Lago di Garda

[Ande749]

Seuraavassa tarinaa parin viikon piipahduksesta Gardalle alkukesästä:
------------

Lago di Garda

Toukokuun 29. päivä lähti Helsingistä lautta kohti Saksan Rostockia. Jo useana keväänä ja edeltävinä talvina olin suunnitellut jonkinlaista pyöräreissua Alpeille. Aina kuitenkin oli homma pitänyt jättää jostain syystä väliin, useimmiten työreissujen vuoksi. Tänä vuonna tilanne näytti kuitenkin siltä, että reissu olisi mahdollista toteuttaa ja vapaitakin oli pitämättä jonkin verran. Oli jälleen karttasulkeisten aika.

En ole aiemmin Euroopassa taikka muuallakaan ulkomailla juuri pyörällä reissaillut. Suomessa lähinnä ja joitain lyhyitä piipahduksia Ruotsin ja Norjan puolella. En siis erityisesti tiennyt mitä odottaa mutta päätin, että en tee reissulle mitään tiukkaa aikataulua, ehdottomia päämääriä enkä aio ajaa joka päivä aamusta iltaan. Leppoisaa kurvailua, tolkullisia päivämatkoja sekä punkkua.

Työreissujen vuoksi on tullut autolla jonkin verran liikuttua eteläisessä Ruotsissa ja Baltian maat eivät ainakaan tässä yhteydessä kiinnosta, joten niillä perusteilla päätin, että siirtyminen Manner-Euroopan puolelle ja takaisin tapahtuu lautalla. Kiinnostuksen kohteina olivat Alppien lisäksi Garda-järven alue Italiassa, Kotkanpesä sekä Auschwitz, joten alustava reittisuunnitelma alkoi saada muotoaan. Vaikka en kovin tarkkaan halunnut lyödä lukkoon reittiä etukäteen, olen sorapyörätouhuista oppinut tavan, että ainakin yhden mielenkiintoisen reitin suunnittelen, jota voin sitten mieleni mukaan muutella matkan edetessä. Näin varsinkin silloin, kun tarkoitus on ajella pienempiä teitä.

Vaikka aloittelin ajokauden vasta suhteellisen myöhään, toukokuun alusta, oli hyvin aikaa tehdä pyörään liittyvät valmistelut. Oikeastaan ne tulivat tehdyksi jo keväthuollon yhteydessä ennen kauden aloitusta, vain keulaöljyjä en ehtinyt sitä ennen vaihtaa. Nekin vaihdoin, vaikkei niiden vaihtamisella tai vaihtamatta jättämisellä juuri reissuun ollut vaikutusta. Ainoa, varsinaisesti reissuun liittyvä muutos pyörään oli kahvojen nosto takaisin alkuperäisille paikoilleen yläkolmion yläpuolelle. Arvelin, että pitkä siirtymä baanalla voi alkaa tuntua melko raskaalle, jos ajoasento on niinkin tiukka kuin se ennen muutosta oli. Ja kun siinä yhteydessä on putket miltei kokonaan irrotettava, ei ollut iso vaiva lisäksi vaihtaa öljyjä kun tiivisteet kuitenkin olivat aivan ehjät. Minulla ei ole pyörässäni minkäänlaisia laukku- tai muita tavaratelineitä eikä myöskään aikomuksia asentaa. Parin viikon tarpeet oli saatava mahtumaan reppuun ja tankkilaukkuun. Tässäkin oli sorapyöräharrastuksesta hyötyä, sillä niissä hommissa oppii pakkaamaan kevyesti.

Ajankohdaksi valikoitui alkukesä sillä halusin ehtiä juhannukseksi takaisin ja siksi, että olen ymmärtänyt, että tuohon aikaan Euroopassa ei ole lomasesonki erityisesti päällä ja majoituksen löytänee helposti ilman etukäteisvarailuja. Koska halusin Alpeille ja Italiaan ja aikaa oli vain parisen viikkoa, päätin, että Saksan nähtävyyksiä ihmettelen jollakin toisella reissulla Kotkanpesää lukuun ottamatta. Mukaan reissuun lähtevä kaveri itse asiassa ehdotti Kotkanpesää. Kaverille itselleen oli muuten melkoisen samantekevää, mistä ajeltaisiin kunhan Alpeille ja Gardalle päästäisiin. Saksan läpiajorangaistusta lievittääkseni valitsin menomatkalle lautan päätesatamaksi Rostockin. Lautta on siellä aamulla ja hytissä, ei kansipaikalla, vietetyn yön ja kunnon aamiaisen jälkeen arvelin läpiajon menevän suhteellisen kivuttomasti, vaikken olekaan mikään pitkien siirtymien ystävä. Sorareissuille Lappiin on ollut tapana viedä pyörä peräkärryssä tai pakettiautossa.

Saksan läpi ajettuamme olisi aika nousta vuorille, käydä Stelviolla ja päätyä Gardalle. Siellä voisi viettää samassa majoituspaikassa pari-kolme päivää, jottei tarvitsisi joka päivä kanniskella kaikkia tavaroita mukanaan. Gardalta olisi tarkoitus suunnata Grossglocknerille, sieltä edelleen Kotkanpesälle, josta Tsekin läpi Puolaan Auschwitziin ja lopulta Gdyniaan lautalle. Tällaisten suunnitelmien perusteella tein yhdet reitit navigaattoriin. Pelipaikoille päästyä voisi reittejä muutella haluamallaan tavalla kunhan vähän näkisi paikkoja ja teitä ensin.

Tällaisilla valmisteluilla ja suunnitelmilla varustautuneina suuntasimme alkukesän tiistaina Vuosaareen ja lauttaan. On todettava, että vaikka hyttipaikka lautalla jonkin verran maksaakin, tekee se matkanteosta melkoisesti siedettävämmän. Koska tilaa oli niukalti, en edes kirjaa ottanut lauttamatkan ajankuluksi, joten aika olisi saattanut käydä meripäivän aikana pitkäksi. Laivalta saa kuitenkin ajanvietettä myös pullotettuna, joten menihän se päivä siinä. Kunhan piti vaan mielessä, että seuraavana päivänä on ohjelmassa noin 900 kilometriä autobaanaa, joten liian hyvin ei auttanut alkaa viihtyä.

