• Huom! Kaikki tälle foorumille tehty sisältö poistuu kun beta on ohi ja nykyisen foorumin sisältö ajetaan tähän päälle.

Ameriikan raitilla taas

pozo izquierdo

New member
Taas pari LT-ukkoa haksahtanut Wingin sarviin. Tällä kertaa kolutaan enempi itärannikkoa...

http://finnstoccr3.blogspot.com/

(Rullaa taas sivun alalaitaan, josta tarina alkaa.)

t. pozo

062802moto_prv.gif
 
Mitä muuten tuumaat, onko ollut itäpuoli vai länsipuoli vai kenties keskiosa suurta Ameriikanmaata omasta mielestäsi parasta seutua prätkäilyyn? Nähtävää ja tekemistähän varmasti piisaa ihan joka puolella ja jokaisen makuun, on vaan aika hermeettisen kokoinen maapläntti se, vaikea on nähdä ´kaikkea´ yhdellä reissulla tai edes kahdella.

Oltiin paremman puoliskon kanssa 6 viikkoa viime syksynä, lähtö Los Angelesista ja Tyynenmeren rantaa ylös, sekä melko samaa reittiä takaisin alas (suunnitelmat oli aivan muuta, mutta päätti rykäistä Kalliovuorille jo lokakuun alussa ihan kunnon talvikelit!), ja sitten Kaliforniasta itään ja Texasin rannikolle saakka, mistä sitten vielä paluu Losiin.

Ja taitaa nyt olla vähän kalliimpaa matkata siellä kuin vielä viime syksynä, muistelen että euron kurssi oli silloin melkein 1,5 dollaria, nyt lienee jossain 1,2-1,3 välillä?
 
Jos sopii niin vastaan perusteellisemmin kunhan pääsen kotiin tältä reissulta. Noin samantien voin todeta, että keskiosa on kyllä aika puuduttavaa "amerikan laakeeta". Tämä koilliskulma vaikuttaa nyt vielä lyhyen tutustumisen jälkeen aika hienolta. On kukkuloita ja sopivia mutkateitä...

Kelitkin on vielä kohdallaan, katsotaan mitä olen mieltä mahdollisen hurrikaanin vierailun jälkeen.
omg.gif


t. pozo

062802moto_prv.gif
 
ai niin, reissuhan on vielä kesken (minä puusilmä)
tounge.gif


hyvää reissunjatkoa, ja toivotaan ettei hurrikaanit satu reitille!
 
Vuosi mennyt edellisestä reissusta ja taas on sama ryhmä rämä (vähän vahvistettuna) aikeissa mennä koluamaan vielä puuttuvia USA:n osavaltioita.
Suuntana Chicago - Colorado Springs - Salt Lake City - Boise - Seattle - San Fransisco.

Reissu alkaa to 25.8.11 ja taustat selviää tuolta:

http://finnstoccr2011.blogspot.com/

(Vanhimmat jutut taas sivun alareunassa kuten ennenkin...)

t. pozo

062802moto_prv.gif
 
Hienoa, mikään ei voita toisten matkablogien seuraamista, paitsi itse tehty matka tietysti. Meni taas kirjanmerkkeihin ja päivittäin seuraan. Nimimerkki: kaksi kertaa itse siellä suhannut.
biggrin.gif
 
Niin ne vuodet männöö ja taas on tullut aika käydä vähän Winkuloita vinguttamassa. Nyt mennään etelästä pohjoiseen eli reitillä Orlando - New Orleans - Memphis - Nashville - Chicago - Duluth - Chicago ja reissu alkaa la 18.8. ja kotiin palataan syyskuun 5.
Vaikka vannoin viimeksi, että enää en blogien kanssa valvo öitä, niin jotain pientä täytyy kumminkin yleisön pyynnöstä huolimatta raapustella...

http://finnstoccr2012.blogspot.fi/


t. pozo

:orgmp:
 
30.8. Honolulu
Huomasin viestisi vasta nyt. Ei ole koneen kanssa paljon kerennyt pelailemaan. Meillä alkaa matka olla loppusuoralla. Tänään palautettiin pyörä Honolulun Eagleridesrsille ja huomenna lennetään Pekingiin ja kotona ollaan 7.9.
Oikein hyvää matkaa ja turvallisia kilometrejä.
kotka ja Marjatta
 
Jaahas, taas on se aika vuodesta, että Curve Cowboy Reunion kutsuu!

