evahelena
New member
Vapaalla tajunnanvirralla ja aidolla naisenlogiikalla kursittu matkakertomus, jonka oikeudet ovat vain tekijällä
Chicagosta Los Angelesiin, Route 66 1.5.-14.5.2008
Matka, joka sisälsi paljon zeniä ja vähän moottoripyörän kunnossapitoa
Se oli Italiassa, Bardolinossa, toissa kesänä, kun olimme ajaneet moottoripyörillä Euroopan halki kaunin Gardan rannalle, yli alppien. Minä piskuisella Yamaha 250:lla ja Gubben Honda Shadow 1100:lla.
Yhtenä kuumana iltana ajelimme Gardan rantaa Rivasta kohti Bardolinoa, kotiamme. Vastarannan Limonen piskuisen kylän valot heijastuivat järven mustaan pintaan ja kukkivien puiden myriadiset tuoksut juovuttivat suloisesti.
Tie oli kaarteinen ja hauska, liikenettä ei ollut. Oli kiva vähän kiihdytellä ja antaa pärrän imaista kiinni asvalttiin ja lähteä lentoon.
Jostain syystä, aina kun kiihdytän ja väännän kaasukahvaa käskymielellä, kumarrun eteenpäin niin kuin kuiskaisin hepan korvaan että nyt, beibi, anna mennä.
Turha selittää sanoin, miten mukavaa se oli. Ajoimme välillä rinnakkain ja naureskelime toisillemme, välillä vähän kilpaa.
Tuli semmoinen suora, joll a ajattelin kokeilla pikku pärrän kiihtyvyyttä ja kaasutin oikeasti sen vauhtiin. Juuri silloin minut ohitti minihameinen , noin äitini ikäinen, signorina tupakka suuupielessä ja permanetti väpätten. Viritetyllä vespalla kotiinajavan päättäväinen ilme kehonsa asennossa.
Se tilannehumoristinen asetelma oli itseironisessa mielessäni niin hupaisa, kaikessa ulkoisesti minimalistisessa eleettömyydessään, että purskahdin nauruun.
Samana yönä kun juttelimme kaikenlaista, toinen meistä ajatteli ääneen, että seuraavaksi lähdemme ajamaan Route 66:n.
Oh yeah! THE MOTHER ROUTE. Reittien reitti! Legendaarinen ja antoisa, läpi seitsemän USA:n eri osavaltion. Tarpeeksi haasteellinen pätkä joskin alkuperäisten rt66 osien löytymiseen kai tarvittaisiin navigaattorin lisäksi suurennuslasi ja vainukoiria.
Mietittiin reittiä ja sen toteuttamisvaihtoehtoja pitkään ja päädyimme Eagleriderin järjestämään pakettimatkaan monestakin syystä:
Mukaan tulee opas, joka osaa reitit jokaiseen sellaiseen paikkaan, ruokapaikat mukaan lukien, jolla on aiheeseen liittyvää arvoa. Lisäksi kaikki reitit on valmiiksi suunniteltu, yöpymispaikat hoidettu ja letkan perässä ajava pakettiauto pitää huolen matkalaukuista, niin että mukaan voi ottaa muutakin kuin sen mikä juuri ja juuri mahtuisi pyörän mukana. Lisäksi ryhmä koostuisi eri maiden kansalaisuuksista ja oppisimme tuntemaan ihmisiä eri puolilta maapalloa.
Näin kävi. Meitä oli reissussa ihmisiä seitsemästä eri maasta ja neljästä maanosasta. Graeme, ja Leslie, komeat kaivosmiehet Australiasta, varjagisoturin näköinen kirjaijlija Adam ja söde Petur, valokuvaaja Islannista Englanista lupsakka Chris,ja kaunis vaimonsa Eileen,jotka rakentavat nyttemmin unelmapaikkaansa Espanjaan myytyään ravintolansa. Chris rakentelee myös itselleen omaa harrikkaa. Seuraavaksi hyvin pienikokoinen mutta pipurinen Trudy ja hänen huolehtivainen miehensä David. Englantilaiset Ian Solley, miljonääri ja kolmen HD:n motoristi sekä toinen Ian, rakennuttaja, Steven kuntosaliketjun omistaja , toinen Lontoosta , toinen vähän ulkopuolelta. Sitten oli Martin ja Michael, pubinomistaja Irlannista, Christelle ja David, maanviljelijöitä Ranskasta.
Viimeksimainitut kolmikympiset olivat hämatkalla. Julie, juristi ja Jose, insinööri Brasiliasta. Jose, kuusikympinen on ryhmän iäkkäin. Ryhmän vetäjä ja opas, monenpaikanhöylä ja armoton jutunkertoja Gary sekä pakun hiljainen ja pidättyväinen kuljettaja Robert eli Bob tulivat tietysti USAsta ja meitsi Gubbensa kera Suomesta.
Ryhmästä muodostui homogeeninen, lämminhenkinen ja hauska. Jokaikisestä persoonasta paljastuim matkan aikana omintakeisia ja omaperäisiä piirteitä, joista oppi pitämään enemmän ja enemmän.
Oli kai nin, että arkielämän erilaisuuksista huolimatta mootoripyörämatkaileva ihminen oma lajinsa. Elämän ja onnen kulkuri, joka päälleliimatuista ammattinimikkeistä huolimatta on oman varsin boheemi elämänsä vaeltaja.
Nauttii siitä kuin matkanteko muistuttaa enemmän henkistä ja elämyksellistä prosessia kuin kuvina kuihtuvaa muistoa suorituksesta, jonka aika nakertaa kuivaksi keksiksi tarjoiltavaksi vieraille videotykillä.
Tjaah, vaikka kirjoittaisin sata sivua kuvausta siitä, millaisia elämyksiä , ajatuksia, inspiraatioita, matkan aikana sain, en siltikään saisi kaikkea kiinni näihin bitteihin. Silmä havaitsee sekunnissa kymmeniä asioita, ajatukset laukkaavat äänennopeudellea.... assosiaatiot ja kaikki vivahteet. Ei semmoista voi kirjoittaa ylös.
Mutta näpytän tämän pienen matkakertomuksen raamiksi reissulle, jonka veroista en ole aiemmin kokenut.
Matka alkaa
Lähdimme Chicagoon jo 29.4. tottuaksemme pari päivöä aikaeroon ja jotta ehtisimme ostaa vaatteita matkaa varten.
Hotelli oli Hodilay Inn Mart Plazalla. Hotellihuoneen sai 10 dollarin lisämaksusta maisemalla. Ikkunat tarjosivat hengästyttävän valtavat mitasuhteet Chicagon keskustaan valtavine pilvenpiirtäjineen. Ne maisetmat veivät kauas pois Långvikista.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=175267470
Lähikortelin ravintola Kinzie Chophouse antoi tuntumaa amerikkalaisesta ruokailumenttaliteetista. Minä onneton tilasin sekä alkuruuan että pääruuan seurauksella että 3/4 jäi syömättä. Annokset ovat valtavia. Ruoka sinänsä erittäin maukasta mutta se ei lopppunut vaikka sitä söi ja söi ja söi.
Myöhemmin, erehdyksistä opppineena, aloin tilata menuusta vain jonkin alkuruuan, apetizer, joka oli kooltaan kuin euroopppalaisen ravintolan pääruoka.
Seuraava päivä, 1.5. oli lämmin päinvastoin kuin saapumispäivänä jolloin kylmä tuuli pakotti minut ostamaan takin joka oli kätevä (mahtuu nyrkin sisään ) mutta ruma ja kallis .
Kiertelimme 75 fareheitin lämmmössä paikalllisen julkisen liikenteen avulla haravoimassa nahkavaateliikkeitä.
Chicagossa kulkee juna keskellä kaupunkia, kuin meillä ratikka. Junan ja bussien sekä uskomattoman pitkien kävelymatkojen avulla onnistuimme löytämään ne neljä liikettä, jotka olimme ajankohtaisesta oppaasta ylöskirjnneet.
Nooh, kahden ovella luki CLOSED, kolmas oli pornatava gay-vaate kauppa, neljäs INTL Leather Source: josta ostimme nahkavaatteita. Chicago Harley Davidson shop 012-kaupunginosassa ei ollut niin runsas ja varustettu kuin myöhemmät Harley kaupan joissa matkan varrella kävimme. Mutta saimme kävelykuntoilla kymmeniä kilometrejä.
Saman päivän iltana Gary piti hotellin aulassa rekisteröitymistilaisuuden, jonka jälkeen tiedotuksen itse matkasta. Ennen nukkumaanmenoa katselimme säätiedoitusta joka valitettavasti lupasi myrskyjä, raekuuroja, itse asiassa golfpallon kokoisia rakeitaa (huhuuu) ja tornadouhkaa Missouriin ja Oklahomaan jonne matkamme parissa päivässä suuntautuu. Kivaa!
SPRINGFIELD
Lähtöaamuna 2.5. satoi kaatamalla ja tuuli oli varsin kova. Kuinkas muuten. Moni muukin kuin minä vaikutti jännittyneeltä ja varautuneelta.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17342481
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17302824
Meitä ladybikereita oli vain kaksi, Trudy ja minä. Trudy on kovin pienikokoinen joten hänellä oli Honda Shadow 750 kun kaikilla muilla oli harrikat. Eri tyypiset eri tyypeille. Oman koon ja toiveiden mukaan. Oma pyöräni oli joukosta ehkä vaatimattomimman näköinen, musta Street Bob, mutta jatkossa se osoittautui oikeaksi pikku terrieriksi jota oli mukava ajaa.
Odottelimme turhaan sateen laantumista tunnine verran. What a heck, sinne sateen ja tuulen sekaan ja suoraan Interstatelle.
Se lähtö, kun kaikki 18 pärrää jyrähtivät käyntiin, oli sykähdyttävä. Jylinä tuntui iholla, nivusissa, käsivarsissa ja sielussa. Nostin peukalon pystyyn ja vinkkasin Trudylle, joka oli hermostunut. Hei c´moon kyllä me pärjätään. Gubben katsoi minua ja nosti peukun pystyyn, "aja varovasti Gummelina", joo joo ajan ajan...vitt...si kun silloin pelotti; en ole ajanut ikinä aiemmin isompaa harrikkaa kuin sporsteria jota kävin KERRAN koeajamassa Konalassa. Läpi esikaupungin kortteleiden sateessa, jossa ei eteensä nähnyt, jossa tuuli käänsi ja väänsi kehoa ja pyörää. Suuressa sadehaalarissa, joka teki liikeradoista ja ajotuntumasta kömpelöä ja kökköä. No, näin sen oli alettava.
Kaikki meni hyvin ja läpi rankan sateen ja todella kovan tuulen rantauduimme ensimmäiselle bensispysähdykselle Chicagon jäätyä 50 mailin päähän.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173972229
Onneksemme sää selkeni ja loppupäivä oli varsin mukava joskin tuulinen. Auringon ja tulikasteen läpäisynmyötä hymyjä alkoi ilmestyä porukan kasvoillle. Vähän nauratti se aseman pihassa tönöttävä naivisti toteuettu, värikäs, kuusimetrinen avaruusmies patsas, jola oli Gemini-niminen raketti käsissän. Gary kertoi, että Routen varelle on aikoinaan tönöttänyt 400 erilaista jättipatsasta.
Chicagosta Springfieldiin on noin 190 mailin matka. Keski-Lännen maat ovat alavaa maatalousaluetta ja peltotasangot ulottuvat silmänkantamattomiin. Tuulinen sää tällaisilla ajo-osuuksilla on H Y V I N T U U L I N E N.
Sateen lakattua pörötimme kohti Odellin pikkukaupunkia jossa oli entisöity
Standard Oil Gas Station . Asema on kauniisti ja pieteetillä uudistettu muistomerkki. Suurin osa vastaavanlaisista R66 maamerkeistä on pyritty säilyttämään mahdllisimman vanhan ja autenttisen oloisina kun taas tämä rakennus rekvisiittoineen vaikuttaa lähes steriililtä.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=170547398
Päivä alkoi heleytyä yhä aurinkoisemmaksi mutta tuuli jatkoi kiusaamistaan voimalla. Jatkoimmme Towandaan, kohti ensimmäistä kosketusta aitoon ja alkuperäiseen "Historic Route 66" : een.
Tuuli yritti keikuttaa pyörää ja käsivoimia sai käyttää tosissaan. Inhottavinta sivutuulessa oli kuitenkin, että se puhalsi suoraan suojalasien vasemmasta sivuraosta silmään.(Illalla oli useammallakin meistä vasen silmä punaisena.)
Tämä osuus routea oli muinaismuisto. Saimme vain kävellä kopertunutta ja halkeillutta betonipäällystetä pitkin, pyörät siististi viereisellä bensa-asemalla parkissa.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17196088
http://www.jakoon.fi/w.php?f=170413340
Ja matka jatkuu....
Letkassa ajo vaatii sääntöjä. Sooloilu on kielletty sillä vaaratilanteita ei ole varaa provosoida. Jokainen sijoittuu järjestykseen ryhmänvetäjän taakse. Gary, meidän "pomo" kutsui porukat kasaan ja kokemattomimmat ryhmittyivät Garyn taakse kun taas kokeneemmat vetivät häntäpäätä. Viimeisenä letkassa ajoi huolto-auto, iso paku, jota ajoi Robet eli Bob. Bobilla ja Garylla oli kokoajan langaton yhteys toisiinsa. Bob kertoi ajoon lähtiessä milloin viimeinenkin on päässyt moottoritielle, ylittänyt risteyksen jne. Bob myös piti silmällä takaapäintulevaa liikennettä ja antoi tarvittavat ohjeet sen perusteella mm kaistoituksen suhteen.
Rekat ovat helvetillisen isoja. Korkeita ja pitkiä, aiheuttavat turbulenssia ja imua lisämausteena jo monet kerrat mainostettu voimakas sivutuuuli, joka kiusasi meitä siten lähes joka päivä.
Opin vähitellen ohittamaan rekat jättämällä ensin rakoa edelläajavaan ja kun hän oli rekan nupin kohdalla, kiihdytin kovaan vauhtiin ja kyyristyin pikkuisen eteenpäin. Pyörän hallinta ohitustilanteessa on siten helpompaa.
Pitkillä suorilla raskaan liikenteen seassa ja kovassa sivutuulessa oli muuttujia, jotka saivat letkan ajovälit venymään välillä kovastikin. Kun ryhmässä on kovin eritasoisia kuskeja, ns heikoin lenkki päästää raon kasvamaan ja koko letka perässä jää jälkeen. Väliin tulee autoja ja rekkoja, jolloin ryhmän kasassa pysyminen häiriytyy.
Maanteillä se on pienempi pulma kuin kaupungeissa joissa tulee yllättäviä kääntymisiä eri risteyksissä.
Illalla pidettiin palaveria ajamisen pelisäännöistä, omalla kaistanpuolella pysymisestä ja välien pitämisestä sopivina. Maanteillä etäisyys edelläajavaan tulee säilyttää kahdessa sekunnissa. Kaupungeissa ja taajamissa ajetaan noin 4-5 metrin päässä kun nopeudet ovat alhaiset.
Edelläajavan on oltava kaistan toisella reunalla niin että letka muodostaa siksakin, josa jokainen näkee eteensä kahden välin verran.
Tätä pysymistä "omalla" reunalla oli muutamien vaikea noudattaa ja se aiheutti kiusallista ajoasemien vaihtoa perässäajaville.
Ensimmäisen yöpymispaikan parkki oli kuin tilauksesta letkaharjoittelijoille sopiva ja parkkirivistö muodostui kuin itsestään ihan siistiksi.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=284884100
ROLLA
Tänään 3.5. reittimme vie läpi valtavien, laakeiden Illinoisin peltojen yhä etelämmäksi Missisipi joen yli Missouriin.
