisen nappulaan. (Jota muuten tammoinen mukavuuksilla hemmoteltu LoTjakuski tervehti suurella tyydytyksella). Liikennetta ei ollut oikeataan mitaan ja mielessa kavi, etta kauankohan taalla joutuisi apua odottamaan,jos sita sattusi tarvitsemaan...
Oltiin tultu jotain reilut sata mailia Steward Crossingiin ja taas yksi kymmenista tietyomaista. (No, kesallahan ne taallakin taytyy tiet korjata, talvella onnistuu huonommin...) Yhden maennyppylan jalkeen tien keskelle oli tiehoyla jattanyt semmoisen 30 cm korkean soraharjanteen, joka hoylakuskin oli kai tarkoitus seuraavalla vedolla ajaa sileaksi. Paadyin Gessulla kai siina kuuden/seitsemankympin vauhdissa jostain syysta keskelle tuota soraharjannetta ja sitten lahdettiin. Muistan sen verran, etta kirosin mielessani edes takas vispaavaa stongaa ja seuraava muistikuva oli ojanpenkalta istumassa ja kyparan oli joku riisunut paastani. Oikealla puoella selassa oli aikamoinen kipu ja pian ymparilla oli tietysti matkatoverini lisaksi tietyomaan vakea ja heidan ambulanssikin tuli paikalle muutamassa minuutissa, mutta se lahti kumminkin pois saman tien. Koska olin tolkuissani, paikalle halytettiinkin sairaanhoitajalla varustettu ambulanssi Mayon (Yukon Territory) pkkukylasta ja kai noin tunnissa se olikin paikalla. Kari keraili pyorani tankkilaukusta tielle lennelleita tavaroita, otti valokuvia todistusaineistoksi ja ohi lipui tietysti harvakseltaan muuta liikennetta, jotka ihmetteli aika pahassa kunnossa olevaa Gessua ja ojan penkalla hassussa asennossa kykkivaa kuskia.
Lopulta tuli paikalle semmoinen poliisisarjoista tuttu laatikonmallisella hoitoyksikolla varustettu Chevyvan ja poliisikin omalla nelivedollaan. Poliisi haastatteli lahinna Karia ilmeisesti ainoana silminnakijana ja vauhtiahan meillä oli tyomaalla sallittu maksimi eli 70 km/h. (Oltiinhan Kanadassa, jossa ei ole enaa nahkamitat kaytossa...)
Mayon pikku terveysasemalla jo ambulansissa minua hoitanut Rob otti tottuneesti pari rontgenkuvaa vahan vanhanaikaisella rontgenlaitteella ja myohemmin paikalle tullut tohtori Bakri (varmaan Pakistanista tai sielta ilmansuunnalta alunperin) vahvisti tuntemukseni eli kahdesta kolmeen kylkiluuta oli murtunut. Ilmoitin, etta pitaisi tulevana maanantaina paasta lentamaan Anchoragesa kotiin, johon tohtori vain levitteli kasiaan ja sanoi, etta ei hanen luvallaan. Seurauksena voi olla ilmarinta, jos katkennut kylkiluu osuu keuhkoon.
Parempia kuvia saataisiin Whitehorsen sairaalassa reilun 500 km paassa, jonne minua piti lahtea kuskaaman neljan eri ambulanssin ketjutuksella. Ajattelin, etta sama kai se on missa sita istuu / makaa, reissu on pilalla joka tapauksessa.
Sitten tohtori Bakri ilmoittaakin tunnin paasta yhtakkia, etta minut viedaankin matalalla lentavalla paineistetulla ambulanssikoneella Whitehorsen sairaalaan. Ilmeisesti antamani Eurooppalaisen matkavakuutuskortti oli innoittanut nainkin ravakkaan paatokseen, silla parin kolmen tunnin odottelun ja yhden hoitajan kylan ainoasta ravintolasta hakeman hampurilaisen jalkeen olin taas samassa ambulansissa matkalla Mayon lentokentalle. Siina vaiheessa kavelin jo taytta paata ja olo oli muutenkin muutaman morfiinipiikin jalken ihan siedettava ja olo oli kuin piispalla pappilassa koska olin tuon terveysaseman ainoa potilas. Soin henkilokunnan kanssa vesimelooneja ja kirjoittelin sahkoposteja ynna muuta eraan poissaolevan laakarin tietokoneella.
Ambulanssikoneessa oli kaksi "paramedic'ia" Erik ja Tom kahden pilotin lisaksi ja kone oli tassa ambulanssikaytossa ilmeisen tilapaisesti ja mina jouduin paareille puolimakaavaan asentoon, joka oli helkkarin epamiellyttavaa liukkaalla telonipinnalla, kun meinasi vakisin valua toisesta paasta pois koneen noustessa. Verenpainettani ja pulssia checkattiin noin vartin valein automaattisesti kuten ambulanssissakin. Olin alunperin toivonut paasevani istumaan, mutta kone oli sen verran ahdas ja kaksimoottorisen Beechcraftin ainoa vapaa penkki oli taynna minun rojujani eli kaksi Pelicanin sivulaukkua, yksi Chicanen vesitiivis putkikassi ja yksi jatesakillinen aarettoman likaisia (kastellulla soralla pyoritettyja) ajovarusteita ja koko pinon paalla kuukauden vanha Shoein Multitec, josta ei enaa ollut paljoa lapsille kertomista...
Paastiin sitten Whitehorseen ja matkalla oli kuulemma paljon milenkiintoisia metsapaloja yms. joista mina en nahnyt kaytannossa mitaan, koska makasin silla viheliaisella telonipaarilla silmat juuri ikkunan alareunan tasolla eika selvasti nuljuvina tuntuneet kylkiluiden irtopaat paljoa inspiroineet kurkottelemaan...
