Ande749
New member
Seuraavassa tarinaa parin viikon piipahduksesta Gardalle alkukesästä:
------------
Lago di Garda
Toukokuun 29. päivä lähti Helsingistä lautta kohti Saksan Rostockia. Jo useana keväänä ja edeltävinä talvina olin suunnitellut jonkinlaista pyöräreissua Alpeille. Aina kuitenkin oli homma pitänyt jättää jostain syystä väliin, useimmiten työreissujen vuoksi. Tänä vuonna tilanne näytti kuitenkin siltä, että reissu olisi mahdollista toteuttaa ja vapaitakin oli pitämättä jonkin verran. Oli jälleen karttasulkeisten aika.
En ole aiemmin Euroopassa taikka muuallakaan ulkomailla juuri pyörällä reissaillut. Suomessa lähinnä ja joitain lyhyitä piipahduksia Ruotsin ja Norjan puolella. En siis erityisesti tiennyt mitä odottaa mutta päätin, että en tee reissulle mitään tiukkaa aikataulua, ehdottomia päämääriä enkä aio ajaa joka päivä aamusta iltaan. Leppoisaa kurvailua, tolkullisia päivämatkoja sekä punkkua.
Työreissujen vuoksi on tullut autolla jonkin verran liikuttua eteläisessä Ruotsissa ja Baltian maat eivät ainakaan tässä yhteydessä kiinnosta, joten niillä perusteilla päätin, että siirtyminen Manner-Euroopan puolelle ja takaisin tapahtuu lautalla. Kiinnostuksen kohteina olivat Alppien lisäksi Garda-järven alue Italiassa, Kotkanpesä sekä Auschwitz, joten alustava reittisuunnitelma alkoi saada muotoaan. Vaikka en kovin tarkkaan halunnut lyödä lukkoon reittiä etukäteen, olen sorapyörätouhuista oppinut tavan, että ainakin yhden mielenkiintoisen reitin suunnittelen, jota voin sitten mieleni mukaan muutella matkan edetessä. Näin varsinkin silloin, kun tarkoitus on ajella pienempiä teitä.
Vaikka aloittelin ajokauden vasta suhteellisen myöhään, toukokuun alusta, oli hyvin aikaa tehdä pyörään liittyvät valmistelut. Oikeastaan ne tulivat tehdyksi jo keväthuollon yhteydessä ennen kauden aloitusta, vain keulaöljyjä en ehtinyt sitä ennen vaihtaa. Nekin vaihdoin, vaikkei niiden vaihtamisella tai vaihtamatta jättämisellä juuri reissuun ollut vaikutusta. Ainoa, varsinaisesti reissuun liittyvä muutos pyörään oli kahvojen nosto takaisin alkuperäisille paikoilleen yläkolmion yläpuolelle. Arvelin, että pitkä siirtymä baanalla voi alkaa tuntua melko raskaalle, jos ajoasento on niinkin tiukka kuin se ennen muutosta oli. Ja kun siinä yhteydessä on putket miltei kokonaan irrotettava, ei ollut iso vaiva lisäksi vaihtaa öljyjä kun tiivisteet kuitenkin olivat aivan ehjät. Minulla ei ole pyörässäni minkäänlaisia laukku- tai muita tavaratelineitä eikä myöskään aikomuksia asentaa. Parin viikon tarpeet oli saatava mahtumaan reppuun ja tankkilaukkuun. Tässäkin oli sorapyöräharrastuksesta hyötyä, sillä niissä hommissa oppii pakkaamaan kevyesti.
