Uuden kuskin oivalluksia ensimmäisten päivien ajalta
Nyt alkaa olla muutamia satoja kilometrejä omalla Shadowilla takana, kun vihdoin loppuivat muut kiireet. Täysin uutena kuskina on tullut tien päällä havaittua ja mietittyä moottoripyöräilystä kaikenlaista, joka on meikäläiselle ollut aina upouusi huomio tai tajunnan avarrus.
Olis kiva tietää, että mitkä kenelläkin on ne oivallukset, jotka ensimmäisten satkujen tai tonnien aikana tulevat ns. uusina juttuina vastaan. Niitä jo tutummiksi tulleita tapoja voinee postata vaikka tuohon Oudoin tapasi ajellessa -ketjuun.
Tässä allekirjoittaneen listaa huomioista, jotka ovat tulleet vasta tien päällä vastaan:
• Pärrällä on pirun vaikea päästä kotipihaan, kun tie jatkuu aina jonnekin.
• Luulee ajaneensa tunnin niin onkin kulunut kolme tuntia.
• On hyvä, kun (mun) pärrässä ei ole kelloa.
• Päällyste vaihtuu uudeksi asvaltiksi ja päällä on vielä tuore kerros öljynsekaista pikeä. Liukasta, näin olen lukenut. Mutta KUINKA liukasta? :-o Missähän tilanteessa se sitten aikanaan tulee testattua...
• Pitkien asvalttipaikkojen reunoja ei turhaan neuvota välttämään; olen pari kertaa ajanut sivusuunnassa reunan yli ja rengas nuljahtaa ikävästi.
• Tunnelit ovat hyviä paikkoja antaa ylimääräistä kaasua.
• Kaasua on kiva antaa lisää ihan muutenkin vaan, koneesta kuuluu iloinen mörinä ja pärinä 😉
• Autot jäävät oikeasti jopa tällaisella liikkuvalla sohvalla kuin nalli kalliolle, jos vaan kehtaa kääntää kaasukahvaa. Kyllähän minä muuten rauhallisena miehenä tiesin, että moottoripyörällä pääsee, mutta en ollut varsinaisesti sisäistänyt, että mitä se oikeasti meinaa käytännössä—ehkä olin vaan liittänyt sen sellaiseen ns. vauhtihurjasteluun. Kiihtyvyys on kätevää esimerkiksi kaistan vaihdossa, tai kun liittyy rampilta moottoritielle, tai oikeastaan ihan koska vaan O🙂
• Autot jotenki epäilyttää, kun niiden kuskeja ei näe ja niiden liikehdintä on stongan takaa katsottuna muutenkin aika kysymysmerkki. Autoillessa tätä ei huomaa.
• Käsi hamuaa valmiiksi jarrukahvalle, kun ohitan tienristeyksiä. Tekee mieli turvamarginaalia ajamalla lähellä keskiviivaa tai muuten vaan keskellä tietä, jos vastaan ei tule ketään.
• Autojen rinnalla on ikävä ajaa viereistä kaistaa. Autoillessa sama juttu, mutta pärrällä sama potenssiin 10. Jos on pakko ajaa lähellä, niin mieluummin kuolleen kulman ja auton peräpään takana, ni näkee mihinkähän se mahtaa seuraavaksi seilata.
• Ympärilleen pälyily on helppoa pärrän päällä, toisin kuin autolla. Sivulle voi oikeasti pyörittää päätä, kun näkökenttä on hyvä. Ajattelin ensin, että mitenkähän sivulla kulkevan kevyenliikenteenväylän tarkkailu ennen kääntymistä oikein onnistuu pyörällä, kun se on autollakin varsin vaivalloista. Mutta pärrällä se onkin paljon helpompaa!
• Kypärän sisällä on hauska hoilottaa ja öristä kaikkea tyhmää. Kun ajoin ekan pärräni ekaa kertaa kotiin asti, yksin keskellä motaria ja korkean sillan päällä, suusta pääsi iso ja pitkä „WOOOOHOOOOOO!!!!“ Samoin kypärä ilmeisesti toimii jonkinlaisena radioantennina, kun tulee matkan varrella hyräiltyä kaikenlaista musaa...
• Kanttaaminen kurvissa tai liikenneympyrässä on hauskaa! Ja sitä hauskempaa, mitä jyrkemmin sen uskaltaa tehdä.
• Mutkassa voi kuin voikin vaihtaa ajolinjaa, ei se olekaan vaikeaa! Jos haluaa lähemmäs sisäkurvia, kallistaa vaan vastaohjauksella lisää tai jos linja vie jo liian sisään, ni toiseen suuntaan.