Ylihuomenissa ke 21.8 illalla (paikallista aikaa) saadaan yksi Wingi ja yksi K 1600 GTL alle Arizonan Scottsdalessa (Phoenix) ja lähdetään matkakumppanini Karin kanssa seuraavana aamuna ennen kukonlaulua odotettavissa olevaa karmeaa hellettä (yli 40 C) pakoon kohti Grand Canyonin South Rimmiä.
Sieltä edelleen Utahin Kanabiin yöksi ja seuraavaksi illaksi tuttujen ja Suomessakin tänä kesänä käyneiden Billin ja Cindin luokse Salt Lake Cityyn. Heidän luonaan pari päivää, josta edelleen Oregonin Bendiin, jossa tämän vuoden CCR pidetään. Sieltä sitten aikanaan länsirannikon jo kerran ajettua Hwy 1:tä alaspäin ja jostain Yosemiten yli Las Vegasin vierestä takaisin Phoenixiin syyskuun 5:ksi.

Nyt ei tuu ainakaan reissun aikana pidettävää blogia enää, sen kanssa kun menee yökaudet ja vielä matkan jälkeenkin päiväkausia. Yksityisyrittäjän työtilanne kun on sen verran murhaava, että ei ole moiseen kirjoitteluun yksinkertaisesti aikaa eikä voimiakaan. Pitäis vissiin ruveta pakkailemaan kun ylihuomisaamuna Lontoon kautta Phoenixiin, mutta sitä ennen vielä huomisaamuna työkeikka Lahteen...

Katsotaan, jos tähän ketjuun keksisi jotain tarinantynkää. Valokuvien linkitys menee kyllä tietysti taas yli meikäläisen atk-taitojen...

Palataan jos ehditään!

t. pozo
:orgmp:
 
Jaahas, taas on se aika vuodesta, että Curve Cowboy Reunion kutsuu!

Ylihuomenissa ke 21.8 illalla (paikallista aikaa) saadaan yksi Wingi ja yksi K 1600 GTL alle Arizonan Scottsdalessa (Phoenix) ja lähdetään matkakumppanini Karin kanssa seuraavana aamuna ennen kukonlaulua odotettavissa olevaa karmeaa hellettä (yli 40 C) pakoon kohti Grand Canyonin South Rimmiä.
Sieltä edelleen Utahin Kanabiin yöksi ja seuraavaksi illaksi tuttujen ja Suomessakin tänä kesänä käyneiden Billin ja Cindin luokse Salt Lake Cityyn. Heidän luonaan pari päivää, josta edelleen Oregonin Bendiin, jossa tämän vuoden CCR pidetään. Sieltä sitten aikanaan länsirannikon jo kerran ajettua Hwy 1:tä alaspäin ja jostain Yosemiten yli Las Vegasin vierestä takaisin Phoenixiin syyskuun 5:ksi.

Nyt ei tuu ainakaan reissun aikana pidettävää blogia enää, sen kanssa kun menee yökaudet ja vielä matkan jälkeenkin päiväkausia. Yksityisyrittäjän työtilanne kun on sen verran murhaava, että ei ole moiseen kirjoitteluun yksinkertaisesti aikaa eikä voimiakaan. Pitäis vissiin ruveta pakkailemaan kun ylihuomisaamuna Lontoon kautta Phoenixiin, mutta sitä ennen vielä huomisaamuna työkeikka Lahteen...