Maisemat vaihtuvat pikkkuhiljaa mielenkiinoisemmiksi ja ilmakin lämpenee aamun 45 fareheitista. Route kulkee pitkin pienien kaupunkien helminauhaa. Paikat ovat kuin aika olisi pysähtynyt jonnekin villin lännen ja Peyton Placen välimaastoon.
Pikku paikoissa ihmiset pysähtyvät keskellä katua ja kyselevät autojensa ikkunapokiin nojaten, mistä ollaan, minne mennään ja toivottelevat hymysuin hyvää matkaa. Kaikki hämmästelevät ryhmämme kansallista moninaisuutta.
Seuraava etappi on City of Madison ja Old Chain of Rocks Brigde, joka ylittää majesteettisesti lipuvan , leveän, Missisippi joen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171454878
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172596655
Tämä iso silta on yhden mailin ja 24 jalkaa pitkä. Sen rakentaminen vei 2 vuotta ja maksoi 2,6 miljoonaa dollaria. Silta suljettiin liikenteeltä 1968 ja päätettiin purkaa 1975 mutta Trailnetin ja Confluence Greenwayn toimesta se sittenkin entisöitin vuonna 1996.
Missisippi on maailman kolmanneksi pisin joki. Sen nimi tulee amerikan intiaanien sanasta –yllätys , yllätys- "suuri joki". Luonto on linnustoltaan, kalakannaltaan ja viherkasvuston suhteen hyvin moninainen ja rikas.
Sillan eteläpuolella sijaitsee kaksi vedenottamoksi rakennettua tornia.
Tämän jälkeen käänsmme kahvat kohti Missourin Route 66 Kansallispuiston museota.
Sateisten ja tuulisten päivien jälkeen paistoi kuuma aurinko, joka jätti kylmiä petolllisia varjoja. Eikä tuuli hellittänyt mutta oli siedettävämpi.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172546902
Päivän kolmas kohteemme oli Meramecin luolat, Stantonissa. Jännä paikka, jossa Jesse James lymyili jengeineenja hevosineen 1870 luvun alussa. Luola on valtava.
Tässä vaiheessa Chris tuli puhumaan ajoasennostani. Hänen ultrasiniset silmänsä ovat hyvin hellämieliset ja lempeät ja hänen koko habituksensa on kuin meidän omalla joulupukillamme. Ei uskoisi, että mies on ollut rocmuusikko 70-luvulla. Nyt, kolmekymmentä vuotta ja kiloa myöhemmin ja itse ajaa kokeneimpana motoristina Eileen kyydissään isoa .... peränpitäjänä.
Gary asensi kahvan asentoa alas ja vähitellen...ensimmäistä kertaa aloin rentouttaa hartioitani.....ajettuani kaikki nämä vuodet eri pyörillä niskat maitohapoilla....hmmmm.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173254315
Yövyimme Coachlightissä. Laukut purettiin joka ilta ajon päätyttyä ja saavuttuamme hotelliin. Bobin pakussa oli tilaa jokaisen matkatavaroile runsaan yhden matkalaukullisen verran. Hotellihuoneeseen päästyä maistui viileä suihku ja kylmä olut. Miten ylelliseltä tuntuikaan saada puhtaat raikkaat vaatteet ylleen pitkän, kuuman ajon jälkeen.
Hotellit olivat kaikki siistejä ja huoneet I S O J A. Kahden hengen huone tarkoitti, että sänkyjä oli kaksi, ne olivat etäällä toisistaan ja ne olivat MOLEMMAT kahdenhengen sänkyjä.
Hulppeat tilat ja tuntui kuin länttä kohti mentäessä huoneiden mitasuhteet olisivat vain kasvaneet.
Mutta on asioita mistä jenkit ei tunnu tajuavan mitään. Eurooppaan tottuneena sitä etsii huoneessa ensimmäisenä jääkaappia, minibaaria, jotain, ja hikiset ajohanskat poissaatuaan avaa huurteisen helmeilevän oluen.
Naps ja aah, S I T Ä ensi puraisua pitkän ajon jälkeen Steinbeck kadehtisi. Mutta ei. Ei jääkaappia ja jos on se on helkkari soikoon tyhjä.
Toinen on peseytymistilat. Joo, joo suihku on ja kylpyamme MUTTA amme on jotain 28 senttiä syvä eikä siinä voi kelliä niin kuin ammeessa pitää saada kelliä.
Istu siinä sitten puoi persettä veden alla pöljän näköisenä.
Toinen ihmeellisyys on, ettei missään paikassa ole käsisuihkua. Pelkkä ylhäällä seinässä tönöttävä suihkutin. Miten jenkki pesee kainalot ja arvokkaammat paikkansa kun vesi lirisee vain niskaan? Oli opeteltava erinäisiä akrobaattisia taivutuksia joista ei sitten sen enempää.
Huomenna on edessä pitkä ajo, 340 mailia, mutta päivästä pitäisi tulla aurinkoinen ja lämpöäkin 70 Farenheitin verran.
TULSA/OKLAHOMA
Aamuisin lähdimme aina ensitöiksemme tankkaamaan. Nuo automaatit ovat omaa luokkaansa USAssa. Joka asemalla erilainen maksukäytäntö ja pistoolit sellaisia, että sai varoa kokovartalosuihkua ja ennen kaikkea silmiään. Tai sitten bensaa ei tullut lainkaan vaikka mitä yritti. No, enimäkseen ne toimivat mutta hankaluuksia piisasi.
Rollasta suuntasimmme 4.5. syvälle Ozrak vuoristoalueille jossa löytyy eniten vanhaa highwayta. Ajoimme aluksi Baxter Springsiin, jossa syötiin aivan erityisen hyvä lounas Cafe on the Route The Little Brick Inn- nimisesä paikassa. Jälkiruokana ollut suklaakakku oli N I I N herkullista, etten unohda sitä koskaan. Taso oli kuin parhaissa kokemissani gourmee ravintoloissa vaatimattomasta ulkoisesta ilmiasustaan huolimatta.
Suuntasimme sitten Rainbow Curve sillalle . Se on rakennettu vuonna 1923 ja ylittää Brush Greek . Kansallismuistoksi se rekisteröitiin 1983.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=1754900
Täällä Gary tarjosi meille yllätykseksi esiintyjän. Mies oli intiaanin ja valkoisen väliltä, noin 70 vuotiaan näköinen, hieman huonosti liikkuva, nimeä en muista mutta hän kertoi paikan historiasta jonka jälkeen "esiintyi" vääntäen molemmat jalkateränsä 180 astetta eli varpaat taakespäin ja kantapäät eteen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=1754900
Ryhmän jäsenten ilmeet olisi pitänyt saada kuvattua MUTTA kun me kaikki olimme äimän käkenä.
No, onneksi tuli kuvattua itse herra tekosineen. Ja selvisi samalla miksi kävely sujui vaivalloisesti. Sekä polvissa, sääriluissa ja lonkissa miehellä oln epämuodostuma jota Garyn selostuksista huolimatta en tarkemmin ymmärtänyt. Kielivaikeuksiin törmää aina kun tulee erikoissanastoa.
Surullinen uutinen tuli kaksi päivää myöhemmin kun saimme kuulla että samaisilla seuduilla riehunut tornado tappoi kymmenkunta ihmistä, aineellisten vahinkojen lisäksi. Olimme onnekkaita. Tornado ei saanut meitä kiinni.
Mutta aurinko sai, oli kuuma ja Bobin taukopaikoilla tarjoama kivennäisvesi alkoi maistua yhä enemmän.
THE SPECTACULAR BLUE WHALE
Matka kulki Will Rogers Memorial Highwayta pitkin, jossa pysähdyimme merkilliseen , suorastaan hybridiin, paikkaan nimeltään The Blue Whale. Se sijaitsi muinaista Arrowoodin postia vastaäätä. Rakennus on vielä paikalla historiallisena muistona.
Sininen valas on jättimäinen valas-rakennelma, joka toimi aikoinaan uimalaiturina. Pikkuinen lampi, jonka varrella se röhnöttää, on jo aikaa sitten julistettu uimakieltoon mutta aikoinaan paikka oli erittäin suosittu, ja löytyy R66 postikorttiaiheista eräänä kulttinähtävyytenä.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173475102
Päivä oli kuuma ja vesipulllot vietiin Bobin käsistä jokaisella pysäkillä.
Oklahomassa on Route66 museo, jossa vierailimme. Erityisesti ihastuin- tavanomaisempaan route rekvisiittaan jo tottuneena- hienoon valokuvanäyttelyyn.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171825036
Museon pihalla Gary otti meistä ryhmäkuvan.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172546303
Arcadia Round Barn on mykistävän valtava, jättiläismäisen suuri PYÖREÄ lato. Sen katokin on kupoli. Arcadia Barn on yksi kulttikohteista ja routen keskeisistä maamerkeistä. Motoristit saattavat kutsua Route 66 eri nimilä kuten 66 Ozrak Trail, Mother Road, Will Rogers HIghway tai Main Street of America mutta ladolla on vain yksi nimi ja sen muistavat kaikki. Lato rakennettiin 1889.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172781116
http://www.jakoon.fi/w.php?f=174547433
Kun väylästä tuli kansallinen päätie (National Highway) 1926 tietä paranneltiin 1917 valmistuneen tiepohjan päälle Edmontonin ja Arcadian välillä. Työvoimana käytettiin pakkotyövankeja.
Helvaados mikä päivä. Hikinen, raskas, hauska ja antoisa. Olimme baanalla yhteensä 12 tuntia ja ajoimme 350 mailia läpi Ozrakin, hillibileineen, läpi Kansasin ja Oklahomaan. Aurinko paistoi ja päivä oli upea.
Lounastauko
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171280046
WEATHERFORD/OKLAHOMA
Eilinen oli toistaiseksi pisin päivämme tien päällä mutta hieno kokemus. Ajettiin välillä vanhaa Route 66:a ja sitten taas nopeita spurtteja interstatella. Missourista lähdettyämme , ajoimme 18 mailia routea Kansasissa, jossa siis tavattiin tämän jalkansa 180 astetta kääntävä herrashenkilö, joka oli muuten inspiroinut aikoinaan Pixar Filmin Cars tekijöitä (http://www.thelope.com/2006/06/meeting-mater.html)
Tänä päivänä 5.5. letka veti läpi Oklahoman ja alkuperäistä routea körryytettiin 20 mailia. Route on aikoinaan rakennettu noin neljän metrin pituisista betonilaatoista. Ajan hammas on tehnyt tehtävänsä laattojen välisissä raoissa. Matkanteko oli kuin pyykkilautaa ajaisi ja moni meistä tunsi illalla selkänikamissaan päivän koetelemukset.
Tällä osuudella WRH luovii maiseman topografisen luonteen mukaan ja aluetta jota kutsutaan Alwa intiaanien maaksi.
Painoimme länttä kohden El Renc Clintonin läpi.
AMARILLO/TEXAS
Weatherford -Oklahoma
Edessä on yksi suurista maastoväylistä Weatherfordista kohti Amarilloa 200 mailin verran läpi Oklahoman ja Texasin peltojen. Aurinko helotti taivaan täydeltä ja oli todella kuumaakin kuumempi.
Tuon aamun kohokohta oli, kun saavuimme kolmen routen solmu, jossa oli pätkä vanhaa tietä, jonne saimme ajaa vaikka se ei ollut käytössä. Jokaiselle suotiiin traditionaalinen mahdollisuus vetää route oikealla staililla, ilman kypärää ja niin kovaa kuin kykenee.
Tienpätkä, noin kolmasosa mailia, oli rupisessa kunnossa mutta miehethän innostuivat tietysti kokeilemaan. Adam, varjaagi, pääsi 95 m/h joka taisi olla ennätys.
Petur, nuori salskea ja elämänmyönteinen, riisui kypärän lisäksi paitansa ja antoi näytöksen tyylillä, joka sai naisten suupielet herttaisesti ylöspäin.
Tien varsilla oli omituisia julisteita. Yksi kertoi, että "My Boss is a Jewish carpenter" ja toinen "Body piercing saved my life" (söpö Jeesuksen kuva ristillä).
Sittenpä kaarrettiin Erikeen, Oklahomassa. Itseoikeutettu punaniskojen pääkaupunki maailmassa. Vastaanotto oli sanoinkuvaamaton, se on katsottava seuraavilta videoilta:
http://video.google.com/videoplay?docid=-3200856851837040883&hl=en
http://video.google.com/videoplay?docid=1395025290519067273&hl=en
Erike on yksi pikku niistä kaupungeista, joita olemme nähneet lukuisia matkamme varrella. Ne kuihtuivat Route 66:n myötä kun Interstate rakennettiin. Ruostuivat ja koppuroituivat pystyyn jättäen hieman surumielisen, haikean mutta äärettömän mielenkiintoisen reliikin itsestään. Nämä ovat paikkoja, joissa tuntee ikäänkuin aikamatkaavansa ja aika---jotenkin pysähtyy.
Illansuussa letka jylisteli Amarilloon, jossa meitä odotti The Big Texan Steak Ranch and järkyttävinen pihvinsyöntikilpailuineen. Se joka kykenisi syömään 72 ozzin pihvin tunnissa, voittaisi illan ateriat itselleen.
Paikan hotelllista on pakko näyttä kuva. Se koko rivitalo oli kuin naivistinen maalaus.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Noh, takaisin illan ohjelmaan eli safkaan. Chris, jonka syömälahjat olivat ryhmämme otollisimat, painostettiin osallistumaan kilpailuun. Hän onnistuikin syömään puolet pihvistä ja jaksoi aamulla jotenkuten hymyillä. Eileen oli huolestuneen näköinen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Itse paikka on valtavan hieno teksasilaisravintola aivan fantastisine interiörineen. Paikalla soitti taitava, ikääntyneistä herrasmiehistä koostuva, orkesteri aitoa kansanmusiikkia, jonka taso sai tunnelman todella nousemaan.
Matkan varrella viisastuneena tilasin pelkän alkuruuan, ja söin itseni enemmän kuin kylläiseksi!
Petur oli melankolinen ja koki selvää koti-ikävää. Hän istui vieressäni ja puhelimme hänen lapsistaan, joita tällä nuorella miehellä on viisi!
Yöllä myrskysi ja aamu vaaleni vaivalloisesti kelmeän harmaana, kovan sateen ja tuulen kera. Odotelimme aikamme kunnes oli aikataulusyistä pakko puskea sateen, myrskytuulen ja valtavien rekkojen sekaan Interstatelle.
Onneksi ensimmäinen etappi oli lyhyt: kaarsimme kaupungin toiselle laidalle Harley Davidsson myymälään, jossa oli uskomatomat valikoimat nahkavaatteita noin puolet Suomen hinnoista! Aikaa ei ollut kuin puoli tuntia mutta ehdin valkata, sovittaa ja ostaa itselleni ihanan kauniin HD takin ornametti-aplikaatioilla. Niin, ja samaan sarjaan kuuluvat chapsit. Puin chapsit päälleni; O N N E K S I.
Olin tähän asti ajanut HD farkuilla, paksua miellyttävänpehmeää, puuvillaa. Mutta tämä kaatosade kertoi kaiken chapseista; ne olivat ilmavat, kevyet, suojat oikeissa kohdissa JA...kaatosateesta huolimatta en kastunut ollenkaan.
Seuraava pysähdys, pyyhin nahkapinnat paperiservieteillä ja that´s it. Farkut eivät kastunneet lainkaan, mikä on ihmeellistä chapsien konstruktiota katsellessa.
