pozo izquierdo
New member
Nonniin, nyt ollaan sitten siellä, mistä aloitettiin pari viikkoa sitten, eli Scottsdalen LaQuinta-hotellissa.
Aamun AOB (Ass On Bike) oli haastellisesti 7:30, mutta yli kahdeksaan lähtö Barstowista venyi. Vaikka Route 66:lla on aiemmilla reissuillakin jokunen hassu maili puolivahingossa tullut ajetuksi, niin nyt lähdettiin vartavasten ajamaan vanhaa tietä itään. Vanha 66 menee aivan Interstate 40:n vierellä, välillä puolta vaihdellen. Ensimmäinen yrityksemme 66:lla loppui lyhyeen. Jotain kolmen mailin jälkeen meidät pysäytti vartijan koppi, ja ystävällinen sotilas kertoi tien olevan siitä eteenpäin sotilasaluetta. Ei muuta kuin uukkari ja viereisestä rampista ylös Interstate 40:lle. Jotain 10 - 15 mailia moottoritietä posoteltuamme päätimme taas heittäytyä nostalgisiksi ja pudottauduimme takaisin vanhalle 66:lle, joka oli taas vapaa siviileille. Tie oli selvästi jo rapistumassa, mutta päätimme jatkaa vanhalla väylällä vaikka taas muutaman mailin jälkeen olisimme päässeet takaisin Interstatelle. Ja tämä oli virhe! Vanhan 66:n varressa näkyi muutama hylätty motelli, huoltoasema ja tyhjäksi jääneitä liike- ja asuinrakennuksia ja sitten yhtäkkiä tien päällyste muuttui perkeleellisen röpelöiseksi. Interstate 40 näkyi vasemmalla reilun sadan metrin päässä, ja sillä ajavat varmaan ihmettelivät, että ketkä hullut tuolla perunapellolla oikein yrittävät ajella ja vielä oikein tarkoitukseen sopivilla off-roadpyörillä! Olimme varmoja, että röykkyiseksi ja karkean kuoppaiseksi haperoitunut asfaltti yhdistettynä noin neljänkympin kuumuuteen puhkoo renkaamme. Vauhti piti himmata kolmeen neljäänkymppiin ja kun seuraava ramppi vihdoin noin kuuden mailin jälkeen taas tuli eteemme, nousimme kiireesti Interstatelle, ja totesimme, että aito Historic Route 66 saa meidän puolestamma olla siinä ja rapistua rauhassa...
Ludlowissa tankkasimme ja sen kylän kohdalla vanha ja uusi tie ovat sen verran lähellä toisiaan, että myös uuden tien käyttäjät voivat käyttää pikkukylän motellin, baarin ja huoltsikan palveluita, ja niinpä nuo palvelut vielä juuri ja juuri näyttävät kituvan hengissä.
Kalifornian puolella tuntui mailien pituisilla suorilla 65 mailin (104 kmh) nopeusrajoitus suorastaan kiusanteolta, joten tälläsimme cruiset 74 mph:iin eli noin 120:iin, koska sitä vauhtia (tai aavistuksen hitaammin) tuntuivat kaikki ajavan.
Sitten hukkasimme Karin kanssa toisemme! Olin aamulla laittanut Wingin navigaattoriin reittipisteeksi Lake Havasun varmistaaksemme, että ajamme itään nimenomaan I 40:ä eikä I 15:tä ensin Barstowista lounaaseen, joka navin mielestä olisi ollut muka nopein reitti Phoenixiin. Needlesin kohdalla vetäisin pois Interstatelta räplätäkseni Wingin navigaattorista pois reittipisteen Lake Havasu City. (Wingin naviahan ei ajaessa ohjelmoida uudelleen millään tavalla.) Kari tuli vierelleni ja kerroin mitä olin tekemässä, ja samalla tankkasin isommasta termoksesta Gatoraidia pienempään. Kari huikkasi, että hän lähtee hissukseen köröttelemään edellä. (Kariln pyörässä ei ollut järjellistä navia, koska hän pani siihen oman pyöränsä BMW Navi IV:n, josta sattuivat puuttumaan USA:n City Navigator-kartat.) Olin keskittynyt juomapulloni tankkaamiseen, joten en pannut merkille mihin suuntaan Kari lähti. Kun sain hommani hoidetuksi palasin takaisin Interstate 40:lle, jota piti vielä Hondan navin mukaan jatkaa noin 25 mailia.
Hetken päästä ihmettelin, että Karia ei näkynyt edelläni, vaikka päästelin aika haipakkaa saadakseni hänet kiinni.
Sitten zoomailin Wingin navia (jota sentään voi ajaessakin tehdä) ja huomasin, että juuri Needlasistähän lähti etelään hwy 95, jota Kari fiksuna miehenä lähti köröttelemään kohti etelämpänä odottavaa Interstate 10:ä, joka vei sitten suoraan kohti Phoenixiä. Eli Kari ajeli eri tiellä kuin minä ja varmaan ihmetteli, että pirun kauan se termoksen täyttö kestää...