Torstaiaamuna kilpailtiin aamiaisella saksalaisten eläkeläisten kanssa. Nitropurkkien kannet vain rapisivat kun harmaahapset odottivat buffetin portin aukeamista kuin lähtötelineissä ikään. Kun lähtölaukaus kajahti, kirmasivat sakemannit ravintolaan kuin hiehot kevätlaitumille… Onneksi suurin osa kilpailijoista oli vanhoja ja hauraita, joten reippaalla kyynärpäätaktiikalla saatiin aamupalaa itsekin.

Rostockin aamussa ei säteillyt muu kuin paikallinen voimala (Kuva). Viileääkin oli mutta ei satanut, joten tavarat matkaan ja tien päälle. Olimme tankanneet pyörät Vuosaaressa joten enemmän kuin hieman hämmennyin, kun bensan merkkivalo syttyi noin 160 kilometrin jälkeen vaikka ajelimme melko maltillisesti noin 130-140 km/h. Mutta kun päästiin etelämmäs ja ilma lämpeni, laski kulutus noillakin nopeuksilla 6.5 litran tuntumaan, mikä mielestäni on varsin kohtuullinen lukema. Mitä ilmeisimmin Guzzille soppa maistuu jos keli on kylmä. Kellepä ei!

Kun moottoritieosuus lopulta oli ohi ja oli tarkoitus suunnata kohti pientä Oberreute-nimistä kylää, olikin alettava etsiä lähintä mahdollista bensa-asemaa. Bensavalo oli jälleen palanut jo jonkin aikaa ja juuri kun kaarrettiin motarilta pois, alkoi pyörä yskiä ja nykiä. Pyörässä oli edellisenä kesänä sellaista oiretta, että nykiminen alkoi jo, vaikka bensaa tankissa oli 5-6 litraa mutta ollessani vieraalla paikalla, tietämättä paljon tankissa bensaa on ja mistä sitä saa lisää, oli tilanteessa pientä jännityksen makua. Olimme jossakin pikkukylässä josta bensaa ei näyttänyt olevan saatavilla mutta kohdalle sattuneet nuorukaiset neuvoivat reitin toiseen kylään lähistöllä, jonne pääsimme. Tankissa oli lopulta ehkä parisen litraa mutta eipä sentään taluttaa tarvinnut, pitkän alamäen rullasin varuiksi sammutetulla moottorilla!

Kun pyöristä tankit olivat taas täynnä, siirryttiin vähän kumpuilevimpiin maisemiin (Kuva). Tie moottoritiehen verrattuna kapeni yksikaistaiseksi ja saatiin jo hiukan ensimmäisiä maistiaisia serpentiineistäkin. Pikkuteitä ajeltiin noin 30 kilometriä kunnes saavuimme Oberreuteen. Tänne olimme tehneet reissun ainoan etukäteisvarauksen majoituksesta. Gasthof Adler osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Huone oli tilava ja siisti, ravintolasta sai syötävää vaikka kansakoulusaksani oli enemmän kuin hieman kesäterässä. En juurikaan välitä juoda olutta mutta ajattelin, että kun Saksassa ollaan ja ikkunasta oikein vuoristoa näkyy, on sitä olutta maistettava. Otin tuopillisen jonkin paikallisen panimon vaaleaa olutta, sen tarkempaan määrittelyyn en pysty, ja huomattavaksi yllätyksekseni se olikin hyvää! Ajattelin etukäteen, että kyllä minä sellaisen ajopäivän jälkeen yhden oluen pystyn juoda mutta lopulta joinkin kolme. Tätä ei ole ennen käynyt! Ruoan kanssa meni kannu punkkua, reissun teemaan alettiin päästä kiinni.

Vaikka pyöräni ei ole niitä matkapyörämäisimpiä, ei motariosuuksien ajaminen tuottanut suurtakaan tuskaa. Taukojen väli oli parisen sataa kilsaa, ajallisesti vajaa pari tuntia. Keli oli kuiva ja etelämmäksi tultaessa jopa aurinkoinen ja lämmin eikä pahoja ruuhkia ollut. Paikoin oli jonoja tietöiden vuoksi mutta hitaimmillaankin ne vetivät 50-60 km/h eivätkä kestäneet yleensä muutamaa kilometriä pidempään. Perille päästyä oli navigaattoriin kertynyt matkaa 1095 kilometriä ja kotoa Vuosaareen lienee noin 130 kilometriä, että tuli siinä minun mittapuuni mukaan istuttua pyörän selässä kerrassaan.

Pari seikkaa kotimaisesta moottoritieajosta oleellisesti poikkesi. Ensiksikin, kovaa vauhtia ilman valoja ajavat. Ohituskaistalle siirtyessä sai olla enemmän kuin tarkkana, että ei olisi vaihtanut kaistaa valottoman auton eteen, joka saattaa tulla huomattavasti kovempaa. Yhtään oikein todella kovaa ajanutta menopeliä ei kohdallemme sattunut. Eräällä huoltoasemalla kahvilla istuessamme meni motarilla jokin punainen Porsche ohi aikamoista vauhtia mutta liikkeellä ollessamme ei kovia nopeuksia sattunut kohdalle. Toinen ero oli liittymistä ja niiden kiihdytyskaistalta tulijat. Vaikutti siltä, että siellä kiihdytyskaistat ovat vaan ramppeja, joita pitkin motarille tullaan ja vasta sitten aletaan kiihdyttää varsinaiseen ajonopeuteen. Useasti motaria pitkin ajavat väistivät kiihdytyskaistalta tulevia. Suomessa sitä on tottunut, että kiihdytyskaista on nimenomaan kiihdytyskaista ja siellä nopeus pyritään sovittamaan päätien nopeuteen.