Seuraava pysähdys oli maailmankuulu Cadillac Ranch, 10 caddyn maahan istutettu rivistö keskellä jumalattoman laajaa ja laveaa tasaista punaista peltoa.
kuva
Sinne piti kävellä pitkä matka läpi iljanteisen löysän pellon märkää liejumultaa.
Saappaiden pohjat olivat sanoinkuvaamattoman paksun köhnän peitossa ja erinäisillä kikoilla: korsilla rapsuttamalla, lammikoissa uittamalla , kopistelemalla, niitä kengänpohjia sitten putsailtiin jotta matka voisi jatkua.
ONNETTOMUUUS
Sää selkeni hieman mutta ukkosta oli ilmassa kun aioimme jatkaa Santa Fehen Mid Pointin kautta.
Vähän startin jälkeen asiat saivat dramaattisen käänteen:
Letka veti 75 mailin nopeudella tottumallamme rutiinilla ikänkuin kaikki olisi ok.
Gary oli pannut tapansa mukaan musan soimaan täysillä lähtiessämme. Gary valitsi biisit tunnelman ja paikan kontejstin mukaan. Vaihdettiin katseita, hymyiltin, vähän tanssiittin siinä kukin itseksemme ennen kapuamista mopon saadelille. Tunnelma oli arvaamattoman ihana.
http://www.youtube.com/watch?v=gI-bPZQhBLk&feature=related
Kaikki pöräyttivät harrrikat jylisemään ja vyöryimme tielle. Rakastin noita spurtteja liittymästä highwaylle. Änkesin aina kuin mahdollista heti Garyn taakse niin että saimme yhdessä hetken ja jonkin matkaa vetäistä vauhdilla kunnes piti jäädä odottelemaan muita. Sitä tunnetta ei voita mikää kun sai vääntää kahvaa niin, että paavo kiskaisi meitsin voimalla lentoon. Rampit ovat ylämäkeä ja taivas on aluksi edessä. Juuri siinä kiihdytysvaiheessa.
Neljällä pyörällä ajetaan mutta kahdella lennetään. Vaikka kuinka olis renkaat asvaltissa, mutta ero on huikea. Eikä ne ole kuin noin neljän neliösentin osuudella yhteensä!!!
Ja erityisesti kun kiihdyttää isolla pyörällä. Sitä on kuin neitsykäinen, joka eka kertaa sai kunnon kyytiä ja, hallelujaa, antaa mennä kans.
Matka etenee mukavasti, ei sada vaikkei paistakaan. Körötellään jo sitä vaihetta jolloin alkaa zeniläinen tyyneys vallata ja ajatukset hälvetä antaakseen tilaa avaralle olemiselle.
ZAKKK!
Yhtäkkiä Adam porhaltaa letkan ohi vauhdilla ja pysäyttää Garyn ja meidät muut sen mukana. Molemmat lähtevät kovalla vauhdilla takaisinpäin ja saimme vain kuulla, että häntäpäässä oli tapahtunut onnettomuus.
Trudin ja minun hermot olivat lujilla. Tiesimme keistä oli kysymys. Meistä oli kaikista tullut jo eräänlainen yhteisö, ja pidimme kaikki toisistamme. Matka oli alkanut ulkoisista puitteista huolimatta hienosti ja nyt, emme tienneet miten pahasti oli tällännyt. Katsoin Steveniä ja hän katsoi minuun ja me molemmat itkimme.
Aikamme odoteltuamme edestä päin tulee poliisiauto pillit päällä ja jatkaa kohti onnettomuuspaikkaa noin mailin päässä. Näemme tuskin auton valot ihmisistä puhumattakaan. Vähän ajan kuluttua tulee ambulanssi pillit ulvoen, vauhdilla ohitse kohti onnettomuuspaikkaa.
Me Trudyn kanssa rukoilimme iso pala kurkussa, ettei olisi tapahtunut pahinta. Sitten tuli taas itku. Tämä tuntui liian kauhealta ollakseen totta. Ne suloiset ihmiset, joista me kaikki niin olimme jo alkaneet pitää.
Aika oli piinallisen hidaskulkuinen...
Vihdoin viimein Bob tuli pakulla ja ilmoitti, että meidän on jatketttava seuraavaan etappiin. Gary hoitaa hommat tapahtumapaikalla ja tulee siten perässä.
Vieläkään emme tiennet ihan tarkkaan miten pahasti oli käynyt mutta sen verran, että kukaan ei ollut kuollut ja että henkilvauriot olivat ilmeisen pieniä
Halasimme Trudyn kanssa helpotuksesta. Gubben otti minut sylinsä suojiin.
Ajoimme pitkän ja rankan taipaleen MidPOintiin inhottavassa vastatuulisessa rankkasateessa, jossa vihdoin pysähdyimme, pääsimme sisään lämpimään kuivattelemaan ja odottamaan uutisia. Sormet eivät vessassa edes totellet solkia ja nappeja avatessa. Olivat kylmät ja kauhunhetkien jähmettämät.
Aikaa kului ja kului....
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Noin parin tunnin kulutua tuli paku ja ystävämme sen mukana. Heidät otettiin halien kera, monella oli itkussa pitelemistä. Moni itkikin. NO, what a heck, moottoripyörä meni ajokelvottomaan kuntoon MUTTA ystävämme selvisivät naarmuilla ja pienillä mustelmilla.
Merkillepantavaa oli, että heidän asunsa olivat parhaasta päästä, todella pro ja paksua nahkaa. Molempien puvut olivat tämän jälkeen entiset MUTTA ne suojasivat heidät pahimmalta, samaten kaatumaraudat. Kolmanneksi kuljettajan intuitiivinen osumatarkkuus: silminnäkijöiden mukaan hän potkaisi juuri sopivassa kohtaa pyörän sivuun ja pelasti molemmat jäämästä sen alle.
Ajoväylä oli juuri siinä kohtaa missä sivuunajo tapahtui , yllätäen kaventunut ja oli pakko huomata ja kääntää vasemmalle jottei joutuis asvalttireunen ulkopuolelle.
No, tuli auto, joka väänsi oikealta kylkeä kohtii, piti väistää juuri samassa tilateessa kun olisi pitänyt huomata tien kaventuminen ja zäkzökzäk , suoraan pientareele vauhdilla ja humpsista humpsis. Kuka siinä osais mitään tehdä. Tämä nuorukainen osasi, nopealla reaktiolla pelastaa vaimonsa ja oman vahingoittumisen ensimmäisestä töppäyksestä huolimatta.
Bob ja paku saivat kaksi uutta matkatoveria lähes loppumatkalle.
NO,
Mid Pointissa vierähti kolme tuntia ja nyt alkoi olla kiire 200 mailin päähän New Mexicon Santa Fehen.
New Mexicoon päästyämme sää alkoi parantua ja aurinko paistaa kauniisti noustessamme ylhäälle kohti Santa Fen korkeuksia. Nämä Comanche intiaanien maisemat olivat sykähdyttävän kauniita. Majesteettisia ja valtavia mittasuhteiltaan.
Illalla päivällistimme koko jengi yhdessä Coyote-ravintolassa, jossa oli hieman revittelevä tunnelma kaiken kokemamme hädän ja sitä seuranneen helpotuksen emotionaalisessa nosteessa.
Ja ruoka oli suunnattoman hyvää, ainakin se alkuruoka, johon minä taas tyydyin.
Jotenkin hupaisaa, että kuvissa kaikki ovat naama punaisina iltaisin. No kaikki motoristit tietää miltä naama näyttäää (ja miten sitä kuumottaa) pitkän ajon jälkeen li sitten liian kylmä, liian kuuma, liian ttulista. Aina on L I I A N jotain. So what!
7.5. SANTA FE/NEW MEXICO
02897/0305/0308/0323/0324/0329/
Santa Fe on New Mexicon pääkaupunki. Se on osavaltion kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Santa Fen kunnassa. Asukkaita on 72 tuhatta. Kyse on New Mexicon hallinnolllisesta keskuksesta, joka johtaa sekä kunnan, että Santa Fe-Espanola Comined Statistical Arean toimintaa.
Kaupunki sijaitsee 7000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Tämä on metreissä 2134. Mikään muu Yhdysvaltojen osavaltioioden pääkaupunki ei sijaitse näin korkealla.
Santa FE on kodikas ja kaunis kuin postikortti. Kaupunki suorastaan pursuaa taidetta, taidekäsityötä, arkkitehtoonisesti kauniita rakennuksia, kulttuuria yleensä mikä oli piristävää punaniska alueiden jälkeen. Mutta korkean ilmanalansa vuoksi tupakat vois jättää vähemmälle ettei ahdistaisi henkeä , kävely, siis.
Gary kertoo että lukuisilla superstaroilla on täällä asuinpaikkoja vuorilla. Esimerkiksi Cher tai Mel Gibson voivat kävellä vastaan kadulla kuin kuka tahansa, iikh!
PUMP PUM!
Seuraavaksi päiväksi Gary oli järjestänyt Tina´s Gun Rack appointmentin miehille. Gubben meni tietysti mukaan.
Minut hän lahjoi ostamalla kalliin hopeisen intiaanikorusetin, kääty, korvikset ja sormus yhteensä 700 dollaria sekä kustantamalla minulle intiaanihieronnan.
Hieronta kesti 45 minuuttia (kun ensin olin odottanut varattulla ajalla 40 minuuttia!) ja maksoi 97 dollaria ynnä tipit päälle. Täällä USAssa työnantajilla on ikävä tapa maksattaa osa palkasta tipeillä eli asiakkaiden lompakosta edellyttämillään ylimäräisilä rahoilla! Not Good!!!
Hieronnan jälkeen olin sopinut treffit Christellen kanssa.
Kiersimme tämän nuoren gasellin näköisen naisen kanssa ympäri kaupunkia ja juttelime kuin vaan tytöt keskenään juttelevat. Hän on vain vähän vanhempi kuin miniäni joten tunnen äidillistä myötätuntoa tätä kuvankaunista ranskatarta kohtaan.
Gubben tuli ilta seitsemän aikaan ammunnasta. Kokeiltuaan 357magnumia, Smith and Wessonia ja 45 puoliautomaattia, hän uhkui taurista testosteronia, jopa äänensävy oli ihan toisenlainen. Vitsi miehet on hupaisia! Noo, Gubben oli ampunut parhaiten (onko se nyt ihme jos on sotilaskoulutukseltaan jääkäri) ehkä hänellä oli syytä hybrikseen monessa mielessä....
Illan vietimme Christellen&Davidin, Trudyn&Davidin sekä Garyn päivällis-seurassa ja meillä oli valtavan mukavaa.
Garyn juttuvarasto on pohjaton kaivo. Hän on aina hyväntuulinen, mukava, kiltti ja rakentava. Monesti olin matkan aikana ”real pain in the ass” toiveineni, vaatimuksineni mutta se ei Garyn reaktioissa näkynyt.
Kertaakaan, ei kertaakaan, tämä hieno nuori mies hermostunut mistään vaan rakensi vaikeatkin tilanteet uudelleen. Sovitteli ja pani toimimaan. Aivan fantastinen kehittynyt, ja vanha (viit. Itämaiseen kuvakieleen) viisas sielu.
Myöhemmin, viimeisen yhteisen illan jälkeen , kun istuimmme kahdestaan pimeässä yössä hyvänyön tupakilla, hän kertoi kuinka jokut ovat väsypäissään (ja muutenkin käytöskyvyn puutteessa ,kirj.huom.) huutaneet hänelle päin naamaa erinäisistä pikku vastoinkäymisistä.
Huh huh. Tämä ryhmä ei nurissut mistään, vaikka helppoa ei aina ollut.
GALLUP/NEW MEXICO
Tänään 9.5. ajoimme vain 200 mailia Gallupiin. Näin lyhyestä pätkästä on aika vähän kerrottavaa. Käväisimme vanhassa Abuqerquen kaupungissa, jossa nautimme brunssin paikallisessa cantinassa. Ja voi, ne annokset olvat taaas uskomattoman isoja. David van Kempen m m tilasi cinnamon rollin, eli kanelipullan ja arvatkaa vain olko se ison lautasen kokoinen. No kuvasta näkyy.
Kuva pullasta
Amerikkalaiset tuntuvat lisäävän
ruokaan kuin ruokaan ranskalaisia. Ja nitäkin on itse ruuan lisäksi varsinainen keko.
Matka Gallupiin vei Texasin aavikoiden läpi täysin ylltätyksettömästi.
Kylmä ja sade oli siis matkan akana mutunut kuumaksi ja kuivaksi. Mutta tuuli se vain jatkoi terroriaan. Kaikilla oli hulet rohtuneet jo parissa päivässä. Ja tuulen puoleinen silma punaisena. Reitti kulki Albuquerquen Grandea sivuten länteen avarammille seuduille Navajojen asuinalueile ja rautatiekaupukiin , vanhaan intiaanien tukikohtaan, nykyisen Gallupiin.
WILLIAMS/ARIZONA ja Petrifeid Forest
Tämä 10.5. päivä ol iaurinkoinen aamusta iltaan. Lähdöstä tunti , ja olimme Arizonassa ja taas saatiin siiirtää kelloja.
Sitten rymysimme läpi Holbrookin.
Petrified Forest oli 250 miljoonaa vuotta sitten metsä joka erinäisten muodonmuuutosten jälkeen on eroosion myöä kehittynyt miitä mielenkiiinoisimmaksi maastoksi vuoria, tasankoja, kukkuloita. Aavikkoa, jossa merkillepantavinta on erilaisten kivikerrostumien , myös vulkaanisten, erivärisyys ja moninainen ilmiasu.
Auringonlaskussa nämä maisemat varmaan hehkuvat väriloistoa. Viude ja perkules kun olemme täällä päivällä. Santa Fen rautatie halkaiseen tämän erityisen alueen.
Puerco jokea seuraten, Burlington Nothern Santa Fe Railroad in junat näkyvät täysin tasaisen ja puuttoman tasangolla kokonaisena veturista viimeiseen vaunun. yli 60 junaa ylittää puiston päivittäin.
225 miljoonaa vuota sitten, Triassic Period, tulva peitti alleen paikallisen kaatuneen puuston. Ajoittainen tulva peitti kaatuneet tukit lietteeseen. Aikojen kulluessa lietteeseen hautautuneet puut kivetyivät uskomattoman kauniiksi monivärisiksi mineraaleiksi. Rauta-oksidit antoivat voimakkaan punaisia sävyjä, keltaisia ja oranseja. Magnaani-oksidit loivat sinisen, violetin , oranssin ja mustan sävyjä.
Ajoimme kukin omaan tahtiimme tuon fantastisen luonopuiston läpi 30 mailin matkan. Graeme antoi pyöränsä pariskunnalle , joka joutui onnetomuteenn aj nämä saivat ajaa tuon puiston läpi omaan tahtiins. Hän itse istui Lesin tarakalla jakuvasi videoille. Hei Graeme , lähetä mulle se pätkä kun tulen tältä etapilta kokoontumispaikkaan ja kellotat tienposkessa kyttämäämässä kameralla kuin polliisi nopeuskontrollissa, mun ilmeen haluan nähdä (meitä oli varoitettu nopeusajoitusten rikkomusesta moneen kertaan).
Maisemat olivat hätkähdyttäviä ja 2,5 tuntia, joka tuohon reittiin kulu, hupeni kuin tyhjää vaan.
Tämän maastoajon jälkeen söimme lounaan Winslowissa jonka jälkeen suunnistimme Winslow Arizona kuuluismpaan risteykseen josta Eagles laulaa "Take it easy".