Ajankohdaksi valikoitui alkukesä sillä halusin ehtiä juhannukseksi takaisin ja siksi, että olen ymmärtänyt, että tuohon aikaan Euroopassa ei ole lomasesonki erityisesti päällä ja majoituksen löytänee helposti ilman etukäteisvarailuja. Koska halusin Alpeille ja Italiaan ja aikaa oli vain parisen viikkoa, päätin, että Saksan nähtävyyksiä ihmettelen jollakin toisella reissulla Kotkanpesää lukuun ottamatta. Mukaan reissuun lähtevä kaveri itse asiassa ehdotti Kotkanpesää. Kaverille itselleen oli muuten melkoisen samantekevää, mistä ajeltaisiin kunhan Alpeille ja Gardalle päästäisiin. Saksan läpiajorangaistusta lievittääkseni valitsin menomatkalle lautan päätesatamaksi Rostockin. Lautta on siellä aamulla ja hytissä, ei kansipaikalla, vietetyn yön ja kunnon aamiaisen jälkeen arvelin läpiajon menevän suhteellisen kivuttomasti, vaikken olekaan mikään pitkien siirtymien ystävä. Sorareissuille Lappiin on ollut tapana viedä pyörä peräkärryssä tai pakettiautossa.
Saksan läpi ajettuamme olisi aika nousta vuorille, käydä Stelviolla ja päätyä Gardalle. Siellä voisi viettää samassa majoituspaikassa pari-kolme päivää, jottei tarvitsisi joka päivä kanniskella kaikkia tavaroita mukanaan. Gardalta olisi tarkoitus suunnata Grossglocknerille, sieltä edelleen Kotkanpesälle, josta Tsekin läpi Puolaan Auschwitziin ja lopulta Gdyniaan lautalle. Tällaisten suunnitelmien perusteella tein yhdet reitit navigaattoriin. Pelipaikoille päästyä voisi reittejä muutella haluamallaan tavalla kunhan vähän näkisi paikkoja ja teitä ensin.
Tällaisilla valmisteluilla ja suunnitelmilla varustautuneina suuntasimme alkukesän tiistaina Vuosaareen ja lauttaan. On todettava, että vaikka hyttipaikka lautalla jonkin verran maksaakin, tekee se matkanteosta melkoisesti siedettävämmän. Koska tilaa oli niukalti, en edes kirjaa ottanut lauttamatkan ajankuluksi, joten aika olisi saattanut käydä meripäivän aikana pitkäksi. Laivalta saa kuitenkin ajanvietettä myös pullotettuna, joten menihän se päivä siinä. Kunhan piti vaan mielessä, että seuraavana päivänä on ohjelmassa noin 900 kilometriä autobaanaa, joten liian hyvin ei auttanut alkaa viihtyä.
Torstaiaamuna kilpailtiin aamiaisella saksalaisten eläkeläisten kanssa. Nitropurkkien kannet vain rapisivat kun harmaahapset odottivat buffetin portin aukeamista kuin lähtötelineissä ikään. Kun lähtölaukaus kajahti, kirmasivat sakemannit ravintolaan kuin hiehot kevätlaitumille… Onneksi suurin osa kilpailijoista oli vanhoja ja hauraita, joten reippaalla kyynärpäätaktiikalla saatiin aamupalaa itsekin.
Rostockin aamussa ei säteillyt muu kuin paikallinen voimala (Kuva). Viileääkin oli mutta ei satanut, joten tavarat matkaan ja tien päälle. Olimme tankanneet pyörät Vuosaaressa joten enemmän kuin hieman hämmennyin, kun bensan merkkivalo syttyi noin 160 kilometrin jälkeen vaikka ajelimme melko maltillisesti noin 130-140 km/h. Mutta kun päästiin etelämmäs ja ilma lämpeni, laski kulutus noillakin nopeuksilla 6.5 litran tuntumaan, mikä mielestäni on varsin kohtuullinen lukema. Mitä ilmeisimmin Guzzille soppa maistuu jos keli on kylmä. Kellepä ei!
Kun moottoritieosuus lopulta oli ohi ja oli tarkoitus suunnata kohti pientä Oberreute-nimistä kylää, olikin alettava etsiä lähintä mahdollista bensa-asemaa. Bensavalo oli jälleen palanut jo jonkin aikaa ja juuri kun kaarrettiin motarilta pois, alkoi pyörä yskiä ja nykiä. Pyörässä oli edellisenä kesänä sellaista oiretta, että nykiminen alkoi jo, vaikka bensaa tankissa oli 5-6 litraa mutta ollessani vieraalla paikalla, tietämättä paljon tankissa bensaa on ja mistä sitä saa lisää, oli tilanteessa pientä jännityksen makua. Olimme jossakin pikkukylässä josta bensaa ei näyttänyt olevan saatavilla mutta kohdalle sattuneet nuorukaiset neuvoivat reitin toiseen kylään lähistöllä, jonne pääsimme. Tankissa oli lopulta ehkä parisen litraa mutta eipä sentään taluttaa tarvinnut, pitkän alamäen rullasin varuiksi sammutetulla moottorilla!