Seuraavana päivänä, tai oikeastaan jo edellisestä illasta alkaen, oli keli alkanut muuttua. Harmaata ja ajoittain satoikin aivan kunnolla. Sanoivat majatalossa, että lauantaiksi oli luvattu kaunista keliä mutta ei aiottu jäädä odottamaan. Joten tavarat nippuun ja sadevarusteet niskaan ja tielle taas. Suuntana oli monien mutkien kautta Stelvio Italiassa.

Muutaman kilometrin ajon jälkeen saavuimme Itävaltaan (Kuva). Rajamuodollisuudet olivat suorastaan minimaaliset. Rajavalvonnasta huolehtivat laitumellaan ihmettelevät lehmät, joten emme suotta alkaneet kaivella passeja esiin, joskin sorkanjälki leimana olisi ollut hieno matkamuisto. Edellisen päivän moottoritiesiirtymään verrattuna tiet eivät olisi voineet olla erilaisempia. Vaikka tiet olivat niin kapeita, että kaksi autoa ei niillä olisi toisiaan mahtunut sivuuttamaan, olivat ne silti hyvin asfaltoituja.

Iltapäivällä noin kolmen maissa saavuimme Sankt Christoph -nimiseen kylään Itävallassa. Keli oli ollut vaihteleva ja koko ajan enemmän tai vähemmän märkä Olimme joutuneet ajamaan jonkin matkaa kuorma-auton takana ja näkyvyys sotkuisesta ja usvaisesta visiiristä oli kerrassaan kehno. Päätimme pysähtyä kahvitauolle ja samalla kyselemään, missä mahtaisi olla lähin huoltoasema. Saimme kahvit lisukkeineen sekä ohjeet ajaa seuraavaan kylään muutaman kilometrin päähän. Kylä oli huomattavasti alempana kuin missä olimme olleet vähään aikaan ja iloksemme keli siellä muuttui niin, että sadevarusteet saattoi ottaa pois.

Italiaan saavuimme läheltä Resia-järveä. Samannimisessä kylässä järven rannalla pysähdyimme motoristikahvilaan ottamaan pienet viinit Italiaan saapumisen kunniaksi. Mikä oli maistellessa pilvipoutaisen taivaan alla järven toisella puolella siintäviä vuoria katsellen (Kuva). Tämä alkoi olla sitä, jollaiseksi olin reissun parhaita puolia kuvitellutkin.

Resiasta alkoi reissun nopein osuus motarit poislukien. Todella upeata laaksossa kiemurtelevaa tietä 28 kilometrin matkan nopeusrajoituksiin italialaisittan (luullakseni!) suhtautuen laskeuduimme alaspäin kunnes tuli aika kääntyä kohti Stelviota. Passo Stelvio oli yksi etukäteen valitsemiani kohteita. Miltei 2800 metriin nouseva alppitie olisi taatusti jotain ennenkokematonta vaikka yhdenlaisella kukkulalla sitä minäkin asun. Stelviolle pääseminen ei mitenkään etukäteen ollut selvää. Keli niissä korkeuksissa voi muuttua nopeasti ja tähän vuodenaikaankin voi lunta tulla äkkiä paljon. Onni kuitenkin vaikutti olevan matkassa ja käänsimme keulat etelään tielle SS38 ja ylös kohti Stelviota.

Vaikka päivän mittaan olimme jo saaneet mutkia matkaan vaikka millä mitalla, nyt sitä lajia alkoi tulla aivan uudella tavalla. Jyrkimmillä osilla ei ehtinyt kurvien välillä kakkosta isommalle vaihtaa kun oli jo taas vaihdettava ykköselle ja katsottava taakse ja ylös, onko kukaan tulossa vastaan. Siinä välissä sitä yritti hiukan maisemaakin vilkuilla (Kuva). Ajoittain mutkat hieman loivenivat ja saattoi käyttää kolmosta, jopa nelostakin kunnes oli taas aika siirtyä pikkuvaihteille.

Lopulta saavuimme kuitenkin Stelviolle. Kello oli tulossa puoli yhdeksän ja päätimme jäädä ylös yöksi. Valitsimme kukkulan prameimman hotellin ja tavarat huoneeseen, hieman punaviiniä ja sitten suihkun kautta erinomaiselle illalliselle, jolta ei punkkua puuttunut. Ja koska Italiassa oltiin, otettiin jälkiruoaksi grappat. Teemasta emme lipsuneet.

 

[Ande749]

Aamu valkeni ja taivas oli pilvetön. Ylhäällä ei ollut erityisen lämmintä mutta tuskin sentään pakkasen puolella oli käynyt yölläkään. Kaikessa rauhassa nautimme aamiaisen, pakkailimme tavarat ja piti sitä matkamuistokaupasta oikein tarra ostaa kun vuoren laella oltiin. Suunnitelmissa oli ajella pieniä vuoristoteitä pitkin Gardalle illaksi. Edellisenä päivänä tuli ajettua noin 270 kilometriä ja suunnilleen saman verran vaikutti olevan edessä nytkin. Ajomatka oli sopiva, ei tullut kiirettä ja ehti aina halutessaan pysähtyä katselmaan maisemia, ottamaan valokuvia tai muuten pitämään taukoa. Samalla periaatteella aioimme jatkaa. Kiirettä ei ollut, matka ei ollut pitkä ja aurinko paistoi, vaikutti lupaavalta.

Jo aamuvarhaiselta alkoi Stelviolle nousta pyöriä, sekä moottorisellaisia että poljettavia (Kuva). Voisin kuvitella, että sellainen parin-kolmen kymmenen kilometrin jyrkkä ylämäki laittaa reidet hapoille. Meillä oli helpompaa kun alamäkeen vaan rullailimme. Stelviolta laskeuduimme Bormion kylään tankkaamaan. Bormio on Stelviota noin puolitoista kilometriä alempana ja sen kyllä lämpötilasta huomasi. Rohkenin jopa heittää välihousut pois ja takinkaan alla ei tarvinnut kuin t-paidan. Taisipa olla itselleni ensimmäinen oikeasti lämmin ajopäivä tänä kesänä.

