Uusi Seelanti 2017

[Joopa]

Aloitetaanpas aavistuksen myöhässä oleva matkablogi tämän vuoden kesälomareissulta, eli joulukuun 2016 lopulta tammikuun puoliväliin saakka. Vaimo ja tytär lähtivät jouluksi Suomeen, mutta minä pihinä miehenä en halunnut pistää tonnikaupalla rahaa että pääsen kahlaamaan polvia myöten lumessa.

Sen sijaan kärvistelin aaton kotosalla ja tempaisin konepyörän liikkeelle heti joulupäivänä. Tungostahan ei pahemmin teillä odotettavissa kun paikallisten luona pukki ehtii käymään vasta joulupäivän aamuna.

Kolmen viikon varusteiksi saisi riittää nämä:

Ensimmäisen päivän tavoitteena oli ajella Waikaremoanaan yöksi. Matkaa noin 200km, joten kiirettä ei ollut.
Tämä tarkoitti sitä, että aamupäivä meni vatuloidessa ja kello alkoi lyödä puoltapäivää ennenkuin pääsin liikkeelle. Ensimmäinen huilitauko jo 50km päässä, kun arvelin käydä pällistelemässä Arapunin voimalaa alavirran puolelta.

Pitääkseni huolta, ettei keski-ikäisen ja ylipainoisen herrasmiehen imago pääse heikkenemään painon vähenemisen myötä, jouduin pysähtymään seuraavalle napostelutauolle jo 30km päästä Putarurussa.
Ei tämä reissu tällä tahdilla oikein ruvennut etenemään.

Putarurusta kohti Rotoruaa. Koska tuota noin 100km pätkää on tullut sahattua lukemattomia kertoja, niin paukaisin mahdollisimman nopeasti tuohon paskanhajuiseen turistikohteeseen.
Ensimmäisenä syömään taas tottakai. Joulupäivän ollessa kyseessä, auki olevaa kahvilaa joutui etsimään hetkisen. Aina sitä kuitenkin löytyy joku kiinalaisten tai intialaisten pitämä putiikki joka on auki noin 24/7

Niin siitä Rotoruan paskanhajusta; kylä on suosittu turistikohde geothermal parkin vuoksi. Isolla rahalla voi maksaa lipun Te Puiaan, missä voi pällistellä geysiriä yms. tai sitten vain kävellä kylän keskellä olevan puiston läpi ja ihmetellä kuplivia mutalammikoita.

Hajun ja ulkonäön perusteella ei kyllä välillä osannut sanoa oliko kyseessä luonnonilmiö vai paikallisen viemärijärjestelmän vika.

 

[Joopa]

Rotorualta evästauon jälkeen kohti mielenkiintoisempia teitä itäänpäin.

Vulkaanisen historian merkkejä näkyy siellä sun täällä. Tästäkin nyppylästä oli jossain vaiheessa pamahtanut kunnon siivu huitsin kuuseen, jäljellä enää komea lovi mäen kyljessä.

Pikkuteitä pitkin onnistuin väistelemään päätietä jonkin aikaa. Päätielle liittymisen jälkeen huomasin ajamisen kiinnostavuuden vähentyneen oleellisesti. Mutkien katoamisella lienee osuutta asiaan.

Ongelman sai onneksi korjattua siirtymälla 20 metriä vasemmalle. Suoraa se oli edelleen, mutta ei sentään niin kuolettavan tylsää ajella.

Ensimmäisen päivän pääkohde löytyi jo liikennemerkistä. Saatanan sivistys, 10 vuotta sitten tuossa alimmalla rivillä vielä luki 160km, nykyään pätkä on päällystetty pätkissä ja soraa jäljellä enää 72km.

Waikaremoana on ihan mielenkiintoinen korpi. Tuossa kuvaa takaisin tulosuuntaan, tie erottuu vastakkaisella rinteellä railona puustossa.

Tien kunnossa ei ollut valittamista. Jokusen kerran on päätynyt ajamaan vasta "hoidettua" pätkää, mikä tarkoittaa että tielle on ajettu 3 sentin kerros peukalonpään kokoista soraa.

Puskapätkistä pitävät katsovat voimalinjoja ihan eri tavalla kuin asfaltilla ajelijat. Niitä linjoja kun pitää hoitaakin, mikä tarkoittaa että tien lähellä menevälle sähkölinjalle on useita eripituisia pistoja huoltoa varten. Niille on ihan piristävää tehdä pikainen maastolenkki

Suomen mittakaavassa tavallinen näky, täällä paikalliset vetää veneitä hiekkatieta 70km että pääsee kalaan järvelle. Waikaremoana järvi:

Leiripaikka löytyi mukavasti ihan järven rannasta. DOC (Department Of Conservation) ylläpitää edullisia leirintäalueita, joilta löytyy yleensä paskahuussi ja nuotiopaikka. Yöhinnat ovat sesongista riippuen 0-7 taalaa per nenä. Yöpaikan valinta oli erittäin onnistunut. Vieressä oli ranskalaispariskunta jotka tarjoilivat viiniä ja useampikin kalamies kävi tyrkyttämässä savulohta kun eivät itse jaksaneet syödä.

