Ajelut ajeltu?

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Kenesis
  • Aloituspäivä Aloituspäivä

Kenesis

New member
Olimme viime perjantaina koko perheen voimin autolla menossa J.kylän suuntaan Mansesta, kun vähän ennen Jämsää jysähti. Vastaan tulevan auton kuskilta lähti peli lapasesta ja tuli meidän kaistalle. Törmättyään tien reunakaiteeseen se tuli kuin ohjus suoraan kohti. Hyvän tuurin ja automme taitavan kuljettajan (en minä) nopean väistön ansiosta vältyimme nokkakolarilta. Sen sijaan oikeaan oveen, jonka vieressä istuin, tuli hirveä paukku ja piruetin jälkeen menimme perä edellä toisen puolen kaiteeseen. Auto meni tohjoksi ja takakontissa tavarat. Nousimme omin jaloin autosta ja selvisimme mustelmilla yms, kipeytyneillä kropan osilla. (vastapuoli samoin)
Tänään kävin mopolla asioilla ja tarkoitus oli sen jälkeen tehdä kierros maaseudun mutkateillä, mutta palasin suorinta tietä kotiin. Jotenkin ei vaan iske. Takaraivoon jäi se näky, kun auto tulee kohti, pauke ja ryske ja jopa nenään tullut törmäyksen "haju".
Tuntuu vaan siltä, että nyt ne on kaikki tulossa päälle, alle tai kylkeen...
 
mmm,kyllä ne ajelut siitä vielä jatkuu,pikku hiljaa :thumbup:
Mut kuppas kumoon finninaamainen mopoauto poika :crash:
tapahtumasta on melkein 2vuotta ja edelleen jalassa on sellainen fiilis että joku on siihen lujaa tönäissyt.
ei muutakuin kamppeet päälle ja baanalle,siit se lähtee :wanna:
tarkkaavaisuus/arviointi on kyllä petraantunut aivan sairaasti tapahtuman jälkeen mikä lienee hyvä juttu kun selvisi pelkillä lihas vammoilla.
 
Mulla on muistikuva, että tuolalinen jää juurikin noin muutamaksi kuukaudeksi ajatuksiin? Voi olla että muistan ihan omiani lukeneeni jostain… :paikallatuulee: Itsellä on käynyt noin sen kerran kun täysin yllättäen kippasin mp:n hiekkatiellä ilman mitään tietoa miksi. Ei vaan pystynyt kallistelemaan mutkiin enää ja luottoa eturenkaan pitoon ei vaan ollut. Tuntui karmealta taittaa ja työntää painetta etuselle… Pikkuhiljaa se alkoi mennä sitten ohi kun positiiviset kokemukset alkoi vallata tilaa pelolta.
 
Jeh, itehän kippasin lähes kävelyvauhdista risteyksessä kuukaus sitten, kun oli öljyä/jotain muuta liukasta valunut tielle niin lähti takafillari alta.
Siitäkin jäi pieni pelko perseeseen, ja nyt vasta uskaltaa jo pikkuhiljaa kallistaa vähän enemmän mutkissa. :grin:
Kyllä se siitä lähtee, tien päälle vaan ajelemaan...
 
Se vie oman aikansa ennenkuin luotto omiin kykyihin/taitoihin palaa, itse kippasin kevarilla (v. -81) ja edelleen kummittelee se kipu polvessa. Mutta yli on päästy ja mutkiin taitetaan nykyään sillai että bootsi raapasee asvalttia jalkatapilta. Ei kovinkaan fiksua, ihan niinku kerjäisin verta nenästäni uudestaan.

Ei muuta kuin mäkeen vaan jos on tultu turvalleen alas. Pelkäämällä (aristelemalla) asioita ne eivät korjaannu, pikkuhiljaa vähän enemmän ja enemmän kunnes kaikki luotto on palautunut. Aikaa voi kulua, mutta kyllä se sieltä löytyy.
 