Katsotaan, jos tähän ketjuun keksisi jotain tarinantynkää. Valokuvien linkitys menee kyllä tietysti taas yli meikäläisen atk-taitojen...

Palataan jos ehditään!

t. pozo
:orgmp:

Godspeed!
 
Eka päivä takana ja heti iski paha karma kun vaihtui toinen Winkula Puimuriin...
Phoenixista lähdettiin aamuneljältä kun oltiin tikkana pystyssä jo kolmelta ja saatiin ajaa yön 30 asteen viileydessä kohti Flagstaffia.
Flagstaffista edelleen kohti Grand Canyonin South Rimmiä ja parikymmentä mailia ennen tuppukylää nimeltä Valle AZ Kari huomasi GTL:n takarenkaan paineen laskevan. Vallen huoltsikallle päästyämme se oli tyhjä. 2 tuuman puuruuvi oli mennyt läpi. Ensin meinattin painaa renkaaseen paikkaussprayta, mutta sitten tajuttin, että painelähetin on pilalla sen jälkeen. Kylässä oli pieni verstaan tapainen josta sain autoihin tarkoitetun tubeless-paikan ja se työnnettiin ruuvin reikään ja Wingin takapenkillä sain kuskatuksi kannettavan paineilmasäiliön, jolla saatiin sen verran ilmaa, että päästiin paineilmaletkun ulottuville.
Paikka näyti pitävän, joten vajaan tunnin tepuloinnin jälkeen matka jatkui edelleen kohti South Rimmiä, jonne oli vielä jotain 40 mailia.
Päästiin ehkä 12 mailia ja rengas tyhjeni uudelleen. Paikka ei pitänyt.
Ei muuta kuin Wingi ympäri ja ajamaan takaisin kohti Vallen pikkukorjaamoa ja pyytämään lisää tubeless-paikkoja sekä painesäiliö ja suunnitelmana oli painaa reikään useampi tulppa. Korjaamon kaverit puistelivat päätään sillä heidän mielestään kukaan täysjärkinen ei tulppaile mp-renkaita.
Korjaamon pomo onneksi lähti mukaan vanhalla pickupillaan, jonka lavalla oli jo parhaat päivänsä nähnyt Hondamottorinen paineilmakompura. Tämän starttinaru tietysti katkesi ensinykäisyllä...
Lopulta reikään painettin kaksi tahmaista narutulppaa ja jotain liimatököttiä mukaan ja nyt kuuntelimme paikallisen suositusta olla jatkamatta tuolla renkaalla enää eteenpäin South Rimmille ja edelleen kohti Kanabia Utahissa. Matkaa olisi vielä jotain vajaat 300 mailia eikä välillä ollut odotetavissa sitten minkään valtakunnan paikkaa, josta saada apuja, jos tilanne sitä vaatisi.
Lähin apu uuden renkaan muodossa löytyisi Fagstaffista, jonka Hondadiilerille soitin ja varmstin edes samankokoisen rinkulan löytyvän.
Sitten lähdettiin varovaisesti pippelistä kiinni pidellen ajelemaan 70 mailin pätkää takaisinpäin kohti Flagstaffia ja toivottiin, että tulppa tällä kertaa pitää. Vauhtia ei uskallettu nostaa juuri yli 55 mailin, koska edellinen tulppa petti juuri kun räimittiin yhdeksääkymppiä yhden pitkän autojonon ohi.
Tulppa piti Hondadiilerille saakka ja alle saatiin uusi rengas.
Kello oli jo iltapäiväkolme, joten ei muuta kuin navigaattoriin suorin tie Kanabiin, jonne saavuttiin puoli kahdeksalta paikallista aikaa vajaat 200 mailia myöhemmin. Menetettiin vielä yksi tunti vaikka tultiin enemmän pohjoiseen ja hieman jopa länteen lähtöpisteestämme. Tämä taas johtuu Arizonan individualismista olla eri aikavöhykkeessä kuin Utah. ( Tai sitten Utah haluaa olla erilainen, en muista...)
Yhtä kaikki, tien päällä oltiin yhteensä 15 tuntia ja matkamittariin kertyi noin 550 mailia eikä kartalla päästy eteenpäin kuin alle kolmesataa...
Tää on tätä tuuria tällä kertaa. Omassa pyörässä on mukana kaiken maailman renkaanpaikkausvehkeet kiinteine kompressoreinen enkä koskaan ole noita tarvinnut. Sitten vuokrapyöllä ilman työkaluja lähes sanamukaisesti Huitsin Nevadassa käy kaverille tuommoinen honkkeli.
Perjantaina pitäisi yrittää Kanabista Salt Lakeen. Saas nähdä mitä tuolla koetaan..
 