Kun pyöristä tankit olivat taas täynnä, siirryttiin vähän kumpuilevimpiin maisemiin (Kuva). Tie moottoritiehen verrattuna kapeni yksikaistaiseksi ja saatiin jo hiukan ensimmäisiä maistiaisia serpentiineistäkin. Pikkuteitä ajeltiin noin 30 kilometriä kunnes saavuimme Oberreuteen. Tänne olimme tehneet reissun ainoan etukäteisvarauksen majoituksesta. Gasthof Adler osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Huone oli tilava ja siisti, ravintolasta sai syötävää vaikka kansakoulusaksani oli enemmän kuin hieman kesäterässä. En juurikaan välitä juoda olutta mutta ajattelin, että kun Saksassa ollaan ja ikkunasta oikein vuoristoa näkyy, on sitä olutta maistettava. Otin tuopillisen jonkin paikallisen panimon vaaleaa olutta, sen tarkempaan määrittelyyn en pysty, ja huomattavaksi yllätyksekseni se olikin hyvää! Ajattelin etukäteen, että kyllä minä sellaisen ajopäivän jälkeen yhden oluen pystyn juoda mutta lopulta joinkin kolme. Tätä ei ole ennen käynyt! Ruoan kanssa meni kannu punkkua, reissun teemaan alettiin päästä kiinni.
Vaikka pyöräni ei ole niitä matkapyörämäisimpiä, ei motariosuuksien ajaminen tuottanut suurtakaan tuskaa. Taukojen väli oli parisen sataa kilsaa, ajallisesti vajaa pari tuntia. Keli oli kuiva ja etelämmäksi tultaessa jopa aurinkoinen ja lämmin eikä pahoja ruuhkia ollut. Paikoin oli jonoja tietöiden vuoksi mutta hitaimmillaankin ne vetivät 50-60 km/h eivätkä kestäneet yleensä muutamaa kilometriä pidempään. Perille päästyä oli navigaattoriin kertynyt matkaa 1095 kilometriä ja kotoa Vuosaareen lienee noin 130 kilometriä, että tuli siinä minun mittapuuni mukaan istuttua pyörän selässä kerrassaan.
Pari seikkaa kotimaisesta moottoritieajosta oleellisesti poikkesi. Ensiksikin, kovaa vauhtia ilman valoja ajavat. Ohituskaistalle siirtyessä sai olla enemmän kuin tarkkana, että ei olisi vaihtanut kaistaa valottoman auton eteen, joka saattaa tulla huomattavasti kovempaa. Yhtään oikein todella kovaa ajanutta menopeliä ei kohdallemme sattunut. Eräällä huoltoasemalla kahvilla istuessamme meni motarilla jokin punainen Porsche ohi aikamoista vauhtia mutta liikkeellä ollessamme ei kovia nopeuksia sattunut kohdalle. Toinen ero oli liittymistä ja niiden kiihdytyskaistalta tulijat. Vaikutti siltä, että siellä kiihdytyskaistat ovat vaan ramppeja, joita pitkin motarille tullaan ja vasta sitten aletaan kiihdyttää varsinaiseen ajonopeuteen. Useasti motaria pitkin ajavat väistivät kiihdytyskaistalta tulevia. Suomessa sitä on tottunut, että kiihdytyskaista on nimenomaan kiihdytyskaista ja siellä nopeus pyritään sovittamaan päätien nopeuteen.
Seuraavana päivänä, tai oikeastaan jo edellisestä illasta alkaen, oli keli alkanut muuttua. Harmaata ja ajoittain satoikin aivan kunnolla. Sanoivat majatalossa, että lauantaiksi oli luvattu kaunista keliä mutta ei aiottu jäädä odottamaan. Joten tavarat nippuun ja sadevarusteet niskaan ja tielle taas. Suuntana oli monien mutkien kautta Stelvio Italiassa.