 

[Joopa]

Ylös kukonlaulun aikaan ja aamupalaksi puuroa ja kaffetta. Kämäinen puolipilvinen keli ja kevyt vesisade alkoi sillä hetkellä kun ajattelin että saan pakattua teltan kuivana kyytiin.

Pakollisia vesiputouskuvia kun kerran ollaan Uudessa Seelannissa.

Aamuseiskalta ei ollut putkoukselle tunkua, joten taiteilin mopolla joen rantaan saakka sen sijaan että olisin kävellyt parkkipaikalta.

Tie seuraa järven rantaa pitkät pätkät. Kannattaa pitää silmät auki ajellessa, pelivaraa väistöliikkeille ei ole aina kovinkaan paljoa, ja tieltä poistuminen ei ole suositeltavaa.

kävin tutkimassa suurinpiirtein jokaisen ajouran mitä tieltä lähti.
Valtaosa lähti järven suuntaan, joten kovin pitkälle niitä ei päässyt.

Joskus piti tosin vähän suunnitella miten tielle paluu suoritetaan. Kamera latistaa kuvaa sopivasti, mutta tuossa oli ihan riittävästi jyrkkyyttä yhdistettynä märkään savipintaan.

Huilitauko ensimmäisessä matkan varrelta löytyneessä kylässä. Nyt oli sen verran pieni paikka kyseessä ettei edes kahvilaa ollut tarjolla. Kävin sitten pällistelemässä hetken paikallisen vesivoimalan maisemia.

Waikaremoanasta selvittyä alkoi maa loppua, eikä itään päin ollut enää paljoa asiaa.

Keula kohti etelää ja Napieriin syömään, kuinkas muuten.
Kylä on tunnettu Art Deco tyylin rakennuksistaan, eikä rantabulevardikaan ole pahempi

Ensimmäinen olut yli vuorokauteen. Mentiin normaalin keski-ikäisen miehen kestokyvyn rajoilla jo, onneksi asian sai korjattua yhdessä Napierin lukemattomista pubeista.

 

[Joopa]

Seuraavana päivänä oli sovittu tapaaminen parin muun reissulaisen kanssa, jotka olivat saaneet jouluiset perhevelvollisuutensa hoidettua ja olivat vapaana liittymään moottoripyörälomailuun. Piti siis vääntää nokka takaisin länteen ja aloittaa siirtyminen Ruapehun maastoon.
Napierista Taihapeen menee Gentle Annieksi ristitty tie. Ymmärrän kyllä miksi reitti on motoristien suosiossa.

Yöksi taas DOCin leirialueelle jonnekin huitsin perseeseen. Pikkuinen paikka jolla oli tilaa kolmelle teltalle. Naapuriin oli iskeytynyt metsästäjäporukka, joita ei pahemmin näkynyt maisemissa.

Jatkoa tulee huomenna.....

 

[Joopa]

Jahas, työviikko pulkassa joten jospa tässä ehtii pistämään vähän jatkoa matkakertomukseen.
Jäin siis yöksi korpeen Napierin ja Taihapen välimaastoon. Puoli kuudelta aamulla ensimmäiset metsämiehet herättivät parkkeeramalla autonsa teltan viereen, joten arvelin vetää kamat kasaan ja siirtyä baanalle etsimään sopivaa aamupalapaikkaa.

Tukkitien varrelta kaffepaikkaa etsiessä sattui eteen hyvä esimerkki NZ tyylin metsänhoidosta. Ai mikä harvennushakkuu? Joka ikinen risu nurin joka vaan palstalta löytyy:

Tässä olisi ollut ihan kiva paikka, mutta tuuli puhalti arviolta noin 2 Machin voimalla, joten päätin etsiä vähän suojaisempaa paikkaa. Nälkä alkoi kurnia jo siihen malliin että kovin pitkälle ei enää voisi jatkaa ilman painon tippumisen riskiä.

Päätien varresta löytyikin yllättäen todella mukava, paikallisen kyläyhteisön ylläpitämä leiri-/virkistymisalue. Suojainen paikka ja mukavat jokimaisemat, joten trangia tulille ja puuron & kahvin keittoon.