Viimeksi muokattu:
Eka päivä takana ja heti iski paha karma kun vaihtui toinen Winkula Puimuriin...
Phoenixista lähdettiin aamuneljältä kun oltiin tikkana pystyssä jo kolmelta ja saatiin ajaa yön 30 asteen viileydessä kohti Flagstaffia.
Flagstaffista edelleen kohti Grand Canyonin South Rimmiä ja parikymmentä mailia ennen tuppukylää nimeltä Valle AZ Kari huomasi GTL:n takarenkaan paineen laskevan. Vallen huoltsikallle päästyämme se oli tyhjä. 2 tuuman puuruuvi oli mennyt läpi. Ensin meinattin painaa renkaaseen paikkaussprayta, mutta sitten tajuttin, että painelähetin on pilalla sen jälkeen. Kylässä oli pieni verstaan tapainen josta sain autoihin tarkoitetun tubeless-paikan ja se työnnettiin ruuvin reikään ja Wingin takapenkillä sain kuskatuksi kannettavan paineilmasäiliön, jolla saatiin sen verran ilmaa, että päästiin paineilmaletkun ulottuville.
Paikka näyti pitävän, joten vajaan tunnin tepuloinnin jälkeen matka jatkui edelleen kohti South Rimmiä, jonne oli vielä jotain 40 mailia.
Päästiin ehkä 12 mailia ja rengas tyhjeni uudelleen. Paikka ei pitänyt.
Ei muuta kuin Wingi ympäri ja ajamaan takaisin kohti Vallen pikkukorjaamoa ja pyytämään lisää tubeless-paikkoja sekä painesäiliö ja suunnitelmana oli painaa reikään useampi tulppa. Korjaamon kaverit puistelivat päätään sullä heidän mielestään kukaan täysjärkinen ei tulppaile mp-renkaita.
Korjaamon pomo onneksi lähti mukaan vanhalla pickupillaan, jonka lavalla oli jo parhaat päivänsä nähnyt Hondamottorinen paineilmakompura. Tämän starttinaru tietysti katkesi ensinykäisyllä...
Lopulta reikään painettin kaksi tahmaista narutulppaa ja jotain liimatököttiä mukaan ja nyt kuuntelimme paikallisen suositusta olla jatkamatta tuolla renkaalla enää eteenpäin South Rimmille ja edelleen kohti Kanabia Utahissa. Matkaa olisi vielä jotain vajaat 300 mailia eikä välillä ollut odotetavissa sitten minkään valtakunnan paikkaa, josta saada apuja, jos tilanne sitä vaatisi.
Lähin apu uuden renkaan muodossa löytyisi Fagstaffista, jonka Hondadiilerille soitin ja varmstin edes samankokoisen rinkulan löytyvän.
Sitten lähdettiin varovaisesti pippelistä kiinni pidellen ajelemaan 70 mailin pätkää takaisinpäin kohti Flagstaffia ja toivottiin, että tulppa tällä kertaa pitää. Vauhtia ei uskallettu nostaa juuri yli 55 mailin, koska edellinen tulppa petti juuri kun räimittiin yhdeksääkymppiä yhden pitkän autojonon ohi.
Tulppa piti Hondadiilerille saakka ja alle saatiin uusi rengas.
Kello oli jo iltapäiväkolme, joten ei muuta kuin navigaattoriin suorin tie Kanabiin, jonne saavuttiin puoli kahdeksalta paikallista aikaa vajaat 200 mailia myöhemmin. Menetettiin vielä yksi tunti vaikka tultiin enemmän pohjoiseen ja hieman jopa länteen lähtöpisteestämme. Tämä taas johtuu Arizonan individualismista olla eri aika vöhykkeessä kuin Utah. ( Tai sitten Utah haluaa olla erilainen, en muista...)
Yhtä kaikki, tien päällä oltiin yhteensä 15 tuntia ja matkamittariin kertyi noin 550 mailia eikä kartalla päästy eteenpäin kuin alle kolmesataa...
Tää on tätä tuuria tällä kertaa. Omassa pyörässä on mukana kaiken maailman renkaanpaikkausvehkeet kiinteine kompressoreinen enkä koskaan ole noita tarvinnut. Sitten vuokrapyöllä ilman työkaluja lähes sanamukaisesti Huitsin Nevadassa käy kaverille tuommoinen honkkeli.
Perjantaina pitäisi yrittää Kanabista Salt Lakeen. Saas nähdä mitä tuolla koetaan..