Rymmysimme paikalle moottorit jylisten ja GAryn stereot soivat Eaglesia kympillä.
http://www.youtube.com/watch?v=xhaBgyPdI7c&feature=related
Sitten kahvat väännettiin Flagstaffiin 70 mailin päähän ja 7500 jalan korkeuteen.
ÄÄÄkh, ensimmäinen opaste, joka kertoi että Los Angeles on 497 mailin päässä...nytkö jo, kaikesta kokemusten paljoudesta huoliata tää kaikki meni nopeasti.
Illalla mennessämme syömään erehdyin polttamaan tupakkaa. Kävely alkoi ottaa henkeen niin että tuskin jaksoin kävellä. Oli pakko pysähdellä kuin keuhkotautipotilas. Ohut vuorstioilma ja tupakka eivät kai oikein sovi yhteen ripeän kävelyyn yhdistettynä.
WILLIAMS/ARIZONA
Seuravana aamuna 11.5. starttasimme Gran Canyoniin, 60 mailin päähän kanjonin eteläiselle reunalle. Tuuli höykkyytti taas perkeleellisesti koko matkan.
Mutta perillä, vihdoin. Sanat eikä kuvat voi kertoa mmitä se on.
Se on jotain n i i n v a l t a v a a että huh huh. Ajoimme yksitttäisinä ryhmminä ai ihan yksin tuon eteläisen kanjonin reunaa 20 mailin verran pysätyen wiev pointeillle. Minua ei saanut ensimäisen näyn jälkeen kukaan enää kanjonin reunustoille. Pudotukset olivat aivan päätähuimaaviaja koko maiseman mittasuhteet,,, , ei niitä voi kertoa, menkää katsomaan!
0469/ Grand Canyon
Aurinko helotti kuumasti koko päivän mutta ajotiellä navakka tuuli yritti estää paluumatkalaisen ajoa minkä kerkisi.
Tuuli tempoi pyörää kuin se olisi halunnut kaataa minut ja katupaavon baanalle. Ei onnistunut mutta töitä samme molemmat tehdä tosissaan.
Kuvia synttärijuhlista
Illalla vietettiin viikingin synttäreitä. Oli Adamin , islantilaisen, 50 v syntymäpäiviä. Yhteisen päivällisen jälkeen tuotiin iso kakku pöytään ja isolle Adamille miekan kokoinen veitsi jolla leikata kakkua. Gubben oli ostanut bandanan johon oli kerätty kaikkien henkilökohtaiset terveiset sankarille.
Baarissa oli jukebox täynnään jokaisen lempibiisejä joita sitten vuortellen soitettiin, tanssittin ja laulettiin. Ehdotin ryhmän naisille, että annamme jokainen Adamille tanssin synttärilahjaksi.
Nooh, Adam sai tanssia viiden naisen kanssa pitkin iltaa suupielet viehkosti virneessä. Pikkuisen Trudyn kanssa tämä varjaagijättiläinen tanssi polvillaan ja kaappasi sitten syliin tanssiakseen kokoerosta huolimmatta täysilllä.
Ilta oli loistava ja osoiti miten hyvin ollimme hitsautuneet ystäviksi.
0470/
LAUGHLIN /NEVADA
Tänä aamuna 12.5. annoin pyöräni pariskunnalle joka oli onnettomuuudestaan lähtien joutunut istumaan pakun kyydissä. Petrified oFrestia lukuunotamatta.
Järjestimme kuitenkin niin, että he ottivat Ian Solleyn isomman pyörän ja Ian ottti katupaavoni, josta oli itse asiassa iloissaan. Hänellä on kotonaan Lontoossa kolme harrikkaa, m m yksi Robert Taylorin käsintekemä rariteetti. Mutta Ian sanoi pitävänsä erityisesti Bobilla ajelusta joten tilanne järjestyi mukavasti.
Istuin siis juhlien jälkeen viisaana tyttönä muutaman kymmenen mailia autossa ja kuvasin ryhmän ajoa sekä ajon aikaisia maisemia.
Matka suuntasi kohti Mohaven autiomaata ja Laughlinia Nevadassa.
Pysähdyimme pienessä Seligman kylässä jossa kaksi bussilastillista turisteja ihaili tienposkilla letkan lipumista paikalle taputtaen käsiään, heh, hehh.
BARBER NUMERO UNO
Tässä kaupungissa toimii herra Angelon parturi jossa Gary leikkaa kaksi kertaa vuodessa tukkansa. Muu ei kelpaa koska Angelo on paras? Noh, ainakin hän oli vanha ja filmaattinen ja sitäpaitsi puheenjohtaja Route 66 Historical societyssä.
Tämän jälkeen morjenstimme Westside´s Lolia, joka ei ollut kuin Bagdad Cafeesta mutta oli jämähtänyt tänne- ei -mihinkään 30 vuotta sitten mutta puhui vieläkin saksaa ja tarjosi hyvää ruokaa.
VIUUH
Ja eikun kahvat autiomaata päin. Kingmaniajossa kävimme ties monennessako harrikkakaupassa. Tällä kertaa saimmme bandanat jollainen on nytkin meitsillä tätä kirjottaessa päässä. Kieritty siten että otsalla lukee teksti SO SCREW IT, LET´S RIDE !
OU OU OATMAN, unforgettable people and donkeys !
Seuraavaksi kohti Oatmania Vanhaa Routea pitkin. Auuuts mikä tie!!!
Tuli vääjäämättä mieleen Irlantii ja Ring of Kerryn osuudella ajamamme vuoristoylitykset hevosenkenkämutkineen.
MUTTA,,, silloin ajoin kevyttä pikkuista Yamaha Virago 250sta ja tämä Paavo on minulle paljon painvampi äijä.
Pysähdyimme Dead Man´s Curvessa, jonka alarinne on kuin hippien hautausmaa. Puisine pikkuristeineen ja kukkineen. Kysessä on muistot niile kymenille ja kymmenillemotoristeille, jotka tuossa kurvissa on mennyt viimosen kerran pitkäksi.
kuvat
Missään muualla maailmassa ei ole paikkaa joka olisi tappanut niin monta motoristia.
No, sinne kurvaaminenkin oli vaikeaa ja pienin meistä vetikin lipat. Tosin vain lyhyet.
Seuraavaksi kiekuroimme tuota serpentiinitievuoristoa Oatmanin hassuun kylään.
Intiassa on pyhät lehmät mutta Oatmanissa vilejä aaseja kylä täynnä!
Muut menivät lounaalle paikalliseen Miljoonan Dollarin hotelliin, joka on saanut nimesä seteleistä, joita roikkuuu joka paikassa , vieri vieressä. Paikka on joka ikistä nurkkaa myöten täytetty seteleillä, joihin vieraat ovat kirjoitaneet terveisiä.
Mutta me palloilimme tuossa ihmeellisessä kylässä ja ajauduimme kitaransoiton vanassa Judys Salooniin jossa silpasimme rootbearsit. Paikalla oli kylän ukot, marihuanatötsyissä hillluva, kitaraa soittava, nuorukanien ja herttainen keski-iän kypsempää osastoa edustava, hymyilevä harrikkapariskunta. Hörpimme olusia, jutelimme ja lauloimme. Mutakatonta ja mukavaa.
Oatman on kuin vanhan lännenleffan hyvintehdyt kulissit. Se on oikeasti vanha kaivosmiesten hylkäämä aavekaupunki, jonne lähtijät jättivät aasinsa villiintymmään.
Ja taas eiku kahvoihin ja visiiri päin auringonlaskua kohti seuraavaa yöpaikkaamme Laughlin ja hotelli Aquarius.
YÄÄÄKH
Hotellin aula oli kuin helvetin esikartano. Piippaava, kilkattava, ujeltava , myriadisen metelin saastuttama noin 900 nelliön aula täynnä erilaisia kansan kasinopelejä. Addiktoituneita mummoja ja pappoja, kiiluvasilmäisiä 30-60 vuotiaita paukuttamassa pelejään. Paniikkikohtaus oli lähellä mutta pääsimme onneksi suht pian huoneisiin, jotka lolivat jälleen kerran tilavat ja siistit.
200 mailia kuuminta autiomaata huomenna edessä. Eikä se ole ainoa syy mennä ajoissa nukkumaan. Tämä paika yksinkertaisesti kuvottaa. MUTTA hotellin gourmee ravintolan ruoka OLI hyvää.
VICTORVILLE /KALIFORNIA
Tänään 13.5. ajoimmme viimeisen kokonaisen etapin tällä reissulla. Huomenna on edessä vain 80 mailin röpötys Santa Monicaan.
Ilmassa alkoi väreillä pieni haikeus...
Sää oli aurinkoinen, kuuma ja tuulinen kun ylitimme aavikoita nevadasta route 66:ä Californiaan Mohaven erämaassa.
Pysähdyimme matkan varrella Amboyn ja Barstowin kaupugeissa ja lopulta 30 mailia ennen Victorvilleä, interstatella huomasin yllätäen, että vaihdepoljin roikkuu elottomana enkä pysty vaihtamaan. Onneksi oli vitonen silmässä, kaasutin hiljalleen jonossa ohi kunnes olin Gary rinallla ja vinkkasin mistö on kyse.
No, vikaa ei tietystikään saatu korjattua ja alkoi kasautua perkeleitä kielen kärjelle. Jouduin istumaan Gubben takaritsillä loppumatkan. Kun sakit oli saatu perille, Gary lähti oitis hakemaan varaosaa.
Illalla Gary tuli kahdeksan aikaan likaisena ja väsyneenä ja ehdotti että istuisin pakussa loppumatkan. Korjaaminen ei onnistunut.
EIIIIIII
Koko ryhmä oli kuitenkin yksimielinen siitä että kukaan ei starttaa aamulla ennenkui meitsin pärrä starttaa kans. Se yksimielisyys ja yhteisyydentunne oli sykähdyttävä. En ole kokenut sellaista aiemmein, että iso porukka pitää mun puolta.
Näin kävi .
Seuraavana aamuna pyörä korjattiin kuin korjattiinkin. Gary oli viettänyt aikaunettoman yön. Llähdimme pyöräni korjaamisen takia vähän aikataulussa jäljessä .
SANTA MONICA /KALIFORNIA
14.5. Loppu hyvin kaikki hyvin. Gary ei pelkästään korjannut pärrääni vaan hanki parille joka oli kämmänyt omansa, pyörän, jolla hoita Grande Finale, eli saapuminen Losiin.
No nenät, visiirit, pleksit, ajovalot, kahvat ...mitä mitä vielä , ---yäh tää on kohta ohi--kohti Santa Monicaa 90 mailin päähän.
Voi helvettti mikä ajo! LAn moottoritiet ovat kuin painajaisia, teiden päällysteet ovat rapakunnossa, hirveitä repeämiä ja vaarallisia kuoppia saa varoa koko ajan.
Autot ajaa sikakovaa ja kaistoja on neljä vierekkäin, joita vaihdellaan ilman vilkkuja, nopein valitsee-periaateella ja ilman lähimmäisen huomioimista.
Ajo oli niin hektistä ja vaativaa, että pikkuinen Trudy purskahti itkuun kun päädyimme vihdoin, paikallisen, USAn suurimman HD kaupan parkille. Trudy tärisi liki paniikissa.
Loppuhalien aika! Kaikki hyvin, ja perillä suukot poskille kun sitten lopulta...vihdoin parkkerasimme Santa Monica Piersille viimeisele lounaalle .
SE OLI herkkä hetki.
kuva
Olimme tien päässä, nyt se olisi ohi. Matka, jota emme kukaan unohtaisi koskaan.
Lounastimme Forest Gumpin Bubba Gumpsissa.
Ilalla oli jäähyväispäivällinen johon Bernie oli puettu juhlapukuun.
kuva
Päivällisen jälkeen hyvästelimme toisiamme hotelin baarissa kunnes oli aika mennä nukkumaan.
Kaikki olivat jo menneet höyhensaarille kun istuimme Garyn kanssa hotellin pihalla tupakilla. Gary kertoili miten olin kehittynyt ajotaidoissa ja kuinka Garya nauratti nähdä peilistä ilmeeni kun sain kaasuttaa katupaavon interstatelle. ” I just loved to see the joy on you face” Se riemu minun kasvoissani oli kuulemma näkemisen arvoinen.
Paljon muustakin puhuimme. Siitä kuinka hän rakastaa tätä työtä ja kuinka kiitollinen hän on kaikista mukavisa hetkistä joita se tarjoaa. Garyn tavasta opastaa meitä koko matkan, paljastui juuri se rakastava asenne,jota hn työtään kohtaan osoiitti. Meillä oli mukava pikku yön hetki hyvöästellö ihan kahdestaan. Minusta se oli mukavaa.
Gubben kanssa sovimme jo että kun seuraava matka on USAan päin, mahdollisesti Wild West, menemme sinne siloin kun Gary on kahvoissa. Nin ja Bernie, teh Big Boss!
__
Huomioita Ameriikoista
Maahan
USAn tullitarkastukset ovat yleensä vakavia tilanteita, joissa pitää pysyä naama peruslukemilla vaikka passintarkastaja kyselisi mitä tahansa. Tällä kertaa kaikki sujui juoheasti eikä meiltä edes kysytty miksi olemme tulossa.
Maisemat
Ajamallamme reitillä maisemat vaihtelivat suuresti. Samoin säät , tornadoista, kaatosateista, myrskyistä kuumaan polttavaan helteeseen.
Kaikki tuli koettua.
Maisemat ovat uskomatttoman kauniita ja/tai myksitäviä.
”Kaikki on suurta ameriikassa" pitää paikkansa.
Tiet
Tiet eivät ole parasta mahdollista kuosia. Mutta Interstatet, moottoritiet rullasivat ok Losia lukuunotamatta.
Ajoimme paljon sivutietä ja alkuperiäisi Route 66 osuuksia, jolloin teiden kunto oli toisarvoista kokemuksiin ja näkymiisn verrattuna.
Aika usein sitä kyllä sai jalkaa nostaa kuopan tai muun tievaurion merkiksi takana ajaville.
Ihmiset
Ovat pääosin jokapaikassa avoimia, kontaktihaluisia, välittömiä ja hyvin ystävällisesti käyttäytyviä.
Joka ikisessä pikku paikassa pysähdyttiin vaikka keskelle katua kyselemään mistä sitä tullaa ja minne mennään ynnä hyvvee matkoo!
Juomakuttuuri
Usassa on hyvin monissa paikoissa sangen pidättyväinen juomakulttuuri. Jopa niin että kun illalla menimme pienillä paikkakunnilla ulos syömään, jouduime tyytymään veteen tai virvoitusjuomiin sillä olutta puhumattakaan vinistä ei tarjoilltu. Hotellihuoneista on turha etsiä frigobaria.
Kännikaloja ei näkynyt missään kertaakaan koko matkalla.
Hassista polttavia velikultia tapasimme Oatmanissa(?) ja se oli koko reissun AINOA kerta!!!
Ruoka
Sapuska on hyvää ja sitä on liikaa. Joka paikassa ruoka-annokset ylittivät noin kolme kertaa nälän tunteen tyydyttämisasteen. Lopulta opin tilaamaan pelkän alkuruuan, josta siitäkin sattoi jäädä osa syömättä.
Joka aterialle tyrkytetään ranskalaisia. Aamiaisannoksissakin , jos ei erikseen kiellä tuomasta, on valtava annos ranskalaisia, josta yhdest riittäisi kahdelle, kolmelle ihmiselle päivällisen lisukkeeksi.
Yhteenveto
Matkojen matka
Matkan aikana koki ja näki niin uskomatoman paljon, että siitä riittää muisteltavaa loppuiäksi.
Suunnittelemme jo seuraavaa matkaa nimeltään "Wild West" jos vain saamme Garyn oppaaksemme.