Näin Wingin navin kartalta, että Karin käyttämä Kalifornian Hwy 95 yhtyy Interstate 10:iin muutaman kymmenen mailia aiemmin kuin minun ajamani Lake Havasun kautta kulkeva Arizonan Hwy 95, joka muuttui myöhemmin hwy 62:ksi. Koetin soittaa Karin kännykkään, mutta en saanut vastausta ja sitten laitoin tekstarin, jossa kerroin, että nyt ollaan eri teillä.
Vajaan kolmen tunnin jälkeen tapasimmekin sitten Vicksburgin liittymässä Interstate 10:llä, johon Kari oli jäänyt minua odottelemaan saatuamme tekstareilla toistemme paikoitukset selville.
Tähän mennessä amerikkalaiset matkakumppanimme ovat aina onnistuneet hukkaamaan ainakin yhden suomalaisen seurueestaan, mutta nyt jopa suomalaiset onnistuvat keskenäänkin hukkaamaan toisensa...
Matka jatkui kohti Phoenixiä ja edelleen Scottsdaleen helteen vain pahetessa. Wingini lämpömittari näytti pahimmillaan 113 F ja Karin GTL:n mittari jopa 115,8 F eli 45 ja 46,5 astetta C. Olo oli kuin istuisi ison föönin edessä. Ilmavirta suorastaan poltti paljaita käsiä, koska mitkään hellehanskat eivät enää toimi noissa keleissä liimautumatta kiinni ihoon. Minä olin omalla harharetkelläni osunut rajuun sadekuuroon, joka kasteli ajopukuni perusteellisesti, mutta puku kuivui alle kymmenessä minuutissa sateen tauottua ja tuska jatkui...Kari ei edes ollut omalla reitillään osunut sadekuuroon.
Lopulta pääsimme LaQuintaan, jonne roudasimme kassit ynnä muut kamat pyöristämme ja sen jälkeen tankkasimme ne ja palautimme Street Eaglen toimistolle. Mailikattomme oli 3750 mailia, jonka alitin muutamalla kymmenellä maililla, vaikka koko ajan olin varma, että yli menee. Olin muistanut lähtömailit tuhannella maililla pieleen...
Huomeissa taistellaan matkatavaroiden painojen kanssa, ja koetetaan saada ne alle 23 kilon. Ja perjantai-illaksi kotiin..
Over and out tältä osin.
t. pozo
Aamun AOB (Ass On Bike) oli haastellisesti 7:30, mutta yli kahdeksaan lähtö Barstowista venyi. Vaikka Route 66:lla on aiemmilla reissuillakin jokunen hassu maili puolivahingossa tullut ajetuksi, niin nyt lähdettiin vartavasten ajamaan vanhaa tietä itään. Vanha 66 menee aivan Interstate 40:n vierellä, välillä puolta vaihdellen. Ensimmäinen yrityksemme 66:lla loppui lyhyeen. Jotain kolmen mailin jälkeen meidät pysäytti vartijan koppi, ja ystävällinen sotilas kertoi tien olevan siitä eteenpäin sotilasaluetta. Ei muuta kuin uukkari ja viereisestä rampista ylös Interstate 40:lle. Jotain 10 - 15 mailia moottoritietä posoteltuamme päätimme taas heittäytyä nostalgisiksi ja pudottauduimme takaisin vanhalle 66:lle, joka oli taas vapaa siviileille. Tie oli selvästi jo rapistumassa, mutta päätimme jatkaa vanhalla väylällä vaikka taas muutaman mailin jälkeen olisimme päässeet takaisin Interstatelle. Ja tämä oli virhe! Vanhan 66:n varressa näkyi muutama hylätty motelli, huoltoasema ja tyhjäksi jääneitä liike- ja asuinrakennuksia ja sitten yhtäkkiä tien päällyste muuttui perkeleellisen röpelöiseksi. Interstate 40 näkyi vasemmalla reilun sadan metrin päässä, ja sillä ajavat varmaan ihmettelivät, että ketkä hullut tuolla perunapellolla oikein yrittävät ajella ja vielä oikein tarkoitukseen sopivilla off-roadpyörillä! Olimme varmoja, että röykkyiseksi ja karkean kuoppaiseksi haperoitunut asfaltti yhdistettynä noin neljänkympin kuumuuteen puhkoo renkaamme. Vauhti piti himmata kolmeen neljäänkymppiin ja kun seuraava ramppi vihdoin noin kuuden mailin jälkeen taas tuli eteemme, nousimme kiireesti Interstatelle, ja totesimme, että aito Historic Route 66 saa meidän puolestamma olla siinä ja rapistua rauhassa...