Ei se aina edes tarvitse omalle kohdalle sattua, etteikö alkaisi aristamaan. Minulla on ainakin mennyt varmaan kohta toistakymmentä tutuhkoa motoristia enimmäkseen omasta ajovirheestään sairaalakeikkakuntoon kadulla tai radalla. Sitä kun on sivusta katsellut mitä näille minun tasoisilleni tai itseäni taitavammille kuskeille on käynyt, niin jossain vaiheessa se jysähti se pelko tuonne takaraivoon, että mokaan vielä itsekin ja muu elämä kärsii kun joutuu parantelemaan katkenneita luita.

Vauhti on kuitenkin ollut minulle aina se fiilistekijä moottoripyöräilyssä ja ilman sitä ei ainakaan nykyisellä kalustollani ole hauskaa. Vauhdikkaamman lenkin jälkeen jää nykyään sitten moraalinen krapula soimaamaan päähäni, että pitikö sitä nyt tällä tavalla riskeerata. Muut kanssakulkijat eivät herätä itselläni juurikaan pelkoa tai arkuutta, vaikka suurella todennäköisyydellä se mahdollisesti tapahtuva onnettomuus johtuisi vastapuolen virheestä ennemmin kuin omasta, varsinkin nykyään kun vauhtinikin on edellä mainitusta syystä rauhoittunut. No mutta tämä on vähän eri juttu kuin aloittajalla, koska aristeluni johtuu ihan vain siitä, että sisäistin moottoripyöräilyn riskitason omalla kohdallani enkä enää pidä moottoripyörällä fiilistelyä niin tärkeänä asiana elämässäni, että olisin valmis ottamaan sitä riskiä, että ojaanajon takia joutuisin pitämään pitkää taukoa päivittäisestä liikunnasta.

Aloittajalle vinkiksi, että netissä on paljon hyvää materiaalia siitä miten aivot käsittelevät onnettomuustilanteita. Kannattaa aloittaa vaikka hakusanoilla akuutti stressihäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Jos nuo pelot eivät muutamassa kuukaudessa laannu omin voimin niin ei ole häpeä hakea neuvoja ammattilaiselta.
 
Vauhti on kuitenkin ollut aina se fiilistekijä moottoripyöräilyssä ja ilman sitä ei ainakaan nykyisellä kalustolla ole hauskaa.

No ei jokaisella vauhti ole SE juttu, vaan siellä on joitain ihan muita asioita. Itselläni esim. se on vain se tuulen suhina ja omanlaisensa vapauden tunne. Mutkiin kanttaaminen ja oma yksinäisyys. Ei tähän tartteta sitä kulmien tehokkainta saati nopeinta peliä, joskus ihan jopa 50cc mopokin riittää. Mutta tämähän oli nyt vain se minun henk. koht. juttuni, sinulle se on ehkä se vauhti ja jollekin kolmannelle taas joku hänen omansa :cruising:

Itse kippasin keväällä -01 tms. hiekotussepelille pelkässä hiihtohaalarissa ja vieläkin on muistot mielessä :no:
 
joo ei se ole vielä mitään, että ajaa esim radalla lujaa kun ei ole kaatunut. sitten kun ajaa kohtuu lujaa vielä sen jälkeenkin kun on kaatunut, niin se jo vaatii jotain. Se kaatumisen todellisuus ei realisoidu ihmiselle ennen sitä. Aivot ei jotenkin pysty sen jälkeen käyttämään sitä: 'ei se mulle satu' korttia.
 
Ite lippasin ajokaudenalussa ja solisluu meni poikki. Leikkauksen jälkeen heräämössä mietin jo et koskahan pääsee takas ajelee. Kuukaus meni voivotellessa ja sit ku käsi rupes palaamaa toimintoonsa ni pikku hiljaa rupesin miettimään moponpäälle hyppäämistä. Sinä päivänä ku päätin et nyt lähen ajelee, ni iski varusteita pukiessa kylmähiki päälle. Kaiken sen vittuilun ja ivan jälkeen jota tuli joka suunnasta itseluottamus mietti "mitä jos.." Kumminkin päätin lähtee ajelulle, ja jälkeenpäin voin sanoo et kyllä kannatti. Noin 1000 kilsaa piti ajaa et osas taas luottaa itteensä ja renkaisiin.
 