No niin. Kokemuspussi korkattu :) Hyvinhän tuo alkoi
 
Perjantaina 23.8 matkamme jatkui Kanabista kohti Salt Lake Cityn esikaupunkia West Jordania, jonne meidät olivat kutsuneet vastikään Suomessa käyneet ystävämme Bill ja Cindi. Bille ole laatinut meitä varten maisemareitin ensin Hwy 89:ää pohjoiseen ja siitä edelleen Hwy 14:ää pitkin kohti Cedar Cityä. Ideana oli edelleen välttää Interstate 15 pohjoiseen ja sen sijaan mennä pienempiä teitä muutaman aavekaupungiksi muuttuneen entisen kaivoskylän läpi.
Hieno reitti kuin mikä - jos keli on hyvä. Meillä ei ollut...
Kanabin Holiday Innistä lähdettäessä alkoi sade, joka yltyi ja ryökäle seurasi meitä oikeastaan koko päivän. Reitti kiipesi yli 3 kilometriin ja lämpötila putosi asianmukaiseen 7 asteeseen. Oikein sopivaa helleasukeliä höystettynä kaatosateella ja noin kolmikymmenmetrisellä näkyvyydellä...

Cedar Cityyn päästyämme oli mittamme täysi sateen liukastamia mutkateitä. Siirryimme Interstate 15:lle jolla sade välillä taukosi ja sitten jatkui taas. Tuolla oli sentään sateessa ajaminen vähemmän vastenmielistä (ja monta astetta lämpimämpää) kuin vuoriston mutkateillä.

Salt Lakeen päästyämme alkoi ilma poutaantua, ja pääsimme Billin ja Cindin uuteen kotiin jo noin iltapäiväkahden maissa.
Jä täällä pitäisi muka olla ihan tappohelteitä, just joo...

t. pozo
 
....Cedar Cityyn päästyämme oli mittamme täysi sateen liukastamia mutkateitä. Siirryimme Interstate 15:lle jolla sade välillä taukosi ja sitten jatkui taas. Tuolla oli sentään sateessa ajaminen vähemmän vastenmielistä (ja monta astetta lämpimämpää) kuin vuoriston mutkateillä.