Samassa parkissa oli sveitsiläinen eläkeläispariskunta varsin rouhealla matkailuautolla. Juutuin sitten turisemaan melkein tunniksi niiden kanssa expedition campperin rakentelusta ja ylläpitokuluista. Olisihan tuommoinen laitos eläkepäiville ihan kiva, mutta aika kallista lystiä moisen kolossin kuskaaminen ympäri maailmaa kyllä on. Kateellisena päättelin että pariskunnalla täytyi olla pari tonnia natsikultaa piilossa kotikonnuilla reissubudjetin perustana.

Tajusin että aikaisemmin tuli kirjoitettua puhdasta fiktiota. Eihän mulla ne treffit olleet kavereiden kanssa vielä toisena reissupäivänä vaan vasta 3. päivänä. Taihapessa bensaa tankkiin ja pohjoiseen kohti Ruapehun ympäristöä. Aikaa olisi seuraavaan keskipäivään saakka koluta Ruapehun ympäristöä ennen kavereiden tapaamista Turangissa.
Pohjoissaaren paras paikka trangiakaffelle löytyy Tukino skifield reitin varrelta.

Päryyttelin joutessani molemmilla puolilla SH1 päätietä. Metsästysporukoiden 4WD polkuja kulki vähän siellä sun täällä. Nyt tuli ns. pää vetävän käteen. Polku loppui kesken.

Viimeinen yksin reissattu päivä pulkassa. Yöpyminen Rangipon maanalaisen vesivoimalan lähellä Tongariro joen kupeessa. Alueella on 3 DOCin leirialuetta ja sitten kourallinen tämmöisiä pieniä teltan-parin paikkoja. Joelle oli matkaa noin 10 metriä, joskin joenpenkka oli pystysuora 2 metrin pudotus.
Kävin kuitenkin pesemässä hiukset joessa, arvioni mukaan vuorelta tulevan veden lämpötila oli noin -42 astetta.

Telttapaikalla oli ihan hieno nuotiopaikkakin, joten päätin joutessani turata hienot leiritulet.
Sopivien polttopuiden löytäminen ja katkominen osoittautui hieman ongelmalliseksi, mutta kyllä hätä keinot keksii. En edes onnistunut polttamaan telttaa keskellä yötä, johtunee siitä ettei sivulaukuista löytynyt yhtään alkoholijuomia.

 

[Joopa]

Ulkomailla kun ollaan, niin pimeä tulee siinä vähän iltaysin jälkeen, eikä siinä yksin teltassa kikkaillessa jaksa paljoa sen pidempään valvoa. Taas siis ajoissa ylös kun illalla tuli mentyä punkkaan ihan ajoissa.

Arvelin vähän katsella mitä Rangipon voimalan ympäristöstä löytyy. Vähän maanalaiselta voimalalta ylävirtaan, mäen päältä löytyi mielenkiintoinen rakennelma. Virallisen selityksen mukaan tuo on ns. surge channel jota tarvitaan jos voimalalle menevän vesitunnelin portit vedetään kiinni. Itse teorisoin, että kyseessä on paikka minne murhatut liftarit voi käydä tiputtamassa. Vähän huonosti suunniteltu tosin, koska raatojen koijjaaminen tuonne torven huipulle kapeita terästikkaita pitkin voi olla vähän työlästä.

Näin myös puun. Hyvä puu, kuten Loiri olisi asian varmaankin ilmaissut.

Koska Tongariron ympärillä on vesivoimaloita ja tunneleita siellä sun täällä, niin välillä törmää mitä kummallisimpiin vesiviritelmiin keskellä pusikkoa. Esimerkki alla. Siinä on lohilla vähän yrittämistä osua tuohon torveen.

Taupon ympäristö on perhokalastajien luvattu maa, joten eikös täälläkin sattunut joku jantteri seisoskelemaan lammessa. Hyvät maisemat sillä kyllä oli, mutta kuten kaikki tuntemani perhokalastajat, kaloja se ei kyllä ollut saanut vielä ensimmäistäkään.

 

[Joopa]

Lounasaikaan törmättiin kavereiden kanssa Turangissa. Kaikki kolme saavuttiin kylille 10 minuutin sisällä, mikä oli sinänsä suoritus koska kaksi muuta jantteria olivat tulossa toinen Wellingtonista ja toinen Hamiltonista.
Loppupäivän tavoitteena oli kurvailla lisää Ruapehun ympäristössä ja painaa seuraavana päivänä Wellingtoniin lautalle että päästään eteläsaarelle ja varsinaisen reissun alkuun.

Esittelin kavereille edellisellä Ruapehureissulla löytämäni kanaalireitin, jota pitkin pääsi mukavasti eteläänpäin päätietä vältellen.