Ei se aina edes tarvitse omalle kohdalle sattua, etteikö alkaisi aristamaan. Minulla on ainakin mennyt varmaan kohta toistakymmentä tutuhkoa motoristia enimmäkseen omasta ajovirheestään sairaalakeikkakuntoon kadulla tai radalla. Sitä kun on sivusta katsellut mitä näille minun tasoisilleni tai itseäni taitavammille kuskeille on käynyt, niin jossain vaiheessa se jysähti se pelko tuonne takaraivoon, että mokaan vielä itsekin ja muu elämä kärsii kun joutuu parantelemaan katkenneita luita.

Vauhti on kuitenkin ollut minulle aina se fiilistekijä moottoripyöräilyssä ja ilman sitä ei ainakaan nykyisellä kalustollani ole hauskaa. Vauhdikkaamman lenkin jälkeen jää nykyään sitten moraalinen krapula soimaamaan päähäni, että pitikö sitä nyt tällä tavalla riskeerata. Muut kanssakulkijat eivät herätä itselläni juurikaan pelkoa tai arkuutta, vaikka suurella todennäköisyydellä se mahdollisesti tapahtuva onnettomuus johtuisi vastapuolen virheestä ennemmin kuin omasta, varsinkin nykyään kun vauhtinikin on edellä mainitusta syystä rauhoittunut. No mutta tämä on vähän eri juttu kuin aloittajalla, koska aristeluni johtuu ihan vain siitä, että sisäistin moottoripyöräilyn riskitason omalla kohdallani enkä enää pidä moottoripyörällä fiilistelyä niin tärkeänä asiana elämässäni, että olisin valmis ottamaan sitä riskiä, että ojaanajon takia joutuisin pitämään pitkää taukoa päivittäisestä liikunnasta.

Aloittajalle vinkiksi, että netissä on paljon hyvää materiaalia siitä miten aivot käsittelevät onnettomuustilanteita. Kannattaa aloittaa vaikka hakusanoilla akuutti stressihäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Jos nuo pelot eivät muutamassa kuukaudessa laannu omin voimin niin ei ole häpeä hakea neuvoja ammattilaiselta.


Niinpä, sikäli tuo nyt sattui omalle kohdalle, että olin tapauksessa mukana, vaikkakaan en pyörällä. Väkisin sitä ajattelee, että entäs jos olisin ollut... No en ollut, enkä olisi siitä kirjoittamassa, jos olisin ollut. (olihan lause) Jossittelu tietysti on turhaa. Tuo ihmisen (ja minunkin) pääkoppa on niin omituinen laitos, että se jauhaa asiaa omalla tavallaan. Tänks vaan noista vinkeistä nettiin. Kaitpa ne möröt jossain vaiheessaa alkaa talttumaan.
 
Itse kävin yli kymmen vuotta sitten kippaamassa auton nurin hiekkatiellä. Kyllä vielä monta monta vuotta myöhemminki tuntui inhottavalta ajaa soralla, ihan kun että auton perä lähtee alta koko ajan. Monta yötä ajoin sen saman auton katolleen vielä unissakin.

No, tässä samalla tuli mieleen että mopopoikana taas tuli auto mopon kylkeen. Osui etuhaarukkaan ja itse jäin mopon ja auton väliin, jonka jälkeen lensin pitkässä kaaressa tien toiselle puolelle. Siinä sitten sattui leukaan oikein kunnolla, jalkojakaan en tuntenut aluksi. Kuitenkin heti kun oli kipsi otettu pois ja pelkkä nilkkatuki enää, niin ei muuta kun uusi mopo käyttöön ja keulimista opettelemaan. Muistan vaan että sattui aivan :vi**ttaa: kun otti väärällä jalalla vastaan.

edit.