Salt Lakeen päästyämme alkoi ilma poutaantua, ja pääsimme Billin ja Cindin uuteen kotiin jo noin iltapäiväkahden maissa.
Jä täällä pitäisi muka olla ihan tappohelteitä, just joo...

t. pozo


Tulevan GS-Enduromiähen kirjoittelua ?:D
 
Heh joo, kyllä olisi Gessu näille selkosille niin väärä peli kuin olla saattaa...Vaikka näkyy niitäkin itsensä kiduttajia noilla pikiteillä silloin tällöin.:p

Eilispäivä eli maanantai oli sellainen 550 mailin veto pelkkää Interstatea Salt Lake Citystä Baker(!) Cityyn Oregonissa. 85-90 mph cruiseen ja sitten koetetaan pysyä hereillä. Kun liikkeelle lähtö Billin ja Cindin talolta venyi lähelle yhtätoista tiesi tuo sitä, että pääsimme nauttimaan iltapäivän lämmöstä (+35 C) tuonne Boisen, Idaho tietämille.
Saattueessamme oli viisi pyörää. Billin 1600 GTL + UniGo, Buzzin 1600 GT, Steven 1200 LT, Karin 1600 GTL ja meikäläisen valkoinen Winkula. (Sama yksilö, joka vuosi sitten saatiin kaupasta Karin alle Orlandosta, nyt 21000 mailia ajettuna.) Itse ajelin porukan hännillä ja vajaan tunnin verran katselin kun kolmikaistaisella Interstatella hillui yksi Harrikkamies koko sakin keulilla. Vauhtia oli jotain 85 mph ja ihmettelin, että mikäs noita Bemareita oikein pidätteli huitaisemasta tuosta apinakiikusta ohi? Sitten näin kuinka yhdessä vaiheessa Billin UniGo alkoi vispata kuin heikkopäinen kun vauhtia nostettiin noin yhdeksäänkymppiin (145 kmh). Sitten vedettiinkin seuraavalle huoltikselle ja ruvettiin säätämään UniGon aisan korkeutta. Olin jo lähtiessä sanonut Billille, että UniGon keula on minun silmääni liian alhaalla ja se voi jopa raapaista kiinni töyssyissä. Aisa säädettiin ylemmäs, ja sitten alkoikin meno maistua, kuten asiaan kuului. 160 kmh ei tuntunut missään, kuten ei kuulukaan tuntua, olenhan itsekin vetänyt omaani Saksassa jo kohta 10000 km, enkä UniGon olemassaoloa ole huomannut kuin peruutellessa.
Myöhäinen lounas syötiin Boisessa Idahossa ja Oregonin Baker Cityyn päästiin kello puoli kahdeksan maissa Tyynenmeren aikaa. Tienattiin takaisin se viime loppuviikolla hukattu yksi tunti.

Tänään tiistaina saatiin sitten korvaus eilispäivän tappotylsyydelle, joka olikin suunniteltu juttu. Tämä reittimme ei nimittäin ollut ollenkaan lyhyin tie kohti CCR:n juhlapaikkaa Bendiä. Baker Citystä länteen kohti Bendiä lähti nimittäin eräs Oregonin parhaista moporeiteistä eli tavallinen kaksikaistainen Hwy 7, joka sitten yhtyi hwy 26:een . Yhteensä noin 235 mailia. Siellä oli taas norminmukaista pitkää "sweeperiä" eli loivia sataakahtakymppiä ajettavia kaarteita ja vähän tiukempiakin kurveja ja päällyste oli aivan ensiluokkaista ilman mitään pikikäärmeitä tai muitakaan paikkauksia. Isommissa nousuissa oli asianmukainen ohituskaista siltä varalta, että viiden mopon letkamme ei olisi muka päässyt autoista ohi ilmankin. Vapaalla kädellä nauhoitettua videota tuli yhden muistikortin täydeltä sitten kiikkustuolimuisteloita varten. Ilma oli ihanteellinen noin 22 astetta ja pilvetön taivas.

Nyt ollaan CCR:n juhlapaikalla ja katsellaan telkkarista metsäpalojen etenemistä Yosemitenssa, jonne meidän pitäisi ensi viikonloppuna mennä...Saas nähdä joudutaanko sammutustalkoisiin...