Chicagosta Los Angelesiin, Route 66 1.5.-14.5.2008
Matka, joka sisälsi paljon zeniä ja vähän moottoripyörän kunnossapitoa
Se oli Italiassa, Bardolinossa, toissa kesänä, kun olimme ajaneet moottoripyörillä Euroopan halki kaunin Gardan rannalle, yli alppien. Minä piskuisella Yamaha 250:lla ja Gubben Honda Shadow 1100:lla.
Yhtenä kuumana iltana ajelimme Gardan rantaa Rivasta kohti Bardolinoa, kotiamme. Vastarannan Limonen piskuisen kylän valot heijastuivat järven mustaan pintaan ja kukkivien puiden myriadiset tuoksut juovuttivat suloisesti.
Tie oli kaarteinen ja hauska, liikenettä ei ollut. Oli kiva vähän kiihdytellä ja antaa pärrän imaista kiinni asvalttiin ja lähteä lentoon.
Jostain syystä, aina kun kiihdytän ja väännän kaasukahvaa käskymielellä, kumarrun eteenpäin niin kuin kuiskaisin hepan korvaan että nyt, beibi, anna mennä.
Turha selittää sanoin, miten mukavaa se oli. Ajoimme välillä rinnakkain ja naureskelime toisillemme, välillä vähän kilpaa.
Tuli semmoinen suora, joll a ajattelin kokeilla pikku pärrän kiihtyvyyttä ja kaasutin oikeasti sen vauhtiin. Juuri silloin minut ohitti minihameinen , noin äitini ikäinen, signorina tupakka suuupielessä ja permanetti väpätten. Viritetyllä vespalla kotiinajavan päättäväinen ilme kehonsa asennossa.
Se tilannehumoristinen asetelma oli itseironisessa mielessäni niin hupaisa, kaikessa ulkoisesti minimalistisessa eleettömyydessään, että purskahdin nauruun.
Samana yönä kun juttelimme kaikenlaista, toinen meistä ajatteli ääneen, että seuraavaksi lähdemme ajamaan Route 66:n.
Oh yeah! THE MOTHER ROUTE. Reittien reitti! Legendaarinen ja antoisa, läpi seitsemän USA:n eri osavaltion. Tarpeeksi haasteellinen pätkä joskin alkuperäisten rt66 osien löytymiseen kai tarvittaisiin navigaattorin lisäksi suurennuslasi ja vainukoiria.
Mietittiin reittiä ja sen toteuttamisvaihtoehtoja pitkään ja päädyimme Eagleriderin järjestämään pakettimatkaan monestakin syystä:
Mukaan tulee opas, joka osaa reitit jokaiseen sellaiseen paikkaan, ruokapaikat mukaan lukien, jolla on aiheeseen liittyvää arvoa. Lisäksi kaikki reitit on valmiiksi suunniteltu, yöpymispaikat hoidettu ja letkan perässä ajava pakettiauto pitää huolen matkalaukuista, niin että mukaan voi ottaa muutakin kuin sen mikä juuri ja juuri mahtuisi pyörän mukana. Lisäksi ryhmä koostuisi eri maiden kansalaisuuksista ja oppisimme tuntemaan ihmisiä eri puolilta maapalloa.
Näin kävi. Meitä oli reissussa ihmisiä seitsemästä eri maasta ja neljästä maanosasta. Graeme, ja Leslie, komeat kaivosmiehet Australiasta, varjagisoturin näköinen kirjaijlija Adam ja söde Petur, valokuvaaja Islannista Englanista lupsakka Chris,ja kaunis vaimonsa Eileen,jotka rakentavat nyttemmin unelmapaikkaansa Espanjaan myytyään ravintolansa. Chris rakentelee myös itselleen omaa harrikkaa. Seuraavaksi hyvin pienikokoinen mutta pipurinen Trudy ja hänen huolehtivainen miehensä David. Englantilaiset Ian Solley, miljonääri ja kolmen HD:n motoristi sekä toinen Ian, rakennuttaja, Steven kuntosaliketjun omistaja , toinen Lontoosta , toinen vähän ulkopuolelta. Sitten oli Martin ja Michael, pubinomistaja Irlannista, Christelle ja David, maanviljelijöitä Ranskasta.
Viimeksimainitut kolmikympiset olivat hämatkalla. Julie, juristi ja Jose, insinööri Brasiliasta. Jose, kuusikympinen on ryhmän iäkkäin. Ryhmän vetäjä ja opas, monenpaikanhöylä ja armoton jutunkertoja Gary sekä pakun hiljainen ja pidättyväinen kuljettaja Robert eli Bob tulivat tietysti USAsta ja meitsi Gubbensa kera Suomesta.
Ryhmästä muodostui homogeeninen, lämminhenkinen ja hauska. Jokaikisestä persoonasta paljastuim matkan aikana omintakeisia ja omaperäisiä piirteitä, joista oppi pitämään enemmän ja enemmän.
Oli kai nin, että arkielämän erilaisuuksista huolimatta mootoripyörämatkaileva ihminen oma lajinsa. Elämän ja onnen kulkuri, joka päälleliimatuista ammattinimikkeistä huolimatta on oman varsin boheemi elämänsä vaeltaja.
Nauttii siitä kuin matkanteko muistuttaa enemmän henkistä ja elämyksellistä prosessia kuin kuvina kuihtuvaa muistoa suorituksesta, jonka aika nakertaa kuivaksi keksiksi tarjoiltavaksi vieraille videotykillä.
Tjaah, vaikka kirjoittaisin sata sivua kuvausta siitä, millaisia elämyksiä , ajatuksia, inspiraatioita, matkan aikana sain, en siltikään saisi kaikkea kiinni näihin bitteihin. Silmä havaitsee sekunnissa kymmeniä asioita, ajatukset laukkaavat äänennopeudellea.... assosiaatiot ja kaikki vivahteet. Ei semmoista voi kirjoittaa ylös.
Mutta näpytän tämän pienen matkakertomuksen raamiksi reissulle, jonka veroista en ole aiemmin kokenut.
Matka alkaa
Lähdimme Chicagoon jo 29.4. tottuaksemme pari päivöä aikaeroon ja jotta ehtisimme ostaa vaatteita matkaa varten.
Hotelli oli Hodilay Inn Mart Plazalla. Hotellihuoneen sai 10 dollarin lisämaksusta maisemalla. Ikkunat tarjosivat hengästyttävän valtavat mitasuhteet Chicagon keskustaan valtavine pilvenpiirtäjineen. Ne maisetmat veivät kauas pois Långvikista.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=175267470
Lähikortelin ravintola Kinzie Chophouse antoi tuntumaa amerikkalaisesta ruokailumenttaliteetista. Minä onneton tilasin sekä alkuruuan että pääruuan seurauksella että 3/4 jäi syömättä. Annokset ovat valtavia. Ruoka sinänsä erittäin maukasta mutta se ei lopppunut vaikka sitä söi ja söi ja söi.
Myöhemmin, erehdyksistä opppineena, aloin tilata menuusta vain jonkin alkuruuan, apetizer, joka oli kooltaan kuin euroopppalaisen ravintolan pääruoka.
Seuraava päivä, 1.5. oli lämmin päinvastoin kuin saapumispäivänä jolloin kylmä tuuli pakotti minut ostamaan takin joka oli kätevä (mahtuu nyrkin sisään ) mutta ruma ja kallis .
Kiertelimme 75 fareheitin lämmmössä paikalllisen julkisen liikenteen avulla haravoimassa nahkavaateliikkeitä.
Chicagossa kulkee juna keskellä kaupunkia, kuin meillä ratikka. Junan ja bussien sekä uskomattoman pitkien kävelymatkojen avulla onnistuimme löytämään ne neljä liikettä, jotka olimme ajankohtaisesta oppaasta ylöskirjnneet.
Nooh, kahden ovella luki CLOSED, kolmas oli pornatava gay-vaate kauppa, neljäs INTL Leather Source: josta ostimme nahkavaatteita. Chicago Harley Davidson shop 012-kaupunginosassa ei ollut niin runsas ja varustettu kuin myöhemmät Harley kaupan joissa matkan varrella kävimme. Mutta saimme kävelykuntoilla kymmeniä kilometrejä.
Saman päivän iltana Gary piti hotellin aulassa rekisteröitymistilaisuuden, jonka jälkeen tiedotuksen itse matkasta. Ennen nukkumaanmenoa katselimme säätiedoitusta joka valitettavasti lupasi myrskyjä, raekuuroja, itse asiassa golfpallon kokoisia rakeitaa (huhuuu) ja tornadouhkaa Missouriin ja Oklahomaan jonne matkamme parissa päivässä suuntautuu. Kivaa!
SPRINGFIELD
Lähtöaamuna 2.5. satoi kaatamalla ja tuuli oli varsin kova. Kuinkas muuten. Moni muukin kuin minä vaikutti jännittyneeltä ja varautuneelta.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17342481
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17302824
Meitä ladybikereita oli vain kaksi, Trudy ja minä. Trudy on kovin pienikokoinen joten hänellä oli Honda Shadow 750 kun kaikilla muilla oli harrikat. Eri tyypiset eri tyypeille. Oman koon ja toiveiden mukaan. Oma pyöräni oli joukosta ehkä vaatimattomimman näköinen, musta Street Bob, mutta jatkossa se osoittautui oikeaksi pikku terrieriksi jota oli mukava ajaa.
Odottelimme turhaan sateen laantumista tunnine verran. What a heck, sinne sateen ja tuulen sekaan ja suoraan Interstatelle.
Se lähtö, kun kaikki 18 pärrää jyrähtivät käyntiin, oli sykähdyttävä. Jylinä tuntui iholla, nivusissa, käsivarsissa ja sielussa. Nostin peukalon pystyyn ja vinkkasin Trudylle, joka oli hermostunut. Hei c´moon kyllä me pärjätään. Gubben katsoi minua ja nosti peukun pystyyn, "aja varovasti Gummelina", joo joo ajan ajan...vitt...si kun silloin pelotti; en ole ajanut ikinä aiemmin isompaa harrikkaa kuin sporsteria jota kävin KERRAN koeajamassa Konalassa. Läpi esikaupungin kortteleiden sateessa, jossa ei eteensä nähnyt, jossa tuuli käänsi ja väänsi kehoa ja pyörää. Suuressa sadehaalarissa, joka teki liikeradoista ja ajotuntumasta kömpelöä ja kökköä. No, näin sen oli alettava.
Kaikki meni hyvin ja läpi rankan sateen ja todella kovan tuulen rantauduimme ensimmäiselle bensispysähdykselle Chicagon jäätyä 50 mailin päähän.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173972229
Onneksemme sää selkeni ja loppupäivä oli varsin mukava joskin tuulinen. Auringon ja tulikasteen läpäisynmyötä hymyjä alkoi ilmestyä porukan kasvoillle. Vähän nauratti se aseman pihassa tönöttävä naivisti toteuettu, värikäs, kuusimetrinen avaruusmies patsas, jola oli Gemini-niminen raketti käsissän. Gary kertoi, että Routen varelle on aikoinaan tönöttänyt 400 erilaista jättipatsasta.
Chicagosta Springfieldiin on noin 190 mailin matka. Keski-Lännen maat ovat alavaa maatalousaluetta ja peltotasangot ulottuvat silmänkantamattomiin. Tuulinen sää tällaisilla ajo-osuuksilla on H Y V I N T U U L I N E N.
Sateen lakattua pörötimme kohti Odellin pikkukaupunkia jossa oli entisöity
Standard Oil Gas Station . Asema on kauniisti ja pieteetillä uudistettu muistomerkki. Suurin osa vastaavanlaisista R66 maamerkeistä on pyritty säilyttämään mahdllisimman vanhan ja autenttisen oloisina kun taas tämä rakennus rekvisiittoineen vaikuttaa lähes steriililtä.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=170547398
Päivä alkoi heleytyä yhä aurinkoisemmaksi mutta tuuli jatkoi kiusaamistaan voimalla. Jatkoimmme Towandaan, kohti ensimmäistä kosketusta aitoon ja alkuperäiseen "Historic Route 66" : een.
Tuuli yritti keikuttaa pyörää ja käsivoimia sai käyttää tosissaan. Inhottavinta sivutuulessa oli kuitenkin, että se puhalsi suoraan suojalasien vasemmasta sivuraosta silmään.(Illalla oli useammallakin meistä vasen silmä punaisena.)
Tämä osuus routea oli muinaismuisto. Saimme vain kävellä kopertunutta ja halkeillutta betonipäällystetä pitkin, pyörät siististi viereisellä bensa-asemalla parkissa.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=17196088
http://www.jakoon.fi/w.php?f=170413340
Ja matka jatkuu....
Letkassa ajo vaatii sääntöjä. Sooloilu on kielletty sillä vaaratilanteita ei ole varaa provosoida. Jokainen sijoittuu järjestykseen ryhmänvetäjän taakse. Gary, meidän "pomo" kutsui porukat kasaan ja kokemattomimmat ryhmittyivät Garyn taakse kun taas kokeneemmat vetivät häntäpäätä. Viimeisenä letkassa ajoi huolto-auto, iso paku, jota ajoi Robet eli Bob. Bobilla ja Garylla oli kokoajan langaton yhteys toisiinsa. Bob kertoi ajoon lähtiessä milloin viimeinenkin on päässyt moottoritielle, ylittänyt risteyksen jne. Bob myös piti silmällä takaapäintulevaa liikennettä ja antoi tarvittavat ohjeet sen perusteella mm kaistoituksen suhteen.
Rekat ovat helvetillisen isoja. Korkeita ja pitkiä, aiheuttavat turbulenssia ja imua lisämausteena jo monet kerrat mainostettu voimakas sivutuuuli, joka kiusasi meitä siten lähes joka päivä.
Opin vähitellen ohittamaan rekat jättämällä ensin rakoa edelläajavaan ja kun hän oli rekan nupin kohdalla, kiihdytin kovaan vauhtiin ja kyyristyin pikkuisen eteenpäin. Pyörän hallinta ohitustilanteessa on siten helpompaa.
Pitkillä suorilla raskaan liikenteen seassa ja kovassa sivutuulessa oli muuttujia, jotka saivat letkan ajovälit venymään välillä kovastikin. Kun ryhmässä on kovin eritasoisia kuskeja, ns heikoin lenkki päästää raon kasvamaan ja koko letka perässä jää jälkeen. Väliin tulee autoja ja rekkoja, jolloin ryhmän kasassa pysyminen häiriytyy.
Maanteillä se on pienempi pulma kuin kaupungeissa joissa tulee yllättäviä kääntymisiä eri risteyksissä.
Illalla pidettiin palaveria ajamisen pelisäännöistä, omalla kaistanpuolella pysymisestä ja välien pitämisestä sopivina. Maanteillä etäisyys edelläajavaan tulee säilyttää kahdessa sekunnissa. Kaupungeissa ja taajamissa ajetaan noin 4-5 metrin päässä kun nopeudet ovat alhaiset.
Edelläajavan on oltava kaistan toisella reunalla niin että letka muodostaa siksakin, josa jokainen näkee eteensä kahden välin verran.
Tätä pysymistä "omalla" reunalla oli muutamien vaikea noudattaa ja se aiheutti kiusallista ajoasemien vaihtoa perässäajaville.
Ensimmäisen yöpymispaikan parkki oli kuin tilauksesta letkaharjoittelijoille sopiva ja parkkirivistö muodostui kuin itsestään ihan siistiksi.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=284884100
ROLLA
Tänään 3.5. reittimme vie läpi valtavien, laakeiden Illinoisin peltojen yhä etelämmäksi Missisipi joen yli Missouriin.