Ja tsemppiä Kenesikselle!:thumbup:
 
Älä nyt hyvä mies pyöräilyä tuon takia lopeta.Tuo tapahtuma on historiaa ja tulevaisuudesta ei kukaan tiedä mitään,turha sitä on elämää etukäteen murehtia.Eihän sitä voi tehdä yhtään mitään jos liian pitkälle alkaa asioita miettimään.Itse olen ollut pahassa auto,vene ja prätkäonnettomuudessa,enkä ole mitään lajia harkinnut koskaan lopettavani.Puusta putosin pentuna kahdeksasta metristä ja silloin meni kyynärpää sijoiltaa,enkä ole korkeita paikkoja kammoksunut koskaan.Ja tämä on kirjoitettu täysin kokemustasi vähättelemättä,ei muuta kun eteenpäin sano mummo lumessa.:;):
 
Viime kesänä tuli Volvo kylkeen liikenne ympyrässä ja pariin päivään ei ollu kyllä minkäänlaisia ajohaluja. Hirvitti niin perhanasti kun piti kolaripaikalta ajaa mopo vanhempien talliin 20 km päähän. Mutta sen jälkeen oli kyllä taas tajuton polte ja piti vauhdilla ruveta järkkäämään asioita vastapuolen vakuutusyhtiön kanssa että saa taas jonkun mopon alle ja pääsee takasin paanalle. Vieläkin kieltämättä liikenneympyrät puistattaa ja oikeestaan koko taajamassa ajelu, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa tasottuu. Eikun vaan takasin satulaan jahka saat asian "sulateltua" :D
 
Itsellä meni mopo nurin jarrutuksessa; tiukka jarrutus ja pieni kumpu, keula keveni mutta ote tiukkeni--> etunen alta. Meni koko ajokausi arastellen, mutta nyt Räyskälän koulutuksessa sai taas luottoa ja rohkeutta jarruttaa reippaati etusella... Ja sitä myöten vauhti kasvoi. Tiedä sitten että oliko hyvä vai huono asia. Faktaa vain on se, että kaikilla tuo prosessi on yksilöllinen, mutta samat asiat tulee käydä läpi. Ei muuta kuin mopon päälle ja ajamaan. Kyllä se ilo ja nautinto sieltä taas pinnalle nousee:thumbup:
 
Kolarin ajaneena...sanoisin ettei muutaku ajoa.

Tieto ehkä lisää tuskaa jasilleen, mut voi kaikki käydä autollakin. Kuten huomasit.

Mulla röntgenkatseinen autokuski veti ukemit eteen, olis voinu käydä pahemminkin. Muttei käynyt, en lakannu elämästä kuten haluan.
Tarkkana ite riittää, jos riittää.
 
Siirry radalle ajamaan. Se on turvallisin paikka harrastaa pyöräilyä. Toki, jos olet matkamotoristi henkinen, radalla se on hieman hankalaa. Toisaalta, onhan ratailussa endurance yms pitkän matkan laillisia kaahauksia.
 
Olimme viime perjantaina koko perheen voimin autolla menossa J.kylän suuntaan Mansesta, kun vähän ennen Jämsää jysähti. Vastaan tulevan auton kuskilta lähti peli lapasesta ja tuli meidän kaistalle. Törmättyään tien reunakaiteeseen se tuli kuin ohjus suoraan kohti. Hyvän tuurin ja automme taitavan kuljettajan (en minä) nopean väistön ansiosta vältyimme nokkakolarilta. Sen sijaan oikeaan oveen, jonka vieressä istuin, tuli hirveä paukku ja piruetin jälkeen menimme perä edellä toisen puolen kaiteeseen. Auto meni tohjoksi ja takakontissa tavarat. Nousimme omin jaloin autosta ja selvisimme mustelmilla yms, kipeytyneillä kropan osilla. (vastapuoli samoin)
Tänään kävin mopolla asioilla ja tarkoitus oli sen jälkeen tehdä kierros maaseudun mutkateillä, mutta palasin suorinta tietä kotiin. Jotenkin ei vaan iske. Takaraivoon jäi se näky, kun auto tulee kohti, pauke ja ryske ja jopa nenään tullut törmäyksen "haju".
Tuntuu vaan siltä, että nyt ne on kaikki tulossa päälle, alle tai kylkeen...