Bormiosta suuntasimme etelään ja nousimme Passo del Gavialle. Se ei ole aivan yhtä korkea paikka kuin Stelvio mutta ehdottomasti yhtä hieno. Tiet olivat kerrassaan upeita ja pilvetön taivas kruunasi maisemat. Pilvisellä kelillähän näkyvyys voi lähennellä nollaa ja viikko meidän Stelviolla käyntimme jälkeen sinne oli kuulemma satanut lunta reilusti. Olisi ollutkin häkellyttävä herätys jos yön aikana olisi tullut vaikkapa vain parikymmentä senttiä lunta. Mutta kelit suosivat meitä ja matka jatkui.

Laskeuduttamme seuraavaan laaksoon, oli aika etsiä sopiva taukopaikka ja koska kello oli jo yli puolen päivän, oli aika pienien iltapäiväviinien. Olimmehan Italiassa! Taukopaikaksi löytyi pienen alppipuron varrella oleva ruokapaikka (Kuva). Siinä istuttiin reilu tovi ja ihmeteltiin teitä, joita juuri tuli ajettua. Vaikkei kovaa tultukaan, oli syytä olla tarkkana. Monissa paikoissa ei serpentiinimutkien ulkokaarteissa ollut lainkaan kaiteita ja pudotusta saattoi olla huomattavan reilun ilmalennon verran (Kuva ja toinen kuva). Korkeanpaikan kammoiselle tiet olisivat varmasti mielenkiintoisia ajettavia ja kävisivät taatusti kunnon siedätyshoidosta.

Matka jatkui vielä vuoristoisia teitä myöten ja lopulta aloimme lähestyä Garda-järveä. Gardalle laskeuduimme pohjoisesta, Riva del Gardan kohdalta, todella pientä tietä myöten lukemattomien toistaan seuraavien kylien läpi. Rivalle saapuessamme oli navigaattori todella arvoisensa hankinta. Koska suosimme pieniä teitä, olisi ilman navigaattoria pitänyt suunnistaa auringon mukaan. Oli meillä karttakirjakin matkassa ja vaikka siinä suurin osa valitsemistamme teistä näkyikin, ei kaupunkien sokkeloista sen avulla olisi selvinnyt.

Koska ajatuksena oli myöhemmin kiertää Garda ja ajella vielä hiukan etelämpänäkin käymään, emme jääneet Rivalle vaan jatkoimme Gardan länsipuolta kulkevaa rantabulevardia pitkin etelään. Olin aiemmin joskus Helsingin Kaivopuistossa ajellessani luullut ajelevani rantabulevardia mutta nyt tiesin erehtyneeni. Mutta eipä juuri harmittanut. Liikenne eteni jonossa kunnes eräässä tunnelissa ilmeisesti kävi jonkinlainen onnettomuus ja jono pysähtyi. Tie oli rantakallioon pengerrettyä mutta sopivasti sattui kohdalle levike, joten pidimme pienen tauon (Kuva). Autot etelään päin seisoivat jonossa ja etelästä ei tullut liikennettä. Mietimme, että pitäisikö etsiä jokin kiertotie mutta toisaalta katselimme, miten paikalliset pyöräkuskit surutta ajelivat tunneliin seisovan jonon ohi vastaantulijoiden kaistalla. Päätimme ottaa paikallisista mallia mutta juuri kun saimme kypärät päähän, alkoi jono vetää ja varsinaista kaistojen välissä ajamista emme vielä päässeet kokeilemaan. Kun liikenne taas puuroitui seuraavassa kaupungissa taikka mikä kyläpahanen mahtoi ollakaan, lähdimme seuraamaan paikallisia kaistojen välissä. Ja täytyypä todeta, että hyvin homma pelasi. Väylä otettiin sieltä missä sellainen oli. Ryhmitysalueet, vastaantulijoiden kaistat, liikenneympyröiden loivat keskikorokkeet ja muut kelpasivat oikein hyvin ja jos varsinaista väliä ei ollut, vastaantulijat ja ohitettavat yleensä antoivat tietä.

Kun olin katsellut iloisesti tuikkivaa bensavaloa jo mielestäni riittävän kauan, aloin ehdotella kaverille, että eiköhän ajeta seuraavan kaupungin kohdalla rantaan ja aleta etsiä hotellia ja niinpä tehtiinkin. Kaupunki oli Gardan lounaiskulmassa ja nimeltään Desenzano del Garda, sinne jäimme kolmeksi yöksi. Koska oli lauantai-ilta, piti hiukan etsiä mutta lopulta löytyi mukava paikka loistavalta sijainnilta rantakadun varrelta. Huoneet siistissä hotellissa maksoivat 40 euroa yöltä. Alkoi tuntua, että oli aika ottaa parit gin-tonicit hotellin terassilla.

Illemalla lähdimme kävelemään kaupungille ja etsiskelemään sopivaa ruokapaikkaa. Paikoista ei ollut pulaa mutta lauantai-ilta oli saanut muutakin väkeä liikkeelle. Useimmat paikat olivat melko täynnä ja kiertelimme katsellen vilinää, Ferrarit ja Maseratit naukuivat yön pimeydessä. Tarkoitus oli kuitenkin päästä syömäänkin ja tovin etsimisen jälkeen löytyi mukavalta vaikuttava rantapizzeria, josta alkajaisiksi tilasimme kannun viiniä. Jälkiruoaksi otin limoncelloa. Kaveri, joka oli edellisenä iltana mielestään tullut erehdytetyksi juomaan grappaa, ei suosittelujani enää kuuleviin korviinsa ottanut ja tyytyi punkkuun, jota sitäkin kyllä oli jälkiruoaksi asti. Reissu tähän asti vastasi täydellisesti mielikuvaani mukavasta reissaamisesta.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa Garda-järven ympäriajo. Etukäteen arvelin, että tapahtuma olisi luonteeltaan varsin erilainen verrattuna Päijänteen ympäriajoon, vaikka siinäkin vesistöä moottoripyörillä kierrellään, enkä pahasti kyllä erehtynytkään. Täsmennettäköön, että en ole koskaan osallistunut Päitsille, pariin otteeseen olen pätkiä käynyt katsomassa. Jatkossakin uskoisin valitsevani Gardan...