Muutaman kilometrin ajon jälkeen saavuimme Itävaltaan (Kuva). Rajamuodollisuudet olivat suorastaan minimaaliset. Rajavalvonnasta huolehtivat laitumellaan ihmettelevät lehmät, joten emme suotta alkaneet kaivella passeja esiin, joskin sorkanjälki leimana olisi ollut hieno matkamuisto. Edellisen päivän moottoritiesiirtymään verrattuna tiet eivät olisi voineet olla erilaisempia. Vaikka tiet olivat niin kapeita, että kaksi autoa ei niillä olisi toisiaan mahtunut sivuuttamaan, olivat ne silti hyvin asfaltoituja.
Iltapäivällä noin kolmen maissa saavuimme Sankt Christoph -nimiseen kylään Itävallassa. Keli oli ollut vaihteleva ja koko ajan enemmän tai vähemmän märkä Olimme joutuneet ajamaan jonkin matkaa kuorma-auton takana ja näkyvyys sotkuisesta ja usvaisesta visiiristä oli kerrassaan kehno. Päätimme pysähtyä kahvitauolle ja samalla kyselemään, missä mahtaisi olla lähin huoltoasema. Saimme kahvit lisukkeineen sekä ohjeet ajaa seuraavaan kylään muutaman kilometrin päähän. Kylä oli huomattavasti alempana kuin missä olimme olleet vähään aikaan ja iloksemme keli siellä muuttui niin, että sadevarusteet saattoi ottaa pois.
Italiaan saavuimme läheltä Resia-järveä. Samannimisessä kylässä järven rannalla pysähdyimme motoristikahvilaan ottamaan pienet viinit Italiaan saapumisen kunniaksi. Mikä oli maistellessa pilvipoutaisen taivaan alla järven toisella puolella siintäviä vuoria katsellen (Kuva). Tämä alkoi olla sitä, jollaiseksi olin reissun parhaita puolia kuvitellutkin.
Resiasta alkoi reissun nopein osuus motarit poislukien. Todella upeata laaksossa kiemurtelevaa tietä 28 kilometrin matkan nopeusrajoituksiin italialaisittan (luullakseni!) suhtautuen laskeuduimme alaspäin kunnes tuli aika kääntyä kohti Stelviota. Passo Stelvio oli yksi etukäteen valitsemiani kohteita. Miltei 2800 metriin nouseva alppitie olisi taatusti jotain ennenkokematonta vaikka yhdenlaisella kukkulalla sitä minäkin asun. Stelviolle pääseminen ei mitenkään etukäteen ollut selvää. Keli niissä korkeuksissa voi muuttua nopeasti ja tähän vuodenaikaankin voi lunta tulla äkkiä paljon. Onni kuitenkin vaikutti olevan matkassa ja käänsimme keulat etelään tielle SS38 ja ylös kohti Stelviota.
Vaikka päivän mittaan olimme jo saaneet mutkia matkaan vaikka millä mitalla, nyt sitä lajia alkoi tulla aivan uudella tavalla. Jyrkimmillä osilla ei ehtinyt kurvien välillä kakkosta isommalle vaihtaa kun oli jo taas vaihdettava ykköselle ja katsottava taakse ja ylös, onko kukaan tulossa vastaan. Siinä välissä sitä yritti hiukan maisemaakin vilkuilla (Kuva). Ajoittain mutkat hieman loivenivat ja saattoi käyttää kolmosta, jopa nelostakin kunnes oli taas aika siirtyä pikkuvaihteille.
Lopulta saavuimme kuitenkin Stelviolle. Kello oli tulossa puoli yhdeksän ja päätimme jäädä ylös yöksi. Valitsimme kukkulan prameimman hotellin ja tavarat huoneeseen, hieman punaviiniä ja sitten suihkun kautta erinomaiselle illalliselle, jolta ei punkkua puuttunut. Ja koska Italiassa oltiin, otettiin jälkiruoaksi grappat. Teemasta emme lipsuneet.