• Mutkassa jarruttamista pitää joskus harjoitella varovasti muutenkin kuin kaasua hillitysti vähentämällä. Teoriassahan siinä pitää vaan kallistaa lisää sisäkurviin, kun pyörä nousisi jarrutuksen aiheuttaman hidastumisen takia muuten pystyyn, mutta tuon lihasmotorisen prosessin pitää olla jotenkin loppuun asti ajateltu päässä ennen fyysisiä kokeiluja.
• Vastaantulevien pärrien tervehdykset ilahduttavat oikeasti joka kerta. En olis arvannu. Täähän on oikeasti todella mukava tapa, eikä tunnu miltään falskilta mannerismilta. Morottaessa tulee fiilis, että tietää, että ei ole yksin tiellä, kun joku muukin on siellä tuulen pa(i)skottavana ja itikoita keräämässä samasta syystä.
• Pitää vielä selvittää se ORG-moro, oliko se jotenkin sormella? Joskus olen nähnyt, että vastaantuleva moikkaa pari sormea ojossa, toiset taas heilauttaa koko kämmentä sivulle.
• Niihin paikkoihin ja risteyksiin, joissa on „mokannut“ eli stumpannut koneen, tehnyt muuten vaan yskivän tai hapuilevan lähdön, sompaillut vaihteiden kanssa, tehnyt liian tiukan tai jyrkän kaarroksen, käsi napannu hitaassa vauhdissa esim. parkkipaikalla etujarrua liian äkkiä ja jalka ottanut tukea maasta, tai muuta vastaavaa jää ns. „haaste“ päälle, ja se tarkoittaa, että pitää myöhemmin ajaa samasta paikasta uudestaan ja tehdä ns. onnistunut suoritus.
• Motarilla tuuli on melkoinen. Aluksi hyvin epämiellyttävä ja sitten siihen kuitenkin tottuu! Tuuli lakkaa maagisesti vaikuttamasta, kun laskee reilusti vaan painon lantioille ja jalkatapeille, ja rentouttaa lantion ja alaselän. Jos on jäykkänä, puuskat ravistelevat yläkropasta asti. Jos on rentona, yläkroppa vaan hieman huojuu mukana.
• Pitää ajaa uudestaan läpi pärrällä vanhoja tuttuja paikkoja, joissa on asunut tai usein käynyt. Sitten senkin alueen tai tien tai pätkän ikään kuin „omistaa“ eikä pärrällä liikkuminen jännitä enää niin paljon.
Tulipas noita paljon. Jaa, jos sitä menis taas ajamaan. Kolmatta päivää peräkkäin...
Nyt alkaa olla muutamia satoja kilometrejä omalla Shadowilla takana, kun vihdoin loppuivat muut kiireet. Täysin uutena kuskina on tullut tien päällä havaittua ja mietittyä moottoripyöräilystä kaikenlaista, joka on meikäläiselle ollut aina upouusi huomio tai tajunnan avarrus.
Olis kiva tietää, että mitkä kenelläkin on ne oivallukset, jotka ensimmäisten satkujen tai tonnien aikana tulevat ns. uusina juttuina vastaan. Niitä jo tutummiksi tulleita tapoja voinee postata vaikka tuohon Oudoin tapasi ajellessa -ketjuun.
Tässä allekirjoittaneen listaa huomioista, jotka ovat tulleet vasta tien päällä vastaan:
• Pärrällä on pirun vaikea päästä kotipihaan, kun tie jatkuu aina jonnekin.
• Luulee ajaneensa tunnin niin onkin kulunut kolme tuntia.
• On hyvä, kun (mun) pärrässä ei ole kelloa.
• Päällyste vaihtuu uudeksi asvaltiksi ja päällä on vielä tuore kerros öljynsekaista pikeä. Liukasta, näin olen lukenut. Mutta KUINKA liukasta? :-o Missähän tilanteessa se sitten aikanaan tulee testattua...
• Pitkien asvalttipaikkojen reunoja ei turhaan neuvota välttämään; olen pari kertaa ajanut sivusuunnassa reunan yli ja rengas nuljahtaa ikävästi.
• Tunnelit ovat hyviä paikkoja antaa ylimääräistä kaasua.
• Kaasua on kiva antaa lisää ihan muutenkin vaan, koneesta kuuluu iloinen mörinä ja pärinä 😉
• Autot jäävät oikeasti jopa tällaisella liikkuvalla sohvalla kuin nalli kalliolle, jos vaan kehtaa kääntää kaasukahvaa. Kyllähän minä muuten rauhallisena miehenä tiesin, että moottoripyörällä pääsee, mutta en ollut varsinaisesti sisäistänyt, että mitä se oikeasti meinaa käytännössä—ehkä olin vaan liittänyt sen sellaiseen ns. vauhtihurjasteluun. Kiihtyvyys on kätevää esimerkiksi kaistan vaihdossa, tai kun liittyy rampilta moottoritielle, tai oikeastaan ihan koska vaan O🙂
• Autot jotenki epäilyttää, kun niiden kuskeja ei näe ja niiden liikehdintä on stongan takaa katsottuna muutenkin aika kysymysmerkki. Autoillessa tätä ei huomaa.