Maisemat vaihtuvat pikkkuhiljaa mielenkiinoisemmiksi ja ilmakin lämpenee aamun 45 fareheitista. Route kulkee pitkin pienien kaupunkien helminauhaa. Paikat ovat kuin aika olisi pysähtynyt jonnekin villin lännen ja Peyton Placen välimaastoon.
Pikku paikoissa ihmiset pysähtyvät keskellä katua ja kyselevät autojensa ikkunapokiin nojaten, mistä ollaan, minne mennään ja toivottelevat hymysuin hyvää matkaa. Kaikki hämmästelevät ryhmämme kansallista moninaisuutta.
Seuraava etappi on City of Madison ja Old Chain of Rocks Brigde, joka ylittää majesteettisesti lipuvan , leveän, Missisippi joen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171454878
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172596655
Tämä iso silta on yhden mailin ja 24 jalkaa pitkä. Sen rakentaminen vei 2 vuotta ja maksoi 2,6 miljoonaa dollaria. Silta suljettiin liikenteeltä 1968 ja päätettiin purkaa 1975 mutta Trailnetin ja Confluence Greenwayn toimesta se sittenkin entisöitin vuonna 1996.
Missisippi on maailman kolmanneksi pisin joki. Sen nimi tulee amerikan intiaanien sanasta –yllätys , yllätys- "suuri joki". Luonto on linnustoltaan, kalakannaltaan ja viherkasvuston suhteen hyvin moninainen ja rikas.
Sillan eteläpuolella sijaitsee kaksi vedenottamoksi rakennettua tornia.
Tämän jälkeen käänsmme kahvat kohti Missourin Route 66 Kansallispuiston museota.
Sateisten ja tuulisten päivien jälkeen paistoi kuuma aurinko, joka jätti kylmiä petolllisia varjoja. Eikä tuuli hellittänyt mutta oli siedettävämpi.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172546902
Päivän kolmas kohteemme oli Meramecin luolat, Stantonissa. Jännä paikka, jossa Jesse James lymyili jengeineenja hevosineen 1870 luvun alussa. Luola on valtava.
Tässä vaiheessa Chris tuli puhumaan ajoasennostani. Hänen ultrasiniset silmänsä ovat hyvin hellämieliset ja lempeät ja hänen koko habituksensa on kuin meidän omalla joulupukillamme. Ei uskoisi, että mies on ollut rocmuusikko 70-luvulla. Nyt, kolmekymmentä vuotta ja kiloa myöhemmin ja itse ajaa kokeneimpana motoristina Eileen kyydissään isoa .... peränpitäjänä.
Gary asensi kahvan asentoa alas ja vähitellen...ensimmäistä kertaa aloin rentouttaa hartioitani.....ajettuani kaikki nämä vuodet eri pyörillä niskat maitohapoilla....hmmmm.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173254315
Yövyimme Coachlightissä. Laukut purettiin joka ilta ajon päätyttyä ja saavuttuamme hotelliin. Bobin pakussa oli tilaa jokaisen matkatavaroile runsaan yhden matkalaukullisen verran. Hotellihuoneeseen päästyä maistui viileä suihku ja kylmä olut. Miten ylelliseltä tuntuikaan saada puhtaat raikkaat vaatteet ylleen pitkän, kuuman ajon jälkeen.
Hotellit olivat kaikki siistejä ja huoneet I S O J A. Kahden hengen huone tarkoitti, että sänkyjä oli kaksi, ne olivat etäällä toisistaan ja ne olivat MOLEMMAT kahdenhengen sänkyjä.
Hulppeat tilat ja tuntui kuin länttä kohti mentäessä huoneiden mitasuhteet olisivat vain kasvaneet.
Mutta on asioita mistä jenkit ei tunnu tajuavan mitään. Eurooppaan tottuneena sitä etsii huoneessa ensimmäisenä jääkaappia, minibaaria, jotain, ja hikiset ajohanskat poissaatuaan avaa huurteisen helmeilevän oluen.
Naps ja aah, S I T Ä ensi puraisua pitkän ajon jälkeen Steinbeck kadehtisi. Mutta ei. Ei jääkaappia ja jos on se on helkkari soikoon tyhjä.
Toinen on peseytymistilat. Joo, joo suihku on ja kylpyamme MUTTA amme on jotain 28 senttiä syvä eikä siinä voi kelliä niin kuin ammeessa pitää saada kelliä.
Istu siinä sitten puoi persettä veden alla pöljän näköisenä.
Toinen ihmeellisyys on, ettei missään paikassa ole käsisuihkua. Pelkkä ylhäällä seinässä tönöttävä suihkutin. Miten jenkki pesee kainalot ja arvokkaammat paikkansa kun vesi lirisee vain niskaan? Oli opeteltava erinäisiä akrobaattisia taivutuksia joista ei sitten sen enempää.
Huomenna on edessä pitkä ajo, 340 mailia, mutta päivästä pitäisi tulla aurinkoinen ja lämpöäkin 70 Farenheitin verran.
TULSA/OKLAHOMA
Aamuisin lähdimme aina ensitöiksemme tankkaamaan. Nuo automaatit ovat omaa luokkaansa USAssa. Joka asemalla erilainen maksukäytäntö ja pistoolit sellaisia, että sai varoa kokovartalosuihkua ja ennen kaikkea silmiään. Tai sitten bensaa ei tullut lainkaan vaikka mitä yritti. No, enimäkseen ne toimivat mutta hankaluuksia piisasi.
Rollasta suuntasimmme 4.5. syvälle Ozrak vuoristoalueille jossa löytyy eniten vanhaa highwayta. Ajoimme aluksi Baxter Springsiin, jossa syötiin aivan erityisen hyvä lounas Cafe on the Route The Little Brick Inn- nimisesä paikassa. Jälkiruokana ollut suklaakakku oli N I I N herkullista, etten unohda sitä koskaan. Taso oli kuin parhaissa kokemissani gourmee ravintoloissa vaatimattomasta ulkoisesta ilmiasustaan huolimatta.
Suuntasimme sitten Rainbow Curve sillalle . Se on rakennettu vuonna 1923 ja ylittää Brush Greek . Kansallismuistoksi se rekisteröitiin 1983.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=1754900
Täällä Gary tarjosi meille yllätykseksi esiintyjän. Mies oli intiaanin ja valkoisen väliltä, noin 70 vuotiaan näköinen, hieman huonosti liikkuva, nimeä en muista mutta hän kertoi paikan historiasta jonka jälkeen "esiintyi" vääntäen molemmat jalkateränsä 180 astetta eli varpaat taakespäin ja kantapäät eteen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=1754900
Ryhmän jäsenten ilmeet olisi pitänyt saada kuvattua MUTTA kun me kaikki olimme äimän käkenä.
No, onneksi tuli kuvattua itse herra tekosineen. Ja selvisi samalla miksi kävely sujui vaivalloisesti. Sekä polvissa, sääriluissa ja lonkissa miehellä oln epämuodostuma jota Garyn selostuksista huolimatta en tarkemmin ymmärtänyt. Kielivaikeuksiin törmää aina kun tulee erikoissanastoa.
Surullinen uutinen tuli kaksi päivää myöhemmin kun saimme kuulla että samaisilla seuduilla riehunut tornado tappoi kymmenkunta ihmistä, aineellisten vahinkojen lisäksi. Olimme onnekkaita. Tornado ei saanut meitä kiinni.
Mutta aurinko sai, oli kuuma ja Bobin taukopaikoilla tarjoama kivennäisvesi alkoi maistua yhä enemmän.
THE SPECTACULAR BLUE WHALE
Matka kulki Will Rogers Memorial Highwayta pitkin, jossa pysähdyimme merkilliseen , suorastaan hybridiin, paikkaan nimeltään The Blue Whale. Se sijaitsi muinaista Arrowoodin postia vastaäätä. Rakennus on vielä paikalla historiallisena muistona.
Sininen valas on jättimäinen valas-rakennelma, joka toimi aikoinaan uimalaiturina. Pikkuinen lampi, jonka varrella se röhnöttää, on jo aikaa sitten julistettu uimakieltoon mutta aikoinaan paikka oli erittäin suosittu, ja löytyy R66 postikorttiaiheista eräänä kulttinähtävyytenä.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=173475102
Päivä oli kuuma ja vesipulllot vietiin Bobin käsistä jokaisella pysäkillä.
Oklahomassa on Route66 museo, jossa vierailimme. Erityisesti ihastuin- tavanomaisempaan route rekvisiittaan jo tottuneena- hienoon valokuvanäyttelyyn.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171825036
Museon pihalla Gary otti meistä ryhmäkuvan.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172546303
Arcadia Round Barn on mykistävän valtava, jättiläismäisen suuri PYÖREÄ lato. Sen katokin on kupoli. Arcadia Barn on yksi kulttikohteista ja routen keskeisistä maamerkeistä. Motoristit saattavat kutsua Route 66 eri nimilä kuten 66 Ozrak Trail, Mother Road, Will Rogers HIghway tai Main Street of America mutta ladolla on vain yksi nimi ja sen muistavat kaikki. Lato rakennettiin 1889.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172781116
http://www.jakoon.fi/w.php?f=174547433
Kun väylästä tuli kansallinen päätie (National Highway) 1926 tietä paranneltiin 1917 valmistuneen tiepohjan päälle Edmontonin ja Arcadian välillä. Työvoimana käytettiin pakkotyövankeja.
Helvaados mikä päivä. Hikinen, raskas, hauska ja antoisa. Olimme baanalla yhteensä 12 tuntia ja ajoimme 350 mailia läpi Ozrakin, hillibileineen, läpi Kansasin ja Oklahomaan. Aurinko paistoi ja päivä oli upea.
Lounastauko
http://www.jakoon.fi/w.php?f=171280046
WEATHERFORD/OKLAHOMA
Eilinen oli toistaiseksi pisin päivämme tien päällä mutta hieno kokemus. Ajettiin välillä vanhaa Route 66:a ja sitten taas nopeita spurtteja interstatella. Missourista lähdettyämme , ajoimme 18 mailia routea Kansasissa, jossa siis tavattiin tämän jalkansa 180 astetta kääntävä herrashenkilö, joka oli muuten inspiroinut aikoinaan Pixar Filmin Cars tekijöitä (http://www.thelope.com/2006/06/meeting-mater.html)
Tänä päivänä 5.5. letka veti läpi Oklahoman ja alkuperäistä routea körryytettiin 20 mailia. Route on aikoinaan rakennettu noin neljän metrin pituisista betonilaatoista. Ajan hammas on tehnyt tehtävänsä laattojen välisissä raoissa. Matkanteko oli kuin pyykkilautaa ajaisi ja moni meistä tunsi illalla selkänikamissaan päivän koetelemukset.
Tällä osuudella WRH luovii maiseman topografisen luonteen mukaan ja aluetta jota kutsutaan Alwa intiaanien maaksi.
Painoimme länttä kohden El Renc Clintonin läpi.
AMARILLO/TEXAS
Weatherford -Oklahoma
Edessä on yksi suurista maastoväylistä Weatherfordista kohti Amarilloa 200 mailin verran läpi Oklahoman ja Texasin peltojen. Aurinko helotti taivaan täydeltä ja oli todella kuumaakin kuumempi.
Tuon aamun kohokohta oli, kun saavuimme kolmen routen solmu, jossa oli pätkä vanhaa tietä, jonne saimme ajaa vaikka se ei ollut käytössä. Jokaiselle suotiiin traditionaalinen mahdollisuus vetää route oikealla staililla, ilman kypärää ja niin kovaa kuin kykenee.
Tienpätkä, noin kolmasosa mailia, oli rupisessa kunnossa mutta miehethän innostuivat tietysti kokeilemaan. Adam, varjaagi, pääsi 95 m/h joka taisi olla ennätys.
Petur, nuori salskea ja elämänmyönteinen, riisui kypärän lisäksi paitansa ja antoi näytöksen tyylillä, joka sai naisten suupielet herttaisesti ylöspäin.
Tien varsilla oli omituisia julisteita. Yksi kertoi, että "My Boss is a Jewish carpenter" ja toinen "Body piercing saved my life" (söpö Jeesuksen kuva ristillä).
Sittenpä kaarrettiin Erikeen, Oklahomassa. Itseoikeutettu punaniskojen pääkaupunki maailmassa. Vastaanotto oli sanoinkuvaamaton, se on katsottava seuraavilta videoilta:
http://video.google.com/videoplay?docid=-3200856851837040883&hl=en
http://video.google.com/videoplay?docid=1395025290519067273&hl=en
Erike on yksi pikku niistä kaupungeista, joita olemme nähneet lukuisia matkamme varrella. Ne kuihtuivat Route 66:n myötä kun Interstate rakennettiin. Ruostuivat ja koppuroituivat pystyyn jättäen hieman surumielisen, haikean mutta äärettömän mielenkiintoisen reliikin itsestään. Nämä ovat paikkoja, joissa tuntee ikäänkuin aikamatkaavansa ja aika---jotenkin pysähtyy.
Illansuussa letka jylisteli Amarilloon, jossa meitä odotti The Big Texan Steak Ranch and järkyttävinen pihvinsyöntikilpailuineen. Se joka kykenisi syömään 72 ozzin pihvin tunnissa, voittaisi illan ateriat itselleen.
Paikan hotelllista on pakko näyttä kuva. Se koko rivitalo oli kuin naivistinen maalaus.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Noh, takaisin illan ohjelmaan eli safkaan. Chris, jonka syömälahjat olivat ryhmämme otollisimat, painostettiin osallistumaan kilpailuun. Hän onnistuikin syömään puolet pihvistä ja jaksoi aamulla jotenkuten hymyillä. Eileen oli huolestuneen näköinen.
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Itse paikka on valtavan hieno teksasilaisravintola aivan fantastisine interiörineen. Paikalla soitti taitava, ikääntyneistä herrasmiehistä koostuva, orkesteri aitoa kansanmusiikkia, jonka taso sai tunnelman todella nousemaan.
Matkan varrella viisastuneena tilasin pelkän alkuruuan, ja söin itseni enemmän kuin kylläiseksi!
Petur oli melankolinen ja koki selvää koti-ikävää. Hän istui vieressäni ja puhelimme hänen lapsistaan, joita tällä nuorella miehellä on viisi!
Yöllä myrskysi ja aamu vaaleni vaivalloisesti kelmeän harmaana, kovan sateen ja tuulen kera. Odotelimme aikamme kunnes oli aikataulusyistä pakko puskea sateen, myrskytuulen ja valtavien rekkojen sekaan Interstatelle.
Onneksi ensimmäinen etappi oli lyhyt: kaarsimme kaupungin toiselle laidalle Harley Davidsson myymälään, jossa oli uskomatomat valikoimat nahkavaatteita noin puolet Suomen hinnoista! Aikaa ei ollut kuin puoli tuntia mutta ehdin valkata, sovittaa ja ostaa itselleni ihanan kauniin HD takin ornametti-aplikaatioilla. Niin, ja samaan sarjaan kuuluvat chapsit. Puin chapsit päälleni; O N N E K S I.
Olin tähän asti ajanut HD farkuilla, paksua miellyttävänpehmeää, puuvillaa. Mutta tämä kaatosade kertoi kaiken chapseista; ne olivat ilmavat, kevyet, suojat oikeissa kohdissa JA...kaatosateesta huolimatta en kastunut ollenkaan.
Seuraava pysähdys, pyyhin nahkapinnat paperiservieteillä ja that´s it. Farkut eivät kastunneet lainkaan, mikä on ihmeellistä chapsien konstruktiota katsellessa.