Koska lännen puoleista rantaa oltiin jo edellisenä päivänä ajettu, lähdettiin järveä kiertämään vastapäivään. Poikettiin Sirmionessa, joka on pitkän niemen kärjessä oleva jonkinlainen linnoitus järven eteläpäässä mutta linnan alueelle ei kuitenkaan menty. Päästyämme aivan eteläkärjen ruuhkista kohti pohjoista tie erkaantui rannasta. Jonkin matkaa ajeltuamme päätettiin, että seuraavan mielenkiintoisen kylän kohdalla kurvaamme rantaan ja etsimme jonkin pienen ravintolantapaisen, jolta voisi ostaa vaikka lasin viintä. Eikä aikaakaan, kun olimme rantaterassilla virvokkeiden äärellä. Hieno maa!

Järveä kaikessa rauhassa kiertäen kului suuri osa päivästä. Aivan etelä- ja pohjoiskärjissä on suuremmat yhtenäiset kaupunkialueet, muuten seutu on miltei toisissaan kiinni olevia kyliä tai hotelli- ja muita majoituspalveluryppäitä. Ennen paluuta hotellille poikkesimme paikallisessa Lidlissä, jonka viiniosasto poikkesi oleellisesti kotimaisista vastaavista. Otimme hiukan iltapalatarpeita ja suuntasimme hotellille ja edelleen hotellin edustan rannalle istuskelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä viinilasin läpi (Kuva).

Seuraava aamu valkeni sateisena. Ei vettä kaatamalla tullut mutta sen verran kuitenkin, että sateesta saattoi puhua. Kotioloissa en olisi kylläkään lähtenyt pyörällä minnekään mutta nyt ei matkaa Maranelloon ollut kuin vähän toista sataa kilometriä, joten oli annettava periksi kaikista periaatteista ja lähdettävä sateeseen. Ensimmäiset muutamat kymmenet kilometrit ajeltiin pienempiä teitä mutta viimeiset 50 kilometriä Modenan lähistölle mentiin moottoritietä, kunhan sille ensin päästiin. Ei tullut etukäteen turhia perehdyttyä moottoritiemaksujen yksityiskohtiin, joten maksukopilla oli otettava oikein kypärä pois pään raapimiseksi. Osoittautui, että maksu tapahtuu vasta moottoritieltä poistuttaessa, sille mentäessä otetaan vaan lappu, jonka perusteella maksu poistumispaikassa tapahtuu.

Motaria etelään päin ajettaessa alkoi keli kuivua. Ensin lakkasi sade ja lopulta tiekin oli kuiva ja taivas alkoi näyttää siltä, että sillä reissulla ei enää sadepukua tarvittaisikaan. Välissä vettä tulikin niin paljon, että totesin muutaman vuoden vanhan mutta vähän käytetyn sadepukuni olevan jo saumoista hajalla. En onneksi pahemmin ehtinyt kastua. Se ei kuitenkaan kovasti lohduttanut, sillä loppumatkasta motarilla aloin olla kuulevinani tai tuntevinani jalkatapeista, että takapyörän suunnalta kuuluu ja tuntuu jotain sellaista, jota ei pitäisi. Kun hiljenneltiin poistumisrampille, ei tarvinnut enää arvuutella, että kuulinko omiani vai onko jotain vialla.

Maksettuamme itsemme pois moottoritieltä pysähdyimme levähdysalueelle tuumimaan tilannetta. Alue oli nuhjuinen parkkipaikka mutta kaikeksi onneksi maasta löytyi pätkä kakkosnelosta, jolla saattoi kammeta Guzzin takapyörän ilmaan. Kaveri kannatteli ja minä pyörittelin rengasta. Välystä ei oikein tuntunut mutta paikoin pyöriminen oli hiukan kehnoa. Asialle ei kuitenkaan siinä ollut mitään tehtävissä eikä siinä vaiheessa tuntunut aivan välttämättömältäkään, joten jatkoimme matkaa Maranelloon ja Ferrari-museolle.

Kun museon pihalla, Fioranon testiradan välittömässä läheisyydessä, otti kypärän ja korvatulpat pois, tuli mieleen, että sielläpäin ei moottoriratojen erityisistä melupäivistä oltu varmaankaan kuultukaan ja varjeltakoon heitä siltä! Jotain ykköstä radalla äänestä päätellen testailtiin ja erityisesti kierrosrajoitinta (Kuvaa ja ääntä). Hyvin kuului toimivan. Eikä katukuvassa pörräävien Ferrareiden äänissä ollut sitten lainkaan valittamista. Täällä meilläpäin jonkun tärkeän virkamiehen melumittarista varmasti viisari katkeaisi ja verenpaineet nousisivat yli hälytysrajan.

Museo on mielenkiintoinen, joskin melko pieni ja nopeasti nähty. Jos siellä päin reissullansa sattuu olemaan, kannattaa poiketa mutta mikäli ei muuta asiaa sinne ole, ei satojen kilometrien päästä mielestäni kannata lähteä katsomaan.

Kun punaiset autot oli katseltu, oli määrä lähteä takaisin Gardalle. Kokeilin kuitenkin museon parkkipaikalla kypärättä ja ilman korvatulppia, että kuuluuko sieltä takapyörän suunnalta mitään erityistä ja kuuluihan sieltä. Jopa siinä määrin, että ei missään tapauksessa pitäisi lähteä yrittämään takaisin Gardalle. Tässä vaiheessa oli omassakin verenpaineessa hiukan nousupyrkimyksiä. Museon parkkipaikalla pyöri väkeä, jotka olisivat ”pientä” korvausta vastaan tarjonneet erityyppisiä Ferrareita koeajettaviksi. Olimme jo ennen museoon menoa tutustuneet autovalikoimaan ja hinnoitteluun ja kohteliaasti kieltäytyneet tarjouksista. Tämän palvelun henkilökunta kuitenkin auttavasti osasi englantia, joten selvitin heille, että pyörästäni hajoaa takapyörän laakeri aivan näillä hetkillä ja jonkinlaista apua olisi saatava. He osasivat neuvoa meille autohuoltamon parin kilometrin päästä saatesanoin, että siellä huolletaan Ferrareita mutta osannevat ainakin ohjata meidät eteenpäin johonkin toiseen liikkeeseen.