Sama homma käynyt itselle, ajoin autolla kuudenkympin alueella suoraan eteenpäin ja vastaantulija himmasi hieman ja kääntyi suoraan eteen. Juuri ehdin jarrua hipaista (12 metriä mustaa viivaa) mutta ooppeli meni kurseeseen tuulilasia myöden, ihmiset säilyi jostain kummansyystä vammoitta (mulla turvavyömustelma) molemmissa autoissa. Vastaantulija käänyi eteen kun sillä oli pienet lapset takapenkillä viemässä huomiota ja minä tulin just auringon suunnasta.

Mulla tuli tuolloin pakkoajamattomuutta kun olin armeijassa ja iski sopivasti kolmeksi viikoksi viikonlopputoimintaa mutta olihan tuo unissa ja mielissä aika pitkään, varmaan kolmisen kuukautta. Aluksi autolla ja kaverin prätkällä ajaminen varsinkin tuntui vastenmieliseltä ja oman prätkän hankinta jäi tuostakin syystä taka-alalle. Seuraavana kesänä kokeilin prätkää ja ei tuntunut vieläkään kivalta vaikka ennen tuota tapahtumaa oli prätkäilykokemusta ilman haavereita n. 50-60tkm ja autolla hivenen enemmän -varmaan reilu satku (menin inttiin vasta lukion&ekan tutkinnon jälkeen).

Parin vuoden päästä tapahtuneesta ei vaivannut enää mitenkään - ei edes vastaavanlaisissa läheltäpiti -tilanteissa joita nyt sattuu aina sillointällöin. Tuo oli ensimmäinen kolarini, myöhemmin on osunut 2 kertaa, rekan perästä irtosi se palkkien kuljetuksessa käytettävä "vasikka" kun ajelin perässä rekan kääntyessä ja ajoin suoraan siihen, tuosta ei jäänyt traumoja vaikka auto oli samoin tuulilasia myöten kasassa (väistää ei huvittanut kun kuorma-auto tuli vastaan ja toisella puolella oli kaide) sekä viimeisin missä ajoin itse lepikkoon väistäessäni viime talvena heittelehtimään lähtenyttä pikkubussia. Nuo kaikki ovat tapahtuneet henkilöautoilla. Prätkällä ei ole tullut osumia vaikka läheltäpititilanteita onkin ollut kaikenkaikkiaaan riittävästi. Ajokausia (yli 5000km) pyörillä on ~15 kpl, välillä taukojakin pitäen.

Eli aika auttaa, juttele/viestittele vastaavassa tilanteessa olleiden kanssa, jokainenhan toki ottaa nämä yksilöllisesti.
 
ite alotin harrastuksen 2 v sitten,viime syksynä ensinmäinen kippaus,kylkiluut hiukka kasassa,lensin mopon
yli maahan puhelin rintataskussa paino kylkiluita.mopossa pienet vauriot,ajamalla ajelin kotiin vaikka rupes
satuu niin perk....ja pieni pelko oli,piti mennä suorinta tietä kotiin.kun mopon sain korjattua jotenkin jäi sellanen
pieni pelko ei ihan heti meinannu lähtee pörräilee.jotenkin se pelko vaan meni ohi kun hiljalleen ajeli,nyt
tälle vuodelle tehty kippaus pisti vähän ajattelee,kun noita vammoja on enenmän ja tota aikaa miettiä
vähän liikaakin.kunhan mopo kunnossa kokeilaan lähteekö vielä likenteeseen,kyllä se polte siltikin on kova
ajamaan noi mutkat voi tuottaa onkelmia...ei muuta kun ajelemaan hiljakseen ja kokeilee lähteekö se kammo...
 
^Eli noin 8-10kk (josta noin 5-6kk talvea) ja kaksi vakavaa konttausta? Oho. Ajattelitko vielä kokeilla todennäköisyyttä?
 
Siirry radalle ajamaan. Se on turvallisin paikka harrastaa pyöräilyä. Toki, jos olet matkamotoristi henkinen, radalla se on hieman hankalaa. Toisaalta, onhan ratailussa endurance yms pitkän matkan laillisia kaahauksia.

Ratailuhan on periaatteessa turvallisempaa kun kaikki ajaa samaan suuntaan.
 
Back
Ylös