Reitti vei taas Tongariron varrelle, missä kaverit halusivat pulahtaa uimaan. Itselläni oli vielä tuoreessa muistissa edellisillan hiustenpesu -42 asteisessa jokivedessä, joten jäin rannalle. Kaverit kuitenkin pulikoivat yllättävän pitkään joessa, varmaan aurinko lämmittänyt sitä eilisestä.

Uimapaikan vieressä oli taas semmoinen maan sisästä tuleva vesiputken pää. Kyllä siitä jokunen litra minuutissa varmaan puskee pihalle.

Illaksi suunnattiin Ohakuneen telttailemaan. Docin leiripaikka oli noin 3km päässä kylältä, joten päätimme hakea kylältä iltaeväiksi 12 packin kaljaa ja 3 pitsaa. Yllättävän hyvin nuokin kulkevat mopon päällä kun on motivaatiota. Matkalla kuitenkin pysähdyttiin taas Tukinon tiellä kun kaverit eivät siellä aiemmin olleet käyneet.
Kaikki mopot samassa kuvassa. Hyvin tuolla Scramblerilla noiden oikeiden adventtipyörien mukana pysyy.

Jeesuksen aikainen Haltin teltta oli reissun alussa vielä kohtuu hyvässä kunnossa, mutta alkoi osoittaa väsymisen merkkejä reissun loppuvaiheessa.

Illalla kaljaa ja pitsoja naamaan tunkiessa seuraan änkesi venäläisperhe. Tosimiehenä arvelin vetää koko kööriä turpaan takaisinmaksuna Karjalasta, mutta päätin sitten kuitenkin paistaa yhdessä tuumin marshmellowta leiritulella YYA hengessa kun niillä kerran oli penskakin mukana. Tarjosivat vielä vaahtokarkitkin.

 

[Joopa]

Seuraava aamu valkeni taas hieman ankean sateisena, joten arvelimme käydä vilkaisemassa josko vuorella näkisi sinistäkin taivasta. Yllättäen päästiin pilvien ylä JA alapuolelle. Aika ankea taivas edelleen, mutta ei sentään ripeksinyt vettä enää. KLR-mies kippasi pikkupolkuja mennessä moponsa ensimmäistä kertaa. Lisää olisi luvassa.
Tällä kertaa KLR-mies ei olisi messissä kuin Wellingtoniin asti koska työpaikan vaihdon ansiosta oli polttanut kaikki kesälomansa.

Ohakunesta jatkettiin SH4 lähimaastossa Whanganuita kohti. Tuolta pätkältä löytyy monenmoista maastoa. Kuvassa näkyy hyvin miten riskialttiita nuo pikkutiet ovat koville sateille. Tuossakin rinteen puolessa välissä kulkevasta tiestä on sortunut pätkiä jokeen useamman kerran.

Pieniä maanvyörymiä löytyi lähes jokaisen isomman penkan alta.

Whanganuista Wellingtonia kohti mennessä hiekkapätkien määrä tippuu dramaattisesti. Onneksi merenranta on yleistä tietä, joten välillä rantsua pitkin pystyy ajelemaan jonkun matkaa. Tämä taisi olla Himatangin ja Foxton beaching välimaastossa.

Wellingtonin pohjoispuolelta löytyy Akatarawa forest, jonka läpi kulkee useampikin reitti joita pitkin saa ajella mopoilla ja maastopyörillä. Jotain juttua oli kuultu, että reitti voi olla liukas sateen jälkeen, mutta mitä ne siellä internetissä tietäisi. Tämä siis mielipiteenä siinä vaiheessa kun oltiin reitin lähtöpisteessä.

Tässä vaiheessa oltiin kipattu kertaalleen jo kaikki mopot ja KLR mies aloitti uutta kaatokierrosta vaikka enää ei ollut edes liukasta.

15 km linnuntietä taidettiin turata noin 4 tuntia. Onneksi viimeinen ja isoin joenylitys ei ollut liian syvä. Olisi saattanut syödä miestä jos olisi joutunut kääntymään takaisin ja taistelemaan niiden märkien savipätkien läpi takaisin.

Parin tunnin huili KLR-miehen kämpillä käytiin huilimassa muutama tunti ja jatkettiin sitten illan kähmässä Wellington - Picton lautalle eteläsaarelle siirtymistä varten.
Vinkkinä reissaajille: Matkustakaa Bluebridgen yölautalla Wellingtonista Pictoniin. Lähtöaika on 1:00 aikaan aamuyöllä, mutta hytin varanneet voivat tehdä early bird boardingin 11 tienoita ja mennä suoraan hyttiin nukkumaan. 4 hengen hytti kustantaa noin 60 taalaa ylimääräistä mutta kannattaa kyllä.

Lisää ehkä huomenna..