Ajoimme kyseiseen pajaan ja selvitettyäni ongelmani työnjohtaja sanoi, että voi viedä meidät pyörähuoltamoon tai voimme itse tehdä työn siinä ja lainata heidän työkalujaan. Jäimme siihen ja työnsin pyöräni huoltohalliin, jossa autot olivat hieman eri hintaluokkaa kuin huoltamoissa, joissa itse olen asioinut (Kuva ja toinen kuva).

Guzzista ei takapyörän irroituksessa kauaa mene ja kuten arvelinkin, oli vasen pyöränlaakeri aivan valmis. Onneksi perässä ei ollut mitään ja huoltamon asentajat olivat sitä mieltä, että vaihdetaan saman tien laakerit molemmilta puolilta kun pyörä oli irrallaan. Ja sen sijaan, että olisivat antaneet minun siinä alkaa laakeria irroittelemaan, ottivat asentajat tilanteen haltuunsa ja pian oli laakerit irti. Ne irroittanut asentaja totesi: ”10km, kaput”. Oli hyvä, että ei lähdetty yrittämään Gardalle, sitä paitsi ei meillä sieltä etukäteen mitään huoltopaikkaa ollut tiedossa.

Yksi asentajista lähti laakerit matkassa hakemaan uusia tilalle ja noin tunti siitä, kun ajoimme pihaan oli Guzzi taas nipussa ja minun oloni huomattavasti helpottunut. En tullut kysyneeksi paikan tuntilaskutushintaa mutta huollossa olevista autoista (F40, F50 sekä useita virheettömässä kunnossa olleita itselleni tuntemattomia vanhempia malleja) päätellen asiakaskunta kyllä on maksukykyistä. Minulta eivät kuitenkaan ottaneet kuin kaksi kymppiä laakereista eivätkä työstä huolineet mitään. Tuumimme kaverin kanssa, että jos oltaisiin oltu saksalaisia japanilaisella pyörällä, olisiko tilanne mahtanut olla toinen... Monissa paikoissa olimme nimittäin panneet merkille, että aluksi hieman nihkeältä vaikuttanut palvelu muuttui erittäin ystävälliseksi, kun osoittautui, että emme olleet saksalaisia.

Oli niin tai näin, pyörä oli jälleen kunnossa ja karautimme takaisin Gardalle ja joimme hotellin baarista kaiken ginin. Oli siis syytä lähteä johonkin toiseen maahan...

 

[Ande749]

Tiistaina 5. kesäkuuta oli määrä jatkaa matkaa Gardalta. Toisin kuin edellisenä aamuna, keli oli jälleen aurinkoinen ja kaunis. Tavarat pakattiin ja lähdettiin ajamaan Gardan itäpuolelta koillisen suuntaan. Valitsemamme tie myötäili A22-moottoritietä kulkien jokilaaksoissa ja viinitarhojen halki. Rovereto-nimisen paikan jälkeen käännyttiin itään ja lähdettiin jälleen nousemaan vuorille. Iltapäivällä satuttiin sopivasti pieneen vuoristokylään ja poikettiin lounaalle. Upea vuoristonäköala terassilta, hyvää ruokaa ja tietenkin punkkua, kyllä Italiassa ihmisen kelpaa olla.

Reitti kulki Italian dolomiittien kautta Masaré-nimiseen kylään Alleghe-järven rannalle. Matkan varrelle sattui paljon erilaisia talviurheilukeskuksia, jotka näin kesäaikaan olivat suurimmalta osaltaan melko autioita. Majoitusliikkeet eivät kaikki kuitenkaan olleet kiinni ja nytkin löytyi hieno hotelli, jossa huoneet illallisineen ja aamiaisineen maksoivat 50€ per nenä. Varmaan halvemmankin yöpymisen olisi voinut löytää mutta hotellissa on se hyvä puoli, että jos ei pitkän ajopäivän jälkeen liiemmin huvita lähteä etsimään ruokapaikkaa, on ruokaa yleensä saatavilla hotellin ravintolasta. Sekä tietenkin viiniä. Ja giniäkin oli. Kaverilla oli aluksi hieman epäselvyyttä, missä maassa oltiin ja käykö eurot mutta muutaman paukun jälkeen ei enää mikään ollut selvää.

Vuoristoteillä panimme merkille sellaisen seikan, että kaupunkien ja kylien kohtelias ajotyyli ei välttämättä yllä alppiteille saakka. Ohitettavalle ei juuri tietä anneta, tiet ovat kapeita ja suorat monesti niin lyhyitä, että pyörälläkin saa hiukan katsoa, missä sitä ohittamaan lähtee. Mutta ei sentään yhdenkään auton taakse tarvinnut pitkäksi aikaa jumiutua ja liikenne ainakin tuohon aikaan oli melko hiljaista.

Hyvän aamiaisen jälkeen suunnattiin Grossglocknerille. Se on maksullinen maisematie Itävallan alpeilla. Maisemat ovat kyllä komeita mutta mikäli ei välitä erilaisista turistipyydyksistä, näkee noilla seuduin samankaltaisia maisemia kyllä myöskin maksuttomilta teiltä.

Grossglocknerin jälkeen oli tovi hiukan tasaisempaa maastoa, joka vuoristoteiden jälkeen tuntui hieman yksitoikkoiselta. Kun kelikin alkoi mennä hiukan harmaaksi, tuli ensimmäisen kerran tunne, että ollaan jo kotimatkalla. Ei välttämättä mikään toivottava olotilanne, kun matkaa on vielä useampi päivä jäljellä ja pitkälle toista tuhatta kilometriä.