Tällaista tällä kertaa.

t. pozo

:orgmp:
 
Heh joo, kyllä olisi Gessu näille selkosille niin väärä peli kuin olla saattaa...Vaikka näkyy niitäkin itsensä kiduttajia noilla pikiteillä silloin tällöin.:p

Eilispäivä eli maanantai oli sellainen 550 mailin veto pelkkää Interstatea Salt Lake Citystä Baker(!) Cityyn Oregonissa. 85-90 mph cruiseen ja sitten koetetaan pysyä hereillä. Kun liikkeelle lähtö Billin ja Cindin talolta venyi lähelle yhtätoista tiesi tuo sitä, että pääsimme nauttimaan iltapäivän lämmöstä (+35 C) tuonne Boisen, Idaho tietämille.
Saattueessamme oli viisi pyörää. Billin 1600 GTL + UniGo, Buzzin 1600 GT, Steven 1200 LT, Karin 1600 GTL ja meikäläisen valkoinen Winkula. (Sama yksilö, joka vuosi sitten saatiin kaupasta Karin alle Orlandosta, nyt 21000 mailia ajettuna.) Itse ajelin porukan hännillä ja vajaan tunnin verran katselin kun kolmikaistaisella Interstatella hillui yksi Harrikkamies koko sakin keulilla. Vauhtia oli jotain 85 mph ja ihmettelin, että mikäs noita Bemareita oikein pidätteli huitaisemasta tuosta apinakiikusta ohi? Sitten näin kuinka yhdessä vaiheessa Billin UniGo alkoi vispata kuin heikkopäinen kun vauhtia nostettiin noin yhdeksäänkymppiin (145 kmh). Sitten vedettiinkin seuraavalle huoltikselle ja ruvettiin säätämään UniGon aisan korkeutta. Olin jo lähtiessä sanonut Billille, että UniGon keula on minun silmääni liian alhaalla ja se voi jopa raapaista kiinni töyssyissä. Aisa säädettiin ylemmäs, ja sitten alkoikin meno maistua, kuten asiaan kuului. 160 kmh ei tuntunut missään, kuten ei kuulukaan tuntua, olenhan itsekin vetänyt omaani Saksassa jo kohta 10000 km, enkä UniGon olemassaoloa ole huomannut kuin peruutellessa.
Myöhäinen lounas syötiin Boisessa Idahossa ja Oregonin Baker Cityyn päästiin kello puoli kahdeksan maissa Tyynenmeren aikaa. Tienattiin takaisin se viime loppuviikolla hukattu yksi tunti.

Tänään tiistaina saatiin sitten korvaus eilispäivän tappotylsyydelle, joka olikin suunniteltu juttu. Tämä reittimme ei nimittäin ollut ollenkaan lyhyin tie kohti CCR:n juhlapaikkaa Bendiä. Baker Citystä länteen kohti Bendiä lähti nimittäin eräs Oregonin parhaista moporeiteistä eli tavallinen kaksikaistainen Hwy 7, joka sitten yhtyi hwy 26:een . Yhteensä noin 235 mailia. Siellä oli taas norminmukaista pitkää "sweeperiä" eli loivia sataakahtakymppiä ajettavia kaarteita ja vähän tiukempiakin kurveja ja päällyste oli aivan ensiluokkaista ilman mitään pikikäärmeitä tai muitakaan paikkauksia. Isommissa nousuissa oli asianmukainen ohituskaista siltä varalta, että viiden mopon letkamme ei olisi muka päässyt autoista ohi ilmankin. Vapaalla kädellä nauhoitettua videota tuli yhden muistikortin täydeltä sitten kiikkustuolimuisteloita varten. Ilma oli ihanteellinen noin 22 astetta ja pilvetön taivas.