Seuraava pysähdys oli maailmankuulu Cadillac Ranch, 10 caddyn maahan istutettu rivistö keskellä jumalattoman laajaa ja laveaa tasaista punaista peltoa.
kuva
Sinne piti kävellä pitkä matka läpi iljanteisen löysän pellon märkää liejumultaa.
Saappaiden pohjat olivat sanoinkuvaamattoman paksun köhnän peitossa ja erinäisillä kikoilla: korsilla rapsuttamalla, lammikoissa uittamalla , kopistelemalla, niitä kengänpohjia sitten putsailtiin jotta matka voisi jatkua.
ONNETTOMUUUS
Sää selkeni hieman mutta ukkosta oli ilmassa kun aioimme jatkaa Santa Fehen Mid Pointin kautta.
Vähän startin jälkeen asiat saivat dramaattisen käänteen:
Letka veti 75 mailin nopeudella tottumallamme rutiinilla ikänkuin kaikki olisi ok.
Gary oli pannut tapansa mukaan musan soimaan täysillä lähtiessämme. Gary valitsi biisit tunnelman ja paikan kontejstin mukaan. Vaihdettiin katseita, hymyiltin, vähän tanssiittin siinä kukin itseksemme ennen kapuamista mopon saadelille. Tunnelma oli arvaamattoman ihana.
http://www.youtube.com/watch?v=gI-bPZQhBLk&feature=related
Kaikki pöräyttivät harrrikat jylisemään ja vyöryimme tielle. Rakastin noita spurtteja liittymästä highwaylle. Änkesin aina kuin mahdollista heti Garyn taakse niin että saimme yhdessä hetken ja jonkin matkaa vetäistä vauhdilla kunnes piti jäädä odottelemaan muita. Sitä tunnetta ei voita mikää kun sai vääntää kahvaa niin, että paavo kiskaisi meitsin voimalla lentoon. Rampit ovat ylämäkeä ja taivas on aluksi edessä. Juuri siinä kiihdytysvaiheessa.
Neljällä pyörällä ajetaan mutta kahdella lennetään. Vaikka kuinka olis renkaat asvaltissa, mutta ero on huikea. Eikä ne ole kuin noin neljän neliösentin osuudella yhteensä!!!
Ja erityisesti kun kiihdyttää isolla pyörällä. Sitä on kuin neitsykäinen, joka eka kertaa sai kunnon kyytiä ja, hallelujaa, antaa mennä kans.
Matka etenee mukavasti, ei sada vaikkei paistakaan. Körötellään jo sitä vaihetta jolloin alkaa zeniläinen tyyneys vallata ja ajatukset hälvetä antaakseen tilaa avaralle olemiselle.
ZAKKK!
Yhtäkkiä Adam porhaltaa letkan ohi vauhdilla ja pysäyttää Garyn ja meidät muut sen mukana. Molemmat lähtevät kovalla vauhdilla takaisinpäin ja saimme vain kuulla, että häntäpäässä oli tapahtunut onnettomuus.
Trudin ja minun hermot olivat lujilla. Tiesimme keistä oli kysymys. Meistä oli kaikista tullut jo eräänlainen yhteisö, ja pidimme kaikki toisistamme. Matka oli alkanut ulkoisista puitteista huolimatta hienosti ja nyt, emme tienneet miten pahasti oli tällännyt. Katsoin Steveniä ja hän katsoi minuun ja me molemmat itkimme.
Aikamme odoteltuamme edestä päin tulee poliisiauto pillit päällä ja jatkaa kohti onnettomuuspaikkaa noin mailin päässä. Näemme tuskin auton valot ihmisistä puhumattakaan. Vähän ajan kuluttua tulee ambulanssi pillit ulvoen, vauhdilla ohitse kohti onnettomuuspaikkaa.
Me Trudyn kanssa rukoilimme iso pala kurkussa, ettei olisi tapahtunut pahinta. Sitten tuli taas itku. Tämä tuntui liian kauhealta ollakseen totta. Ne suloiset ihmiset, joista me kaikki niin olimme jo alkaneet pitää.
Aika oli piinallisen hidaskulkuinen...
Vihdoin viimein Bob tuli pakulla ja ilmoitti, että meidän on jatketttava seuraavaan etappiin. Gary hoitaa hommat tapahtumapaikalla ja tulee siten perässä.
Vieläkään emme tiennet ihan tarkkaan miten pahasti oli käynyt mutta sen verran, että kukaan ei ollut kuollut ja että henkilvauriot olivat ilmeisen pieniä
Halasimme Trudyn kanssa helpotuksesta. Gubben otti minut sylinsä suojiin.
Ajoimme pitkän ja rankan taipaleen MidPOintiin inhottavassa vastatuulisessa rankkasateessa, jossa vihdoin pysähdyimme, pääsimme sisään lämpimään kuivattelemaan ja odottamaan uutisia. Sormet eivät vessassa edes totellet solkia ja nappeja avatessa. Olivat kylmät ja kauhunhetkien jähmettämät.
Aikaa kului ja kului....
http://www.jakoon.fi/w.php?f=172124400
Noin parin tunnin kulutua tuli paku ja ystävämme sen mukana. Heidät otettiin halien kera, monella oli itkussa pitelemistä. Moni itkikin. NO, what a heck, moottoripyörä meni ajokelvottomaan kuntoon MUTTA ystävämme selvisivät naarmuilla ja pienillä mustelmilla.
Merkillepantavaa oli, että heidän asunsa olivat parhaasta päästä, todella pro ja paksua nahkaa. Molempien puvut olivat tämän jälkeen entiset MUTTA ne suojasivat heidät pahimmalta, samaten kaatumaraudat. Kolmanneksi kuljettajan intuitiivinen osumatarkkuus: silminnäkijöiden mukaan hän potkaisi juuri sopivassa kohtaa pyörän sivuun ja pelasti molemmat jäämästä sen alle.
Ajoväylä oli juuri siinä kohtaa missä sivuunajo tapahtui , yllätäen kaventunut ja oli pakko huomata ja kääntää vasemmalle jottei joutuis asvalttireunen ulkopuolelle.
No, tuli auto, joka väänsi oikealta kylkeä kohtii, piti väistää juuri samassa tilateessa kun olisi pitänyt huomata tien kaventuminen ja zäkzökzäk , suoraan pientareele vauhdilla ja humpsista humpsis. Kuka siinä osais mitään tehdä. Tämä nuorukainen osasi, nopealla reaktiolla pelastaa vaimonsa ja oman vahingoittumisen ensimmäisestä töppäyksestä huolimatta.
Bob ja paku saivat kaksi uutta matkatoveria lähes loppumatkalle.
NO,
Mid Pointissa vierähti kolme tuntia ja nyt alkoi olla kiire 200 mailin päähän New Mexicon Santa Fehen.
New Mexicoon päästyämme sää alkoi parantua ja aurinko paistaa kauniisti noustessamme ylhäälle kohti Santa Fen korkeuksia. Nämä Comanche intiaanien maisemat olivat sykähdyttävän kauniita. Majesteettisia ja valtavia mittasuhteiltaan.
Illalla päivällistimme koko jengi yhdessä Coyote-ravintolassa, jossa oli hieman revittelevä tunnelma kaiken kokemamme hädän ja sitä seuranneen helpotuksen emotionaalisessa nosteessa.
Ja ruoka oli suunnattoman hyvää, ainakin se alkuruoka, johon minä taas tyydyin.
Jotenkin hupaisaa, että kuvissa kaikki ovat naama punaisina iltaisin. No kaikki motoristit tietää miltä naama näyttäää (ja miten sitä kuumottaa) pitkän ajon jälkeen li sitten liian kylmä, liian kuuma, liian ttulista. Aina on L I I A N jotain. So what!
7.5. SANTA FE/NEW MEXICO
02897/0305/0308/0323/0324/0329/
Santa Fe on New Mexicon pääkaupunki. Se on osavaltion kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Santa Fen kunnassa. Asukkaita on 72 tuhatta. Kyse on New Mexicon hallinnolllisesta keskuksesta, joka johtaa sekä kunnan, että Santa Fe-Espanola Comined Statistical Arean toimintaa.
Kaupunki sijaitsee 7000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Tämä on metreissä 2134. Mikään muu Yhdysvaltojen osavaltioioden pääkaupunki ei sijaitse näin korkealla.
Santa FE on kodikas ja kaunis kuin postikortti. Kaupunki suorastaan pursuaa taidetta, taidekäsityötä, arkkitehtoonisesti kauniita rakennuksia, kulttuuria yleensä mikä oli piristävää punaniska alueiden jälkeen. Mutta korkean ilmanalansa vuoksi tupakat vois jättää vähemmälle ettei ahdistaisi henkeä , kävely, siis.
Gary kertoo että lukuisilla superstaroilla on täällä asuinpaikkoja vuorilla. Esimerkiksi Cher tai Mel Gibson voivat kävellä vastaan kadulla kuin kuka tahansa, iikh!
PUMP PUM!
Seuraavaksi päiväksi Gary oli järjestänyt Tina´s Gun Rack appointmentin miehille. Gubben meni tietysti mukaan.
Minut hän lahjoi ostamalla kalliin hopeisen intiaanikorusetin, kääty, korvikset ja sormus yhteensä 700 dollaria sekä kustantamalla minulle intiaanihieronnan.
Hieronta kesti 45 minuuttia (kun ensin olin odottanut varattulla ajalla 40 minuuttia!) ja maksoi 97 dollaria ynnä tipit päälle. Täällä USAssa työnantajilla on ikävä tapa maksattaa osa palkasta tipeillä eli asiakkaiden lompakosta edellyttämillään ylimäräisilä rahoilla! Not Good!!!
Hieronnan jälkeen olin sopinut treffit Christellen kanssa.
Kiersimme tämän nuoren gasellin näköisen naisen kanssa ympäri kaupunkia ja juttelime kuin vaan tytöt keskenään juttelevat. Hän on vain vähän vanhempi kuin miniäni joten tunnen äidillistä myötätuntoa tätä kuvankaunista ranskatarta kohtaan.
Gubben tuli ilta seitsemän aikaan ammunnasta. Kokeiltuaan 357magnumia, Smith and Wessonia ja 45 puoliautomaattia, hän uhkui taurista testosteronia, jopa äänensävy oli ihan toisenlainen. Vitsi miehet on hupaisia! Noo, Gubben oli ampunut parhaiten (onko se nyt ihme jos on sotilaskoulutukseltaan jääkäri) ehkä hänellä oli syytä hybrikseen monessa mielessä....
Illan vietimme Christellen&Davidin, Trudyn&Davidin sekä Garyn päivällis-seurassa ja meillä oli valtavan mukavaa.
Garyn juttuvarasto on pohjaton kaivo. Hän on aina hyväntuulinen, mukava, kiltti ja rakentava. Monesti olin matkan aikana ”real pain in the ass” toiveineni, vaatimuksineni mutta se ei Garyn reaktioissa näkynyt.
Kertaakaan, ei kertaakaan, tämä hieno nuori mies hermostunut mistään vaan rakensi vaikeatkin tilanteet uudelleen. Sovitteli ja pani toimimaan. Aivan fantastinen kehittynyt, ja vanha (viit. Itämaiseen kuvakieleen) viisas sielu.
Myöhemmin, viimeisen yhteisen illan jälkeen , kun istuimmme kahdestaan pimeässä yössä hyvänyön tupakilla, hän kertoi kuinka jokut ovat väsypäissään (ja muutenkin käytöskyvyn puutteessa ,kirj.huom.) huutaneet hänelle päin naamaa erinäisistä pikku vastoinkäymisistä.
Huh huh. Tämä ryhmä ei nurissut mistään, vaikka helppoa ei aina ollut.
GALLUP/NEW MEXICO
Tänään 9.5. ajoimme vain 200 mailia Gallupiin. Näin lyhyestä pätkästä on aika vähän kerrottavaa. Käväisimme vanhassa Abuqerquen kaupungissa, jossa nautimme brunssin paikallisessa cantinassa. Ja voi, ne annokset olvat taaas uskomattoman isoja. David van Kempen m m tilasi cinnamon rollin, eli kanelipullan ja arvatkaa vain olko se ison lautasen kokoinen. No kuvasta näkyy.
Kuva pullasta
Amerikkalaiset tuntuvat lisäävän
ruokaan kuin ruokaan ranskalaisia. Ja nitäkin on itse ruuan lisäksi varsinainen keko.
Matka Gallupiin vei Texasin aavikoiden läpi täysin ylltätyksettömästi.
Kylmä ja sade oli siis matkan akana mutunut kuumaksi ja kuivaksi. Mutta tuuli se vain jatkoi terroriaan. Kaikilla oli hulet rohtuneet jo parissa päivässä. Ja tuulen puoleinen silma punaisena. Reitti kulki Albuquerquen Grandea sivuten länteen avarammille seuduille Navajojen asuinalueile ja rautatiekaupukiin , vanhaan intiaanien tukikohtaan, nykyisen Gallupiin.
WILLIAMS/ARIZONA ja Petrifeid Forest
Tämä 10.5. päivä ol iaurinkoinen aamusta iltaan. Lähdöstä tunti , ja olimme Arizonassa ja taas saatiin siiirtää kelloja.
Sitten rymysimme läpi Holbrookin.
Petrified Forest oli 250 miljoonaa vuotta sitten metsä joka erinäisten muodonmuuutosten jälkeen on eroosion myöä kehittynyt miitä mielenkiiinoisimmaksi maastoksi vuoria, tasankoja, kukkuloita. Aavikkoa, jossa merkillepantavinta on erilaisten kivikerrostumien , myös vulkaanisten, erivärisyys ja moninainen ilmiasu.
Auringonlaskussa nämä maisemat varmaan hehkuvat väriloistoa. Viude ja perkules kun olemme täällä päivällä. Santa Fen rautatie halkaiseen tämän erityisen alueen.
Puerco jokea seuraten, Burlington Nothern Santa Fe Railroad in junat näkyvät täysin tasaisen ja puuttoman tasangolla kokonaisena veturista viimeiseen vaunun. yli 60 junaa ylittää puiston päivittäin.
225 miljoonaa vuota sitten, Triassic Period, tulva peitti alleen paikallisen kaatuneen puuston. Ajoittainen tulva peitti kaatuneet tukit lietteeseen. Aikojen kulluessa lietteeseen hautautuneet puut kivetyivät uskomattoman kauniiksi monivärisiksi mineraaleiksi. Rauta-oksidit antoivat voimakkaan punaisia sävyjä, keltaisia ja oranseja. Magnaani-oksidit loivat sinisen, violetin , oranssin ja mustan sävyjä.
Ajoimme kukin omaan tahtiimme tuon fantastisen luonopuiston läpi 30 mailin matkan. Graeme antoi pyöränsä pariskunnalle , joka joutui onnetomuteenn aj nämä saivat ajaa tuon puiston läpi omaan tahtiins. Hän itse istui Lesin tarakalla jakuvasi videoille. Hei Graeme , lähetä mulle se pätkä kun tulen tältä etapilta kokoontumispaikkaan ja kellotat tienposkessa kyttämäämässä kameralla kuin polliisi nopeuskontrollissa, mun ilmeen haluan nähdä (meitä oli varoitettu nopeusajoitusten rikkomusesta moneen kertaan).
Maisemat olivat hätkähdyttäviä ja 2,5 tuntia, joka tuohon reittiin kulu, hupeni kuin tyhjää vaan.
Tämän maastoajon jälkeen söimme lounaan Winslowissa jonka jälkeen suunnistimme Winslow Arizona kuuluismpaan risteykseen josta Eagles laulaa "Take it easy".