Ludlowissa tankkasimme ja sen kylän kohdalla vanha ja uusi tie ovat sen verran lähellä toisiaan, että myös uuden tien käyttäjät voivat käyttää pikkukylän motellin, baarin ja huoltsikan palveluita, ja niinpä nuo palvelut vielä juuri ja juuri näyttävät kituvan hengissä.
Kalifornian puolella tuntui mailien pituisilla suorilla 65 mailin (104 kmh) nopeusrajoitus suorastaan kiusanteolta, joten tälläsimme cruiset 74 mph:iin eli noin 120:iin, koska sitä vauhtia (tai aavistuksen hitaammin) tuntuivat kaikki ajavan.
Sitten hukkasimme Karin kanssa toisemme! Olin aamulla laittanut Wingin navigaattoriin reittipisteeksi Lake Havasun varmistaaksemme, että ajamme itään nimenomaan I 40:ä eikä I 15:tä ensin Barstowista lounaaseen, joka navin mielestä olisi ollut muka nopein reitti Phoenixiin. Needlesin kohdalla vetäisin pois Interstatelta räplätäkseni Wingin navigaattorista pois reittipisteen Lake Havasu City. (Wingin naviahan ei ajaessa ohjelmoida uudelleen millään tavalla.) Kari tuli vierelleni ja kerroin mitä olin tekemässä, ja samalla tankkasin isommasta termoksesta Gatoraidia pienempään. Kari huikkasi, että hän lähtee hissukseen köröttelemään edellä. (Kariln pyörässä ei ollut järjellistä navia, koska hän pani siihen oman pyöränsä BMW Navi IV:n, josta sattuivat puuttumaan USA:n City Navigator-kartat.) Olin keskittynyt juomapulloni tankkaamiseen, joten en pannut merkille mihin suuntaan Kari lähti. Kun sain hommani hoidetuksi palasin takaisin Interstate 40:lle, jota piti vielä Hondan navin mukaan jatkaa noin 25 mailia.
Hetken päästä ihmettelin, että Karia ei näkynyt edelläni, vaikka päästelin aika haipakkaa saadakseni hänet kiinni.
Sitten zoomailin Wingin navia (jota sentään voi ajaessakin tehdä) ja huomasin, että juuri Needlasistähän lähti etelään hwy 95, jota Kari fiksuna miehenä lähti köröttelemään kohti etelämpänä odottavaa Interstate 10:ä, joka vei sitten suoraan kohti Phoenixiä. Eli Kari ajeli eri tiellä kuin minä ja varmaan ihmetteli, että pirun kauan se termoksen täyttö kestää...
Näin Wingin navin kartalta, että Karin käyttämä Kalifornian Hwy 95 yhtyy Interstate 10:iin muutaman kymmenen mailia aiemmin kuin minun ajamani Lake Havasun kautta kulkeva Arizonan Hwy 95, joka muuttui myöhemmin hwy 62:ksi. Koetin soittaa Karin kännykkään, mutta en saanut vastausta ja sitten laitoin tekstarin, jossa kerroin, että nyt ollaan eri teillä.
Vajaan kolmen tunnin jälkeen tapasimmekin sitten Vicksburgin liittymässä Interstate 10:llä, johon Kari oli jäänyt minua odottelemaan saatuamme tekstareilla toistemme paikoitukset selville.
Tähän mennessä amerikkalaiset matkakumppanimme ovat aina onnistuneet hukkaamaan ainakin yhden suomalaisen seurueestaan, mutta nyt jopa suomalaiset onnistuvat keskenäänkin hukkaamaan toisensa...
Matka jatkui kohti Phoenixiä ja edelleen Scottsdaleen helteen vain pahetessa. Wingini lämpömittari näytti pahimmillaan 113 F ja Karin GTL:n mittari jopa 115,8 F eli 45 ja 46,5 astetta C. Olo oli kuin istuisi ison föönin edessä. Ilmavirta suorastaan poltti paljaita käsiä, koska mitkään hellehanskat eivät enää toimi noissa keleissä liimautumatta kiinni ihoon. Minä olin omalla harharetkelläni osunut rajuun sadekuuroon, joka kasteli ajopukuni perusteellisesti, mutta puku kuivui alle kymmenessä minuutissa sateen tauottua ja tuska jatkui...Kari ei edes ollut omalla reitillään osunut sadekuuroon.
Lopulta pääsimme LaQuintaan, jonne roudasimme kassit ynnä muut kamat pyöristämme ja sen jälkeen tankkasimme ne ja palautimme Street Eaglen toimistolle. Mailikattomme oli 3750 mailia, jonka alitin muutamalla kymmenellä maililla, vaikka koko ajan olin varma, että yli menee. Olin muistanut lähtömailit tuhannella maililla pieleen...
Huomeissa taistellaan matkatavaroiden painojen kanssa, ja koetetaan saada ne alle 23 kilon. Ja perjantai-illaksi kotiin..
Over and out tältä osin.
t. pozo