Uudet kuvat Whitehorsen sairaalassa modernimmalla laitteella. Laakari tutkii kuvat ja sanoo, etta voin lentaa maanataina. Riskit on aina, mutta jos en halua ottaa riskia, niin kuusi viikkoa pitaisi pysytella maassa ollakseni varma. Ei ole kuuden viikon lomalisenssia kaytettavissani...
Maksoin 640 kanukkitaalan suuruisen sairaalalaskun seka laakarille erikseen noin 150 CAN$, koska taalla potilaalta peritaan nama maksut aina ja potilas perii ne sitten vakuutusyhtiolta. Onneksi tuota noin 12.000 taalan hintaista ambulanssilentoa ei tarvinnut meikalaisen Visalta kuitata...
Hoitajat avustivat hotellin varaamisessa ja kriteerina oli pesula hotellin yhteydessa seka kavelymatkan paassa oleva kauppa, josta loydan ison putkikassin. Avulias taksikuski kantoi kamani hotellin aulaan pikkolon karryyn, kun olin antanut hanelle mittarin osoittaman 14 kanukkitaalan sijasta 20 jenkkitaalaa (kun ei paikallista ollut). Onneksi tassa hotellissa ei pikkoloita ole, joten kiskoin tuolla karrylla nyyttini huoneeseeni ja saman tien lahdin soraisia ajovehkeitani pesemaan. Pesulassa pari perhenaitia katsoi hitaasti kun sulloin saviset ajovehkeet koneeseen ja epailimme sen menevan tukkoon kaikesta sorasta ynna muusta, mutta kylla vaatteet puolen tunnin paasta olivat valmiit ja seuraavassa satsissa pestiin putkikassi ja parit ajohanskat.
Vuokraamon muoviset sivulaukut olin tyhjentamisen jalkeen kammennut kylpparin ammeeseen ja sen pohja muistuttikin hetken paasta Lemmenjoen pohjaa. Kultaa vain oli vahemman...
Pyoravuokraamon (MotoQuestin) Jasonille olin jo paivalla ilmoittanut haaverista, mutta poliisi oli sen tehnyt kai jo minua ennen. Olimme juuri lahtiessa pienentaneet omavastuumme 1000 dollariin, koska sopmukseemme oli vahingossa jaanyt 2500 taalan omavastuu, ja olin tyytyvainen tuosta 120 dollarin sijoituksesta. Mutta...tietysti ongelma tuli siita, etta Gessu lojui nyt Yukonissa Klondike Highwayn konevarikon pihassa eika sita saanut millaan keinolla takaisin Anchorageen. Tai saisi, kun maksaisin 1000 dollaria kaverille, joka lahtee ajamaan tuon noin 1200 km yhdensuuntaisen reissun...Soitin Autoliitton, ja AL-turva toimii vain Euroopassa ja Venajalla. Matkavakuutus ei tuollaista korvaa, vaikka muut kulut sarkyneesta kyparasta ja putkikassissa kuperkeikan tehneesta lapparista alkaen kylla korvataan. Etta pitikin ottaa neljan tonnin tyoLenovo mukaan, nyt siita on nayttopaneelin pinta-alasta 75% pashana
Muuten toimii kylla...Tama perjantaipaiva on kulunut varovasti hotellilla hiippaillessa ja lentoa Anchorageen varaillessa. Aamuviidelta lauantaina lahtee ja olen iltaviidelta perilla Vancouverin ja Seattlen kautta koukaten. 120 litraisen putkikassin kavin ostamassa vakuutusyhtion piikkiin, koska en voi menna koneeseen kahden Pelicanin sivulaukun, yhden ison jatesakin (tosin talla kertaa puhtaat ajovahket sisaltavan) seka yhden pienemman putkikassin ja risan kyparan kanssa. Tata varten selvitin jopa yksityiskonella lentomahdollisuutta, mutta vakuutusyhtion agentti New Yorkissa sanoi heti lentohinnan (9100 CAN$ = 5% vero) kuultuaan, etta lenna vaan, mutta et meidan piikkiin. Sanoi, etta osta se putkikassi ja mene reittilennolla kun semmoisiakin kerran loytyy ja noin tonnin hintaan...
Kyparasta otin pari valokuvaa ja riisuin siita Baehrin intercom- ynna GoPro-asennukset ja potan jatan tanne hotellin roskikseen.
Vasemmalla kadella voi jotain nostaa, mutta oikealla ei juurikaan. Nukkuma-asentoa pitaa viela harjoitella. Se on selvinnyt, etta mahallaan ei voi olla ollenkaan ja selallaan-asennosta matka hotellihuoneen vessaan vei ekana aamuna yli puoli tuntia...Sarkypillereita vaan poskeen. Niin laakarikin sanoi, etta tamantapaisen vamman kanssa tarkeinta on pitaa kipu poissa melkein keinolla milla hyvansa. Jos hengitys jaa pinnalliseksi eika ilma vamman puoleisessa keuhkossa vaihdu kunnolla saattaa seurauksena olla yhta sun toista ikavyytta.
Mutta, onneksi oli varusteet paalla, tosin kuin jenkkilan puolella esim Alaskassakaan ei ole kyparapakkoa (Kanadassa on). Huonomminkin voisi asiat olla. Mutta ei se Gessu nakojaan tykannyt LoTjakuskista selassaan vaikka mina jopa jo hieman tykastyin...
t. pozo
Viimeksi muokattu:
Varjelus matkassa, ettei tuon pahemmin - tai johan sitä tuossakin jo oli, mutta kuitenkin, ettei käynyt! Paranemisia vain kovasti sulle pozo! 