------------
Lago di Garda
Toukokuun 29. päivä lähti Helsingistä lautta kohti Saksan Rostockia. Jo useana keväänä ja edeltävinä talvina olin suunnitellut jonkinlaista pyöräreissua Alpeille. Aina kuitenkin oli homma pitänyt jättää jostain syystä väliin, useimmiten työreissujen vuoksi. Tänä vuonna tilanne näytti kuitenkin siltä, että reissu olisi mahdollista toteuttaa ja vapaitakin oli pitämättä jonkin verran. Oli jälleen karttasulkeisten aika.
En ole aiemmin Euroopassa taikka muuallakaan ulkomailla juuri pyörällä reissaillut. Suomessa lähinnä ja joitain lyhyitä piipahduksia Ruotsin ja Norjan puolella. En siis erityisesti tiennyt mitä odottaa mutta päätin, että en tee reissulle mitään tiukkaa aikataulua, ehdottomia päämääriä enkä aio ajaa joka päivä aamusta iltaan. Leppoisaa kurvailua, tolkullisia päivämatkoja sekä punkkua.
Työreissujen vuoksi on tullut autolla jonkin verran liikuttua eteläisessä Ruotsissa ja Baltian maat eivät ainakaan tässä yhteydessä kiinnosta, joten niillä perusteilla päätin, että siirtyminen Manner-Euroopan puolelle ja takaisin tapahtuu lautalla. Kiinnostuksen kohteina olivat Alppien lisäksi Garda-järven alue Italiassa, Kotkanpesä sekä Auschwitz, joten alustava reittisuunnitelma alkoi saada muotoaan. Vaikka en kovin tarkkaan halunnut lyödä lukkoon reittiä etukäteen, olen sorapyörätouhuista oppinut tavan, että ainakin yhden mielenkiintoisen reitin suunnittelen, jota voin sitten mieleni mukaan muutella matkan edetessä. Näin varsinkin silloin, kun tarkoitus on ajella pienempiä teitä.
Vaikka aloittelin ajokauden vasta suhteellisen myöhään, toukokuun alusta, oli hyvin aikaa tehdä pyörään liittyvät valmistelut. Oikeastaan ne tulivat tehdyksi jo keväthuollon yhteydessä ennen kauden aloitusta, vain keulaöljyjä en ehtinyt sitä ennen vaihtaa. Nekin vaihdoin, vaikkei niiden vaihtamisella tai vaihtamatta jättämisellä juuri reissuun ollut vaikutusta. Ainoa, varsinaisesti reissuun liittyvä muutos pyörään oli kahvojen nosto takaisin alkuperäisille paikoilleen yläkolmion yläpuolelle. Arvelin, että pitkä siirtymä baanalla voi alkaa tuntua melko raskaalle, jos ajoasento on niinkin tiukka kuin se ennen muutosta oli. Ja kun siinä yhteydessä on putket miltei kokonaan irrotettava, ei ollut iso vaiva lisäksi vaihtaa öljyjä kun tiivisteet kuitenkin olivat aivan ehjät. Minulla ei ole pyörässäni minkäänlaisia laukku- tai muita tavaratelineitä eikä myöskään aikomuksia asentaa. Parin viikon tarpeet oli saatava mahtumaan reppuun ja tankkilaukkuun. Tässäkin oli sorapyöräharrastuksesta hyötyä, sillä niissä hommissa oppii pakkaamaan kevyesti.
Ajankohdaksi valikoitui alkukesä sillä halusin ehtiä juhannukseksi takaisin ja siksi, että olen ymmärtänyt, että tuohon aikaan Euroopassa ei ole lomasesonki erityisesti päällä ja majoituksen löytänee helposti ilman etukäteisvarailuja. Koska halusin Alpeille ja Italiaan ja aikaa oli vain parisen viikkoa, päätin, että Saksan nähtävyyksiä ihmettelen jollakin toisella reissulla Kotkanpesää lukuun ottamatta. Mukaan reissuun lähtevä kaveri itse asiassa ehdotti Kotkanpesää. Kaverille itselleen oli muuten melkoisen samantekevää, mistä ajeltaisiin kunhan Alpeille ja Gardalle päästäisiin. Saksan läpiajorangaistusta lievittääkseni valitsin menomatkalle lautan päätesatamaksi Rostockin. Lautta on siellä aamulla ja hytissä, ei kansipaikalla, vietetyn yön ja kunnon aamiaisen jälkeen arvelin läpiajon menevän suhteellisen kivuttomasti, vaikken olekaan mikään pitkien siirtymien ystävä. Sorareissuille Lappiin on ollut tapana viedä pyörä peräkärryssä tai pakettiautossa.