Illaksi oli tarkoitus ehtiä Kotkanpesän läheisyyteen ja etsiä sieltä majapaikka. Reitti oli suunniteltu menemään Berchtesgardenin luonnonpuiston läpi kulkevaa tietä pitkin. Kyseistä, erittäin kapeaa, mäkistä ja mutkaista mutta päällystettyä tietä ajettiin muutama kilometri kunnes tultiin Itävallan ja Saksan väliselle rajalle, joka olikin suljettu puomilla. Kello alkoi olla jo lähempänä iltakahdeksaa, vettä satoi ja houkutus puomin kiertämiseen oli suuri ja toisissa oloissa olisimme varmaan sen tehneetkin, mutta olimme muinaisen Kolmannen Valtakunnan rajalla, joten päätimme tehdä uukkarit... Kiertotie oli kuitenkin niin pitkä, että emme enää Kotkanpesän tienoille ajaneet vaan päätimme, että ensimmäisestä kohdalle sattuvasta, sopivalta vaikuttavasta kylästä etsitään majapaikka.

Lofer-nimiseen kylään jäätiin yöksi. Tässä vaiheessa lienee sanomattakin selvää, että illalliseen kuului myös viiniä.

Seuraavaksi aamuksi jäi matkaa Kotkanpesälle viitisenkymmentä kilometriä. Halusimme ehtiä sinne suhteellisen ajoissa, sillä olin lueskellut, että varsinkin lomasesongin aikaan siellä saattaa olla kovasti jonoa. Vaikkemme varsinaisesti aamutuimaan paikalle ehtineetkään, ei bussikyytiä lipunmyyntipaikalta hissin ala-asemalle tarvinnut pitkään odottaa. Väkeä kyllä oli mutta oli bussejakin.

Vuorelle, jolla Kotkanpesä sijaitsee, ei pääse omin ajoneuvoin. Hissin ala-asemalle pääsee bussikyydillä, kävelläkin voi ja käsittääkseni polkupyörällä saa ajaa. Tie asemalle on varsin kapea ja mutkainen eikä asemalla ole pysäköintitilaa kuin busseille. Varsinaiselle Kotkanpesälle pääsee hissillä tai jalan. Menimme ylös hissillä, alas kävelimme.

Kotkanpesä (Kuva) on komea rakennus mutta kaikki kansallissosialistiset ynnä muut vastaavat symbolit sieltä on kyllä riisuttu. Ei liehu salossa hakaristilippua eikä Saksan sodan aikaista vaakunaa näe missään. Yhdellä käytävällä oli valokuvanäyttely paikan historiasta ja eräässä kuvassa esiintyy jopa Hitler, jolle natsipuolue Kotkanpesän vuoristohuvilaksi rakennutti 1930-luvun lopulla ennen sotia.

Ilman mainittua näyttelyä ei kyllä mistään arvaisi, mistä paikasta on kyse ja historia on tehokkaasti häivytetty tekemällä paikasta todellinen turistirysä. Maisemat ovat upeat ja otimme yhdet Aatun vuoristopanimon tuotteet (Kuva) ja lähdimme kävelemään alas ja edelleen bussikyydillä pysäköintialueelle.

Jatkettuamme matkaa tovin pysähdyimme varsin myöhäiselle lounaalle. Oli tarkoitus ottaa vain kevyttä välipalaa, että jaksaisi vielä jonkun matkaa ajella mutta tuli sellainen annos, että kun illalla asetuimme majataloon, riitti illalliseksi litran pullo tietyn väristä juomaa...

Kotkanpesä sijaitse Saksassa mutta reittimme poikkesi vielä senkin jälkeen toviksi Itävallan puolelle ja matkan varrelle sattui Mattighofen-niminen kylä. Kenelle merkki KTM ei ole tuttu, ei se tule tutuksi sielläkään. Verrattuna Maranelloon, on Kotarin brändityöryhmällä vielä hiukan petrattavaa.

Jo edellisenä iltana olimme tuumineet, että jätämme alkuperäiseen reittiin suunnitellun Tsekin sekä Auschwitzin väliin. Aikaa oli lopulta niukanlaisesti Tsekin läpiajoon sekä vierailuun keskitysleirillä. Tuumimme, että jos loppumatka pitää suurimmalta osin ajella isoja pääteitä pitkin, niin mennään Saksan puolella niin kauas kuin mahdollista ja vasta aivan pohjoisessa suunnataan Puolaan ja Gdyniaan.

Muutetun suunnitelman mukaisesti jatkoimme matkaa ja odotettavissa oli reissun tympein ajopäivä. Matkaa tuli moottoriteitä ja muita pääteitä myöten 750 kilometriä Prenzlau-nimiseen pieneen kaupunkiin entisen Itä-Saksan puolella lähellä Puolan rajaa. Hiukan ennen rajaa poikkesimme pois autobaanalta ja ensimmäisen kylän kohdalla vasta ja heti muistin, että nytpä ollaankin rautaesiripun toisella puolen. Eihän esirippua enää ole mutta sen vaikutus kylläkin on nähtävissä.

Arvelen, että rautaesiripun aikaan ei hotellissamme ole työväen edustajat juuri juhlineet, nyt siitä ajasta ei ollut jäljellä kuin juhlavat puitteet ja henkilökunnan jäykkä käytös.

Viimeisenä varsinaisen ajopäivänä oli ohjelmassa siirtyä Gdyniaan, etsiä lauttaranta ja hotelli. Matkaa oli nelisen sataa kilometriä ja kartan perusteella, kun ei aiottu lähteä kiertelemään sen kummemmin vaan ajeltiin suorinta tietä, arveltiin, että tylsä pätkä on edessä ja niin olikin. Gdyniassa oltiin hyvissä ajoin jäi aikaa sekä etsiä terminaali että valita mieleinen hotelli. Aamulla Prenzlausta lähtiessämme meille sanottiin, että koko Gdynian ja Gdanskin kaikki majoituspaikat ovat täynnä potkupallokisojen vuoksi. Matkalla, noin 30 kilometriä ennen Gdyniaa kysyttiin eräästä tienvarsimajatalosta huoneita. Tilaa olisi ollut mutta päätimme silti ajaa lähemmäksi ja hyvin tuntui huoneita hotelleista löytyvän.

Hotelli, johon päädyimme, oli päältä varsin pramea mutta huoneista pystyi päätellä, että nyt ollaan entisen itäblokin puolella. Hotellin vieressä oli kreikkalaisravintola, josta saimme paitsi punaviiniä myös oikein kiinteätäkin ruokaa. Taisimme siinä jotain peliäkin katsella ja olisiko joku paukkukin mennyt, kun ei seuraavana päivänä tarvinnut kuin lautalle ajaa.