Rymmysimme paikalle moottorit jylisten ja GAryn stereot soivat Eaglesia kympillä.
http://www.youtube.com/watch?v=xhaBgyPdI7c&feature=related
Sitten kahvat väännettiin Flagstaffiin 70 mailin päähän ja 7500 jalan korkeuteen.
ÄÄÄkh, ensimmäinen opaste, joka kertoi että Los Angeles on 497 mailin päässä...nytkö jo, kaikesta kokemusten paljoudesta huoliata tää kaikki meni nopeasti.
Illalla mennessämme syömään erehdyin polttamaan tupakkaa. Kävely alkoi ottaa henkeen niin että tuskin jaksoin kävellä. Oli pakko pysähdellä kuin keuhkotautipotilas. Ohut vuorstioilma ja tupakka eivät kai oikein sovi yhteen ripeän kävelyyn yhdistettynä.
WILLIAMS/ARIZONA
Seuravana aamuna 11.5. starttasimme Gran Canyoniin, 60 mailin päähän kanjonin eteläiselle reunalle. Tuuli höykkyytti taas perkeleellisesti koko matkan.
Mutta perillä, vihdoin. Sanat eikä kuvat voi kertoa mmitä se on.
Se on jotain n i i n v a l t a v a a että huh huh. Ajoimme yksitttäisinä ryhmminä ai ihan yksin tuon eteläisen kanjonin reunaa 20 mailin verran pysätyen wiev pointeillle. Minua ei saanut ensimäisen näyn jälkeen kukaan enää kanjonin reunustoille. Pudotukset olivat aivan päätähuimaaviaja koko maiseman mittasuhteet,,, , ei niitä voi kertoa, menkää katsomaan!
0469/ Grand Canyon
Aurinko helotti kuumasti koko päivän mutta ajotiellä navakka tuuli yritti estää paluumatkalaisen ajoa minkä kerkisi.
Tuuli tempoi pyörää kuin se olisi halunnut kaataa minut ja katupaavon baanalle. Ei onnistunut mutta töitä samme molemmat tehdä tosissaan.
Kuvia synttärijuhlista
Illalla vietettiin viikingin synttäreitä. Oli Adamin , islantilaisen, 50 v syntymäpäiviä. Yhteisen päivällisen jälkeen tuotiin iso kakku pöytään ja isolle Adamille miekan kokoinen veitsi jolla leikata kakkua. Gubben oli ostanut bandanan johon oli kerätty kaikkien henkilökohtaiset terveiset sankarille.
Baarissa oli jukebox täynnään jokaisen lempibiisejä joita sitten vuortellen soitettiin, tanssittin ja laulettiin. Ehdotin ryhmän naisille, että annamme jokainen Adamille tanssin synttärilahjaksi.
Nooh, Adam sai tanssia viiden naisen kanssa pitkin iltaa suupielet viehkosti virneessä. Pikkuisen Trudyn kanssa tämä varjaagijättiläinen tanssi polvillaan ja kaappasi sitten syliin tanssiakseen kokoerosta huolimmatta täysilllä.
Ilta oli loistava ja osoiti miten hyvin ollimme hitsautuneet ystäviksi.
0470/
LAUGHLIN /NEVADA
Tänä aamuna 12.5. annoin pyöräni pariskunnalle joka oli onnettomuuudestaan lähtien joutunut istumaan pakun kyydissä. Petrified oFrestia lukuunotamatta.
Järjestimme kuitenkin niin, että he ottivat Ian Solleyn isomman pyörän ja Ian ottti katupaavoni, josta oli itse asiassa iloissaan. Hänellä on kotonaan Lontoossa kolme harrikkaa, m m yksi Robert Taylorin käsintekemä rariteetti. Mutta Ian sanoi pitävänsä erityisesti Bobilla ajelusta joten tilanne järjestyi mukavasti.
Istuin siis juhlien jälkeen viisaana tyttönä muutaman kymmenen mailia autossa ja kuvasin ryhmän ajoa sekä ajon aikaisia maisemia.
Matka suuntasi kohti Mohaven autiomaata ja Laughlinia Nevadassa.
Pysähdyimme pienessä Seligman kylässä jossa kaksi bussilastillista turisteja ihaili tienposkilla letkan lipumista paikalle taputtaen käsiään, heh, hehh.
BARBER NUMERO UNO
Tässä kaupungissa toimii herra Angelon parturi jossa Gary leikkaa kaksi kertaa vuodessa tukkansa. Muu ei kelpaa koska Angelo on paras? Noh, ainakin hän oli vanha ja filmaattinen ja sitäpaitsi puheenjohtaja Route 66 Historical societyssä.
Tämän jälkeen morjenstimme Westside´s Lolia, joka ei ollut kuin Bagdad Cafeesta mutta oli jämähtänyt tänne- ei -mihinkään 30 vuotta sitten mutta puhui vieläkin saksaa ja tarjosi hyvää ruokaa.
VIUUH
Ja eikun kahvat autiomaata päin. Kingmaniajossa kävimme ties monennessako harrikkakaupassa. Tällä kertaa saimmme bandanat jollainen on nytkin meitsillä tätä kirjottaessa päässä. Kieritty siten että otsalla lukee teksti SO SCREW IT, LET´S RIDE !
OU OU OATMAN, unforgettable people and donkeys !
Seuraavaksi kohti Oatmania Vanhaa Routea pitkin. Auuuts mikä tie!!!
Tuli vääjäämättä mieleen Irlantii ja Ring of Kerryn osuudella ajamamme vuoristoylitykset hevosenkenkämutkineen.
MUTTA,,, silloin ajoin kevyttä pikkuista Yamaha Virago 250sta ja tämä Paavo on minulle paljon painvampi äijä.
Pysähdyimme Dead Man´s Curvessa, jonka alarinne on kuin hippien hautausmaa. Puisine pikkuristeineen ja kukkineen. Kysessä on muistot niile kymenille ja kymmenillemotoristeille, jotka tuossa kurvissa on mennyt viimosen kerran pitkäksi.
kuvat
Missään muualla maailmassa ei ole paikkaa joka olisi tappanut niin monta motoristia.
No, sinne kurvaaminenkin oli vaikeaa ja pienin meistä vetikin lipat. Tosin vain lyhyet.
Seuraavaksi kiekuroimme tuota serpentiinitievuoristoa Oatmanin hassuun kylään.
Intiassa on pyhät lehmät mutta Oatmanissa vilejä aaseja kylä täynnä!
Muut menivät lounaalle paikalliseen Miljoonan Dollarin hotelliin, joka on saanut nimesä seteleistä, joita roikkuuu joka paikassa , vieri vieressä. Paikka on joka ikistä nurkkaa myöten täytetty seteleillä, joihin vieraat ovat kirjoitaneet terveisiä.
Mutta me palloilimme tuossa ihmeellisessä kylässä ja ajauduimme kitaransoiton vanassa Judys Salooniin jossa silpasimme rootbearsit. Paikalla oli kylän ukot, marihuanatötsyissä hillluva, kitaraa soittava, nuorukanien ja herttainen keski-iän kypsempää osastoa edustava, hymyilevä harrikkapariskunta. Hörpimme olusia, jutelimme ja lauloimme. Mutakatonta ja mukavaa.
Oatman on kuin vanhan lännenleffan hyvintehdyt kulissit. Se on oikeasti vanha kaivosmiesten hylkäämä aavekaupunki, jonne lähtijät jättivät aasinsa villiintymmään.
Ja taas eiku kahvoihin ja visiiri päin auringonlaskua kohti seuraavaa yöpaikkaamme Laughlin ja hotelli Aquarius.
YÄÄÄKH
Hotellin aula oli kuin helvetin esikartano. Piippaava, kilkattava, ujeltava , myriadisen metelin saastuttama noin 900 nelliön aula täynnä erilaisia kansan kasinopelejä. Addiktoituneita mummoja ja pappoja, kiiluvasilmäisiä 30-60 vuotiaita paukuttamassa pelejään. Paniikkikohtaus oli lähellä mutta pääsimme onneksi suht pian huoneisiin, jotka lolivat jälleen kerran tilavat ja siistit.
200 mailia kuuminta autiomaata huomenna edessä. Eikä se ole ainoa syy mennä ajoissa nukkumaan. Tämä paika yksinkertaisesti kuvottaa. MUTTA hotellin gourmee ravintolan ruoka OLI hyvää.
VICTORVILLE /KALIFORNIA
Tänään 13.5. ajoimmme viimeisen kokonaisen etapin tällä reissulla. Huomenna on edessä vain 80 mailin röpötys Santa Monicaan.
Ilmassa alkoi väreillä pieni haikeus...
Sää oli aurinkoinen, kuuma ja tuulinen kun ylitimme aavikoita nevadasta route 66:ä Californiaan Mohaven erämaassa.
Pysähdyimme matkan varrella Amboyn ja Barstowin kaupugeissa ja lopulta 30 mailia ennen Victorvilleä, interstatella huomasin yllätäen, että vaihdepoljin roikkuu elottomana enkä pysty vaihtamaan. Onneksi oli vitonen silmässä, kaasutin hiljalleen jonossa ohi kunnes olin Gary rinallla ja vinkkasin mistö on kyse.
No, vikaa ei tietystikään saatu korjattua ja alkoi kasautua perkeleitä kielen kärjelle. Jouduin istumaan Gubben takaritsillä loppumatkan. Kun sakit oli saatu perille, Gary lähti oitis hakemaan varaosaa.
Illalla Gary tuli kahdeksan aikaan likaisena ja väsyneenä ja ehdotti että istuisin pakussa loppumatkan. Korjaaminen ei onnistunut.
EIIIIIII
Koko ryhmä oli kuitenkin yksimielinen siitä että kukaan ei starttaa aamulla ennenkui meitsin pärrä starttaa kans. Se yksimielisyys ja yhteisyydentunne oli sykähdyttävä. En ole kokenut sellaista aiemmein, että iso porukka pitää mun puolta.
Näin kävi .
Seuraavana aamuna pyörä korjattiin kuin korjattiinkin. Gary oli viettänyt aikaunettoman yön. Llähdimme pyöräni korjaamisen takia vähän aikataulussa jäljessä .
SANTA MONICA /KALIFORNIA
14.5. Loppu hyvin kaikki hyvin. Gary ei pelkästään korjannut pärrääni vaan hanki parille joka oli kämmänyt omansa, pyörän, jolla hoita Grande Finale, eli saapuminen Losiin.
No nenät, visiirit, pleksit, ajovalot, kahvat ...mitä mitä vielä , ---yäh tää on kohta ohi--kohti Santa Monicaa 90 mailin päähän.
Voi helvettti mikä ajo! LAn moottoritiet ovat kuin painajaisia, teiden päällysteet ovat rapakunnossa, hirveitä repeämiä ja vaarallisia kuoppia saa varoa koko ajan.
Autot ajaa sikakovaa ja kaistoja on neljä vierekkäin, joita vaihdellaan ilman vilkkuja, nopein valitsee-periaateella ja ilman lähimmäisen huomioimista.
Ajo oli niin hektistä ja vaativaa, että pikkuinen Trudy purskahti itkuun kun päädyimme vihdoin, paikallisen, USAn suurimman HD kaupan parkille. Trudy tärisi liki paniikissa.
Loppuhalien aika! Kaikki hyvin, ja perillä suukot poskille kun sitten lopulta...vihdoin parkkerasimme Santa Monica Piersille viimeisele lounaalle .
SE OLI herkkä hetki.
kuva
Olimme tien päässä, nyt se olisi ohi. Matka, jota emme kukaan unohtaisi koskaan.
Lounastimme Forest Gumpin Bubba Gumpsissa.
Ilalla oli jäähyväispäivällinen johon Bernie oli puettu juhlapukuun.
kuva
Päivällisen jälkeen hyvästelimme toisiamme hotelin baarissa kunnes oli aika mennä nukkumaan.
Kaikki olivat jo menneet höyhensaarille kun istuimme Garyn kanssa hotellin pihalla tupakilla. Gary kertoili miten olin kehittynyt ajotaidoissa ja kuinka Garya nauratti nähdä peilistä ilmeeni kun sain kaasuttaa katupaavon interstatelle. ” I just loved to see the joy on you face” Se riemu minun kasvoissani oli kuulemma näkemisen arvoinen.
Paljon muustakin puhuimme. Siitä kuinka hän rakastaa tätä työtä ja kuinka kiitollinen hän on kaikista mukavisa hetkistä joita se tarjoaa. Garyn tavasta opastaa meitä koko matkan, paljastui juuri se rakastava asenne,jota hn työtään kohtaan osoiitti. Meillä oli mukava pikku yön hetki hyvöästellö ihan kahdestaan. Minusta se oli mukavaa.
Gubben kanssa sovimme jo että kun seuraava matka on USAan päin, mahdollisesti Wild West, menemme sinne siloin kun Gary on kahvoissa. Nin ja Bernie, teh Big Boss!
__
Huomioita Ameriikoista
Maahan
USAn tullitarkastukset ovat yleensä vakavia tilanteita, joissa pitää pysyä naama peruslukemilla vaikka passintarkastaja kyselisi mitä tahansa. Tällä kertaa kaikki sujui juoheasti eikä meiltä edes kysytty miksi olemme tulossa.
Maisemat
Ajamallamme reitillä maisemat vaihtelivat suuresti. Samoin säät , tornadoista, kaatosateista, myrskyistä kuumaan polttavaan helteeseen.
Kaikki tuli koettua.
Maisemat ovat uskomatttoman kauniita ja/tai myksitäviä.
”Kaikki on suurta ameriikassa" pitää paikkansa.
Tiet
Tiet eivät ole parasta mahdollista kuosia. Mutta Interstatet, moottoritiet rullasivat ok Losia lukuunotamatta.
Ajoimme paljon sivutietä ja alkuperiäisi Route 66 osuuksia, jolloin teiden kunto oli toisarvoista kokemuksiin ja näkymiisn verrattuna.
Aika usein sitä kyllä sai jalkaa nostaa kuopan tai muun tievaurion merkiksi takana ajaville.
Ihmiset
Ovat pääosin jokapaikassa avoimia, kontaktihaluisia, välittömiä ja hyvin ystävällisesti käyttäytyviä.
Joka ikisessä pikku paikassa pysähdyttiin vaikka keskelle katua kyselemään mistä sitä tullaa ja minne mennään ynnä hyvvee matkoo!
Juomakuttuuri
Usassa on hyvin monissa paikoissa sangen pidättyväinen juomakulttuuri. Jopa niin että kun illalla menimme pienillä paikkakunnilla ulos syömään, jouduime tyytymään veteen tai virvoitusjuomiin sillä olutta puhumattakaan vinistä ei tarjoilltu. Hotellihuoneista on turha etsiä frigobaria.
Kännikaloja ei näkynyt missään kertaakaan koko matkalla.
Hassista polttavia velikultia tapasimme Oatmanissa(?) ja se oli koko reissun AINOA kerta!!!
Ruoka
Sapuska on hyvää ja sitä on liikaa. Joka paikassa ruoka-annokset ylittivät noin kolme kertaa nälän tunteen tyydyttämisasteen. Lopulta opin tilaamaan pelkän alkuruuan, josta siitäkin sattoi jäädä osa syömättä.
Joka aterialle tyrkytetään ranskalaisia. Aamiaisannoksissakin , jos ei erikseen kiellä tuomasta, on valtava annos ranskalaisia, josta yhdest riittäisi kahdelle, kolmelle ihmiselle päivällisen lisukkeeksi.
Yhteenveto
Matkojen matka
Matkan aikana koki ja näki niin uskomatoman paljon, että siitä riittää muisteltavaa loppuiäksi.
Suunnittelemme jo seuraavaa matkaa nimeltään "Wild West" jos vain saamme Garyn oppaaksemme.