Saksan läpi ajettuamme olisi aika nousta vuorille, käydä Stelviolla ja päätyä Gardalle. Siellä voisi viettää samassa majoituspaikassa pari-kolme päivää, jottei tarvitsisi joka päivä kanniskella kaikkia tavaroita mukanaan. Gardalta olisi tarkoitus suunnata Grossglocknerille, sieltä edelleen Kotkanpesälle, josta Tsekin läpi Puolaan Auschwitziin ja lopulta Gdyniaan lautalle. Tällaisten suunnitelmien perusteella tein yhdet reitit navigaattoriin. Pelipaikoille päästyä voisi reittejä muutella haluamallaan tavalla kunhan vähän näkisi paikkoja ja teitä ensin.
Tällaisilla valmisteluilla ja suunnitelmilla varustautuneina suuntasimme alkukesän tiistaina Vuosaareen ja lauttaan. On todettava, että vaikka hyttipaikka lautalla jonkin verran maksaakin, tekee se matkanteosta melkoisesti siedettävämmän. Koska tilaa oli niukalti, en edes kirjaa ottanut lauttamatkan ajankuluksi, joten aika olisi saattanut käydä meripäivän aikana pitkäksi. Laivalta saa kuitenkin ajanvietettä myös pullotettuna, joten menihän se päivä siinä. Kunhan piti vaan mielessä, että seuraavana päivänä on ohjelmassa noin 900 kilometriä autobaanaa, joten liian hyvin ei auttanut alkaa viihtyä.
Torstaiaamuna kilpailtiin aamiaisella saksalaisten eläkeläisten kanssa. Nitropurkkien kannet vain rapisivat kun harmaahapset odottivat buffetin portin aukeamista kuin lähtötelineissä ikään. Kun lähtölaukaus kajahti, kirmasivat sakemannit ravintolaan kuin hiehot kevätlaitumille… Onneksi suurin osa kilpailijoista oli vanhoja ja hauraita, joten reippaalla kyynärpäätaktiikalla saatiin aamupalaa itsekin.
Rostockin aamussa ei säteillyt muu kuin paikallinen voimala (Kuva). Viileääkin oli mutta ei satanut, joten tavarat matkaan ja tien päälle. Olimme tankanneet pyörät Vuosaaressa joten enemmän kuin hieman hämmennyin, kun bensan merkkivalo syttyi noin 160 kilometrin jälkeen vaikka ajelimme melko maltillisesti noin 130-140 km/h. Mutta kun päästiin etelämmäs ja ilma lämpeni, laski kulutus noillakin nopeuksilla 6.5 litran tuntumaan, mikä mielestäni on varsin kohtuullinen lukema. Mitä ilmeisimmin Guzzille soppa maistuu jos keli on kylmä. Kellepä ei!
Kun moottoritieosuus lopulta oli ohi ja oli tarkoitus suunnata kohti pientä Oberreute-nimistä kylää, olikin alettava etsiä lähintä mahdollista bensa-asemaa. Bensavalo oli jälleen palanut jo jonkin aikaa ja juuri kun kaarrettiin motarilta pois, alkoi pyörä yskiä ja nykiä. Pyörässä oli edellisenä kesänä sellaista oiretta, että nykiminen alkoi jo, vaikka bensaa tankissa oli 5-6 litraa mutta ollessani vieraalla paikalla, tietämättä paljon tankissa bensaa on ja mistä sitä saa lisää, oli tilanteessa pientä jännityksen makua. Olimme jossakin pikkukylässä josta bensaa ei näyttänyt olevan saatavilla mutta kohdalle sattuneet nuorukaiset neuvoivat reitin toiseen kylään lähistöllä, jonne pääsimme. Tankissa oli lopulta ehkä parisen litraa mutta eipä sentään taluttaa tarvinnut, pitkän alamäen rullasin varuiksi sammutetulla moottorilla!
