Minulta vähän henkis-filosofisempi kirjoitus vailla kuvia tai videoita.
Pidin aiemmin nopean ryhmän vauhteja kaukaisena tavoitteena. 15 vuotta sitten aloitin ratapäiväharrastuksen, joka jäi 12 vuotta sitten jäähylle kun jäin kadulla auton alle. Silloinen kulminaatio oli 1:19 Kemorassa ja lyhyellä Botnialla, pyöränä putkiviritetty 2003 RSV Mille. Viitisen vuotta sitten aloin käymään radalla jälleen ja olihan se kamalaa vaappumista ZZR:llä, orgin kouluttajatkin kysyivät huolissaan että tuleeko tuosta mitään kun puristat niin kovasti. 4 vuotta sitten hommasin 2003 Tuonon, ja ratahommat alkoivat taas maistumaan, tekniikka parani heti ja vauhtia löytyi keskiryhmän yläkolmannekseen. Välillä ajelin muillakin pyörillä rataa ympäri, etenkin 250 kalibroi päätä uusiksi jarrumerkkien suhteen.
2022 kulminaatio oli työn ja tuskan takana ollut pinnistely käytetyillä ratarenkailla Alastarossa 1:33 tasolle, vaikka käyntejä tuli monia paikalliskerhon päivillä. Tänä vuonna perheenlisäys söi vapaa-ajat aika tehokkaasti, kunnes tuli sauma mennä heinäkuussa Kymiringille ajamaan neljä settiä. No, 300 kierrosta nähneet medium-sliksit Tuonon alle ja Iittiin, kolme tuntia kärryä kiskoen, 4x20min setin päivä. Eka setti uudella radalla ja Ring Racen keskiryhmä tuntui niin hitaalta, ettei siinä huvittanut kenenkään taakse jäädä. Toisella setillä alkoi satamaan ja 5 kierrosta kehtasi sileillä ajaa. Loppupäivä jäi ajamatta. Jotain jäi hampaankoloon. Tuntui kuitenkin hauskalta ajaa uutta rataa ilman opittua käsitystä siitä, miten "pitäisi" mennä siinä tai tässä mutkassa ja jotakin naksahti aivoissa.
Menin elokuun alussa 3 tunnin iltamaan Alastarolla ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Saavuin kerrankin ajoissa ja sain kaiken hienosti valmiiksi. Rennot kierrokset alkuun ja varikolle tarkistamaan kaiken olevan kunnossa. Ajo tuntui helpolta ja päätin kellottaa kierroksia.
Hämmästykseni oli suuri, kun kello kertoi vauhdin olevan 1:30.5 vaikka en sen enempää yrittänyt mitään ihmeellistä. Tästähän riemastuin, vielä ehtisi ajaa hapsurajan pois ennen radan venymistä ja kirjoitella tähän nopean ryhmän threadiin. Apinan raivolla radalle. Jarrumerkit ja apeksit menivät minne sattui, ajo oli repivää, ja kello kertoi samaa 1:30.5 tarinaa. Pari pykälää yritystä pois ja keskittyen takaisin radalle. Seuraavassa setissä tulikin lukuisia 1:29-alkuisia aikoja eikä meno tuntunut vaaralliselta. Vähän lisää yritystä vielä päivän päätteeksi.
Tuloksena oli kolme 1:28-alkusta kierrosta, paras
1:28.3. Olin aika tyytyväinen itseeni, etenkin kun Alastaro on tuntunut vaikealta ja nyt homma tuntui helpolta. Ei ollut vaaraa ilmassa, vaan suorittamista. Kahden viikon päästä koitin uudelleen, kiireellä paikalle vähän myöhässä, rähinä päälle, hirvittävällä puserruksella kahden tunnin aikana kierroksia 1:29 puolelle ja yksi pitkältä tuntunut etupyöräluisto Lemminkäisen ulostulossa mikä pilasi viimeisen setin fiilikset. Lupasin itselleni ostaa ihka uudet ratarenkaat jahka 400 kierrosta tulee nykyisille täyteen, josko se auttaisi edes henkisesti.
Ajatuksissa on toki myös Tuonon päivittäminen ratakäyttöön sopivammaksi laitteeksi, mutta onhan tuossa nakupyörällä ajamisessa myös tiettyä fiilistä. Ainakin kerhokaverit valittavat, että tuntuu pahalta ajaa ratapyörällä kun joku ohittaa nakulla. Se taas tuntuu hyvältä.
Tynkäkauden fiilikset jäivät sellaisiksi, että henkinen puoli on paljon tärkeämpi kuin mekaaninen. OK, pyörä on kunnossa ja alusta säädetty kertaalleen omaan käteen sopivaksi joitakin vuosia sitten, mutta fiilis ratkaisee vauhdin. Kunnolliset ja sopivat ajokamppeet, myös hanskat, ovat olleet myös yksi henkistä puolta parantava tekijä. Pyörä tuntuu tutulta eikä sitä tarvitse pelätä.
Luulen, että se aivoissa tapahtunut naksahdus oli, se että korjaa ajamistaan koko ajan eikä tarvitse ajaa vain sitä yhtä mekaanisesti opeteltua tapaa ajaa mutka. Italialaiset käyttävät linjoista sanaa "trajectory" englantia puhuessaan, eli lentorata. Jostakin syystä vasta nyt alkoi tuntua siltä, että sisääntulo, apeksi ja ulostulo ovat kaikki oman arvioinnin takana, eikä vain mekaanisen jarrua tuossa - käännöstä tuossa - kaasua tässä - ajattelun takana. Aiemmin jos apeksi meni jokseenkin leveäksi, säikähti heti ja mummoili koko avauksen, tai pahimmillaan ajoi ulostulossa kanttariin ja likasi kalsarit. Nyttemmin osaa jo käyttää silmiään ja päätään, ja säätämään avaushetkellä ja -määrällä onnistuneesti sitä, kuinka leveälle mennään. En tiedä onko tämä typerästi kirjoitettu ja tämän pitäisi olla kaikille itsestäänselvää. Ei se ainakaan helppoa ollut minulle saavuttaa.
Parantamisen varaa on paljon mutta nyt tuntuu loogiselta, mistä lähtisi parantamaan. Vaikeimmalta tuntuva asia ovat hiusneulat. Muuten, tuohon 1:28.3 ajoin molemmat Alastaron hiusneulat kolmosella ja pitäen kohtuullista mutkavauhtia päällä. Tuntuu luonnollisemmalta kuin väkinäinen repäisy seis, käännös, syötölle. Kenties senkin voi vielä oppia.