• Käsi hamuaa valmiiksi jarrukahvalle, kun ohitan tienristeyksiä. Tekee mieli turvamarginaalia ajamalla lähellä keskiviivaa tai muuten vaan keskellä tietä, jos vastaan ei tule ketään.
• Autojen rinnalla on ikävä ajaa viereistä kaistaa. Autoillessa sama juttu, mutta pärrällä sama potenssiin 10. Jos on pakko ajaa lähellä, niin mieluummin kuolleen kulman ja auton peräpään takana, ni näkee mihinkähän se mahtaa seuraavaksi seilata.
• Ympärilleen pälyily on helppoa pärrän päällä, toisin kuin autolla. Sivulle voi oikeasti pyörittää päätä, kun näkökenttä on hyvä. Ajattelin ensin, että mitenkähän sivulla kulkevan kevyenliikenteenväylän tarkkailu ennen kääntymistä oikein onnistuu pyörällä, kun se on autollakin varsin vaivalloista. Mutta pärrällä se onkin paljon helpompaa!
• Kypärän sisällä on hauska hoilottaa ja öristä kaikkea tyhmää. Kun ajoin ekan pärräni ekaa kertaa kotiin asti, yksin keskellä motaria ja korkean sillan päällä, suusta pääsi iso ja pitkä „WOOOOHOOOOOO!!!!“ Samoin kypärä ilmeisesti toimii jonkinlaisena radioantennina, kun tulee matkan varrella hyräiltyä kaikenlaista musaa...
• Kanttaaminen kurvissa tai liikenneympyrässä on hauskaa! Ja sitä hauskempaa, mitä jyrkemmin sen uskaltaa tehdä.
• Mutkassa voi kuin voikin vaihtaa ajolinjaa, ei se olekaan vaikeaa! Jos haluaa lähemmäs sisäkurvia, kallistaa vaan vastaohjauksella lisää tai jos linja vie jo liian sisään, ni toiseen suuntaan.
• Mutkassa jarruttamista pitää joskus harjoitella varovasti muutenkin kuin kaasua hillitysti vähentämällä. Teoriassahan siinä pitää vaan kallistaa lisää sisäkurviin, kun pyörä nousisi jarrutuksen aiheuttaman hidastumisen takia muuten pystyyn, mutta tuon lihasmotorisen prosessin pitää olla jotenkin loppuun asti ajateltu päässä ennen fyysisiä kokeiluja.
• Vastaantulevien pärrien tervehdykset ilahduttavat oikeasti joka kerta. En olis arvannu. Täähän on oikeasti todella mukava tapa, eikä tunnu miltään falskilta mannerismilta. Morottaessa tulee fiilis, että tietää, että ei ole yksin tiellä, kun joku muukin on siellä tuulen pa(i)skottavana ja itikoita keräämässä samasta syystä.
• Pitää vielä selvittää se ORG-moro, oliko se jotenkin sormella? Joskus olen nähnyt, että vastaantuleva moikkaa pari sormea ojossa, toiset taas heilauttaa koko kämmentä sivulle.
• Niihin paikkoihin ja risteyksiin, joissa on „mokannut“ eli stumpannut koneen, tehnyt muuten vaan yskivän tai hapuilevan lähdön, sompaillut vaihteiden kanssa, tehnyt liian tiukan tai jyrkän kaarroksen, käsi napannu hitaassa vauhdissa esim. parkkipaikalla etujarrua liian äkkiä ja jalka ottanut tukea maasta, tai muuta vastaavaa jää ns. „haaste“ päälle, ja se tarkoittaa, että pitää myöhemmin ajaa samasta paikasta uudestaan ja tehdä ns. onnistunut suoritus.
• Motarilla tuuli on melkoinen. Aluksi hyvin epämiellyttävä ja sitten siihen kuitenkin tottuu! Tuuli lakkaa maagisesti vaikuttamasta, kun laskee reilusti vaan painon lantioille ja jalkatapeille, ja rentouttaa lantion ja alaselän. Jos on jäykkänä, puuskat ravistelevat yläkropasta asti. Jos on rentona, yläkroppa vaan hieman huojuu mukana.
• Pitää ajaa uudestaan läpi pärrällä vanhoja tuttuja paikkoja, joissa on asunut tai usein käynyt. Sitten senkin alueen tai tien tai pätkän ikään kuin „omistaa“ eikä pärrällä liikkuminen jännitä enää niin paljon.
Tulipas noita paljon. Jaa, jos sitä menis taas ajamaan. Kolmatta päivää peräkkäin...