Kun pyöristä tankit olivat taas täynnä, siirryttiin vähän kumpuilevimpiin maisemiin (Kuva). Tie moottoritiehen verrattuna kapeni yksikaistaiseksi ja saatiin jo hiukan ensimmäisiä maistiaisia serpentiineistäkin. Pikkuteitä ajeltiin noin 30 kilometriä kunnes saavuimme Oberreuteen. Tänne olimme tehneet reissun ainoan etukäteisvarauksen majoituksesta. Gasthof Adler osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Huone oli tilava ja siisti, ravintolasta sai syötävää vaikka kansakoulusaksani oli enemmän kuin hieman kesäterässä. En juurikaan välitä juoda olutta mutta ajattelin, että kun Saksassa ollaan ja ikkunasta oikein vuoristoa näkyy, on sitä olutta maistettava. Otin tuopillisen jonkin paikallisen panimon vaaleaa olutta, sen tarkempaan määrittelyyn en pysty, ja huomattavaksi yllätyksekseni se olikin hyvää! Ajattelin etukäteen, että kyllä minä sellaisen ajopäivän jälkeen yhden oluen pystyn juoda mutta lopulta joinkin kolme. Tätä ei ole ennen käynyt! Ruoan kanssa meni kannu punkkua, reissun teemaan alettiin päästä kiinni.
Vaikka pyöräni ei ole niitä matkapyörämäisimpiä, ei motariosuuksien ajaminen tuottanut suurtakaan tuskaa. Taukojen väli oli parisen sataa kilsaa, ajallisesti vajaa pari tuntia. Keli oli kuiva ja etelämmäksi tultaessa jopa aurinkoinen ja lämmin eikä pahoja ruuhkia ollut. Paikoin oli jonoja tietöiden vuoksi mutta hitaimmillaankin ne vetivät 50-60 km/h eivätkä kestäneet yleensä muutamaa kilometriä pidempään. Perille päästyä oli navigaattoriin kertynyt matkaa 1095 kilometriä ja kotoa Vuosaareen lienee noin 130 kilometriä, että tuli siinä minun mittapuuni mukaan istuttua pyörän selässä kerrassaan.
Pari seikkaa kotimaisesta moottoritieajosta oleellisesti poikkesi. Ensiksikin, kovaa vauhtia ilman valoja ajavat. Ohituskaistalle siirtyessä sai olla enemmän kuin tarkkana, että ei olisi vaihtanut kaistaa valottoman auton eteen, joka saattaa tulla huomattavasti kovempaa. Yhtään oikein todella kovaa ajanutta menopeliä ei kohdallemme sattunut. Eräällä huoltoasemalla kahvilla istuessamme meni motarilla jokin punainen Porsche ohi aikamoista vauhtia mutta liikkeellä ollessamme ei kovia nopeuksia sattunut kohdalle. Toinen ero oli liittymistä ja niiden kiihdytyskaistalta tulijat. Vaikutti siltä, että siellä kiihdytyskaistat ovat vaan ramppeja, joita pitkin motarille tullaan ja vasta sitten aletaan kiihdyttää varsinaiseen ajonopeuteen. Useasti motaria pitkin ajavat väistivät kiihdytyskaistalta tulevia. Suomessa sitä on tottunut, että kiihdytyskaista on nimenomaan kiihdytyskaista ja siellä nopeus pyritään sovittamaan päätien nopeuteen.
Seuraavana päivänä, tai oikeastaan jo edellisestä illasta alkaen, oli keli alkanut muuttua. Harmaata ja ajoittain satoikin aivan kunnolla. Sanoivat majatalossa, että lauantaiksi oli luvattu kaunista keliä mutta ei aiottu jäädä odottamaan. Joten tavarat nippuun ja sadevarusteet niskaan ja tielle taas. Suuntana oli monien mutkien kautta Stelvio Italiassa.