Laivamatka Gdyniasta vei noin vuorokauden verran ja aikaa kulutettiin muun muassa Italiasta asti matkassa kulkeutuneen viinipullon parissa. Illalla syötiin laivan ravintolassa, saunottiin ja jutusteltiin muiden motoristien kanssa. Onneksi siirtymää Helsingistä kotiin ei ollut puoltatoistakaan sataa kilometriä. Oli vaan pidettävä mielessä, että täällä niitä nopeuksia taas tarkkaillaan vähän toisella tavalla kuin parin edellisen viikon aikana. Kotiin kuitenkin päästiin välikohtauksitta.

Reissu kaiken kaikkiaan meni hienosti. Turhat suunnitelmat pidettiin minimissään vaikka reittejä oli etukäteen mietitty ja tehty navigaattoriin. Paluumatkan kuitenkin tekisin toisin. Kun seuraavan kerran vastaavalle reissulle lähden, lyhennän paluuseen käytettävää aikaa valitsemalla motareita. Saksan sinänäsä kivat maalaistiet eivät tuntuneet Alppien jälkeen sitten miltään. Maasto oli tasaista ja miltei samanlaisia maisemia voi nähdä Kouvolan ja Helsingin välillä. Pysyttelee mielummin kiinnostavilla seuduilla päivän tai pari pidempään ja lopuksi ottaa kunnon läpiajorangaistuksen ja tulee laivalle yhdessä päivässä Alppien juurelta.

Nyt väliin jäänyt Auschwitz sijoittuisi tämän kaltaisella reissulla menomatkalle. Silloin ei tarvitse ajatella, että kyseessä on viimeinen pysähdys kotimatkalla vaan ensimmäinen matkakohde.

Aika näyttää, milloin on mahdollisuutta seuraavan kerran lähteä reissuun mutta kuten eri nettifoorumeilta lukemistani reissutarinoista saatoin päätellä, ei ensimmäinen reissu monestikaan jää viimeiseksi. Kyllä Alpeille vaan on päästävä toisenkin kerran...

Loput kuvat reissusta.

 

[ukko]

Hyvä kertomus. Olipa hauska lukea näin illan päätteeksi. Tuli mieleen oma reissu kesältä, kunpa saisi vielä tekstin aikaiseksi siitä. Kiitos tästä

 

[Turder]

Hyvä juttu ja laakeri-episodi taattua italopalvelua Kuvatkin komeita.

 

[Vtr1000F]

Hyvä juttu ja laakeri-episodi taattua italopalvelua Kuvatkin komeita.

Pakko yhtyä edelliseen Tuttuja maisemia ja hyvinkin tuttu majatalo tuossa vielä lopuksi, tosin siinä kaivannon paikalla oli terassi viimeksi, kun tuli poikettua...

 

[Alpenpassbiker]

Ensinnäkin kiitos kivasta matkakertomuksesta!

Guzzista ei takapyörän irroituksessa kauaa mene ja kuten arvelinkin, oli vasen pyöränlaakeri aivan valmis. Onneksi perässä ei ollut mitään ja huoltamon asentajat olivat sitä mieltä, että vaihdetaan saman tien laakerit molemmilta puolilta kun pyörä oli irrallaan.

Tämä on melkein kun mun tämän kesän matkalta! Ajoin Stelvion ja Gavian kautta Gardalle. Vähän ennen Gardaa huomasin FJR:n etupyörän laakerin vetävän viimeisiään. Limone sul Gardalla vaihdettiin sitten eteen molemmat laakerit. Ja takaisin pohjoiseen ajoin juurikin Grossglocknerin kautta...

Stelvio Pass 24.6.2012 (Stilfser Joch, 2.757 m.)

 

[Sami@Vespa]

Ensinnäkin kiitos kivasta matkakertomuksesta!



Tämä on melkein kun mun tämän kesän matkalta! Ajoin Stelvion ja Gavian kautta Gardalle. Vähän ennen Gardaa huomasin FJR:n etupyörän laakerin vetävän viimeisiään. Limone sul Gardalla vaihdettiin sitten eteen molemmat laakerit. Ja takaisin pohjoiseen ajoin juurikin Grossglocknerin kautta...

Mielenkiintoinen tarina, aina näitä jaksaa lukea ja fiilistellä. Täytyisi koittaa jaksaa omakin versio kirjoitella, tuolla Gardalla käytiin kesäkuussa.


offtopiccina Alpenpassbiker, mites tuo FJR:n etupyörän laakeri ilmoitteli itsestään?

 

[Alpenpassbiker]

offtopiccina Alpenpassbiker, mites tuo FJR:n etupyörän laakeri ilmoitteli itsestään?

Olin jo edellisenä päivänä huomannut ensimmäisenä oireena pienen ylimääräisen tärinän, joka tuntui ajoittain kahvoissa. Lopulta laakeri ilmoitti itsestään paukahduksilla ja ohjauksessakin tuntui jo pientä muljahtelua. Tässä vaiheessa matkaa oli jäljellä enää 30 km ja pääsin nilkuttamaan perille Limoneen. Varsinaista ujellusta en laakereista missään vaiheessa kuullut.

Luulin, että laakerit olisivat olleet pahemminkin hajalla. Toisessa olikin välystä ja pyöritettäessä krohinaa ja epätasaisuutta, mutta toinen oli vielä aivan ehjä. Laakerit olivat alkuperäiset ja niillä oli ajettu 130 tkm.

 

[Ande749]

Ensinnäkin kiitos kivasta matkakertomuksesta!.....

QUOTE]

Eipä kestä kiitellä. Itsekin täältä olen paljon matkakertomuksia lueskellut, sekä ajanvietteeksi että vinkeiksi omaa reissua ajatellen, joten ennen lähtöä tuumin, että pitääpä vähän laittaa mietteitä ja asioita reissun aikana muistiin ja kirjoittaa tarina itsekin.