Muutaman kilometrin ajon jälkeen saavuimme Itävaltaan (Kuva). Rajamuodollisuudet olivat suorastaan minimaaliset. Rajavalvonnasta huolehtivat laitumellaan ihmettelevät lehmät, joten emme suotta alkaneet kaivella passeja esiin, joskin sorkanjälki leimana olisi ollut hieno matkamuisto. Edellisen päivän moottoritiesiirtymään verrattuna tiet eivät olisi voineet olla erilaisempia. Vaikka tiet olivat niin kapeita, että kaksi autoa ei niillä olisi toisiaan mahtunut sivuuttamaan, olivat ne silti hyvin asfaltoituja.
Iltapäivällä noin kolmen maissa saavuimme Sankt Christoph -nimiseen kylään Itävallassa. Keli oli ollut vaihteleva ja koko ajan enemmän tai vähemmän märkä Olimme joutuneet ajamaan jonkin matkaa kuorma-auton takana ja näkyvyys sotkuisesta ja usvaisesta visiiristä oli kerrassaan kehno. Päätimme pysähtyä kahvitauolle ja samalla kyselemään, missä mahtaisi olla lähin huoltoasema. Saimme kahvit lisukkeineen sekä ohjeet ajaa seuraavaan kylään muutaman kilometrin päähän. Kylä oli huomattavasti alempana kuin missä olimme olleet vähään aikaan ja iloksemme keli siellä muuttui niin, että sadevarusteet saattoi ottaa pois.
Italiaan saavuimme läheltä Resia-järveä. Samannimisessä kylässä järven rannalla pysähdyimme motoristikahvilaan ottamaan pienet viinit Italiaan saapumisen kunniaksi. Mikä oli maistellessa pilvipoutaisen taivaan alla järven toisella puolella siintäviä vuoria katsellen (Kuva). Tämä alkoi olla sitä, jollaiseksi olin reissun parhaita puolia kuvitellutkin.
Resiasta alkoi reissun nopein osuus motarit poislukien. Todella upeata laaksossa kiemurtelevaa tietä 28 kilometrin matkan nopeusrajoituksiin italialaisittan (luullakseni!) suhtautuen laskeuduimme alaspäin kunnes tuli aika kääntyä kohti Stelviota. Passo Stelvio oli yksi etukäteen valitsemiani kohteita. Miltei 2800 metriin nouseva alppitie olisi taatusti jotain ennenkokematonta vaikka yhdenlaisella kukkulalla sitä minäkin asun. Stelviolle pääseminen ei mitenkään etukäteen ollut selvää. Keli niissä korkeuksissa voi muuttua nopeasti ja tähän vuodenaikaankin voi lunta tulla äkkiä paljon. Onni kuitenkin vaikutti olevan matkassa ja käänsimme keulat etelään tielle SS38 ja ylös kohti Stelviota.
Vaikka päivän mittaan olimme jo saaneet mutkia matkaan vaikka millä mitalla, nyt sitä lajia alkoi tulla aivan uudella tavalla. Jyrkimmillä osilla ei ehtinyt kurvien välillä kakkosta isommalle vaihtaa kun oli jo taas vaihdettava ykköselle ja katsottava taakse ja ylös, onko kukaan tulossa vastaan. Siinä välissä sitä yritti hiukan maisemaakin vilkuilla (Kuva). Ajoittain mutkat hieman loivenivat ja saattoi käyttää kolmosta, jopa nelostakin kunnes oli taas aika siirtyä pikkuvaihteille.
Lopulta saavuimme kuitenkin Stelviolle. Kello oli tulossa puoli yhdeksän ja päätimme jäädä ylös yöksi. Valitsimme kukkulan prameimman hotellin ja tavarat huoneeseen, hieman punaviiniä ja sitten suihkun kautta erinomaiselle illalliselle, jolta ei punkkua puuttunut. Ja koska Italiassa oltiin, otettiin jälkiruoaksi grappat. Teemasta emme lipsuneet.
Viimeksi muokattu:
Tuttuja maisemia ja hyvinkin tuttu majatalo tuossa vielä lopuksi, tosin siinä kaivannon paikalla oli terassi viimeksi, kun tuli poikettua...