Nyt ollaan CCR:n juhlapaikalla ja katsellaan telkkarista metsäpalojen etenemistä Yosemitenssa, jonne meidän pitäisi ensi viikonloppuna mennä...Saas nähdä joudutaanko sammutustalkoisiin...

Tällaista tällä kertaa.

t. pozo

:orgmp:

Hienoa, jotta tuli mukavampaakin kokemusta kun tuo alku oli hieman kostean-kylmä. Kerrohan jos/kun jaksat CCR-kuulumisia ja noille LT-mötessä tavatuille jenkeille terveiset.
 
Nyt ollaan maanantai-illassa, paikka on LaQuinta Inn, Fresnossa Kaliforniassa.
CCR vietettiin entisissä merkeissä ja yhtenä päivänä sentään käytiin ajelulla, kun alkaa vuokraamon mailirajat muuten paukkua. Tulimme sopineeksi 3750 mailin katon joten ihan tolkuttomia pyörimisiä ei kannattanut tehdä.
Oregonin Bendistä lähdettiin lauantaiaamuna ensin etelään Crater Lake-nimistä maailman kolmanneksi syvintä järveä (600 m) ihmettelemään. Kyseessä Wikipedian mukaan romahtanut tulivuori eli kaldera, johon järvi on syntynyt. Vaikka suomalaisena monenlaista järveä on tullut nähdyksi, niin kyllä tuo sinistäkin sinisempi kraaterijärvi pysäytti.

Tuolta suunnattiin neljän pyörän letkassa (Bill & Buzz vaimoineen sekä Kari ja minä) kohti Kalifornian Crecent Cityä Tyynen valtameren äärellä, jonka rannalta Cindi oli varannut meille huoneet.

Aamun lähteminen Bendistä sekä Crater Laken ihmettelyt veivät sen verran aikaa, että jouduimme jättämään pois hienon mutkatie Hwy 96:n Kaliforniassa, koska loppumatka olisi mennyt ihan pimeäajoksi. Lohdutuksena oli Oregonin Hwy 66, jonka pääsin ajamaan Karin GTL:llä kun Klamath Fallsin lounaan jälkeen vaihdettiin pyöriä. Kokemus oli kuten pelkäsinkin eli on tuo LT:n ja Wingin jälkeen ihan eri kapine tuollaisille "polvi maassa" -pätkille. Kun vielä näin CCR:ssä, miten tuostakin saa varustelemalla ihan oikean matkapyörän, niin ostoharkintaanhan tuo on laitettava...

Crescent Cityssä otiin oltu jo kaksi vuotta aiemmin, joten maisemat oli tuttuja. Käytiin ajamassa vielä tolkuttomien punapuiden reunustama "Avenue of the Giants", ennekuin suunnattiin sisämaahan kohti Red Bluffia. Sinne ajettiin Hwy 36:tta, joka lähtee vähän Fortunan eteläpuolelta ja täytyy sanoa, että kyllä 140 mailia ihan jatkuvaa mutkaveivaamista Wingillä vie mehut ainakin tällaisesta sunnuntaimotoristista. Roikuin vielä Billin ja Buzzin K 1600:sten perässä, ja Wingin alakertakin raapi välillä asfalttia ja lämpötilatkin heilui noin 32:ssa koko iltapäivän. Yhdessä vaiheessa huitaistiin sheriffistäkin ohi, kun älysi antaa tietä parin kilometrin ahterissa roikkumisen jälkeen. Tajusin vasta Blazeria ohittaessani, että sheriffihan siinä oli, mutta kun Buzz ja Bill painoivat menemään niin minä hullu roikuin mukana ja pelkäsin, että lähteekö virkavalta perään. Ei lähtenyt, sillä tiellä oli 55 mph (vajaat 90 kmh) nopeusrajoitus, jota siis emme rikkoneet vaikka polvi maassa mutkia vedettiinkin. (Aivan älytön nopeusrajoitus tuollaiselle syherölle..)

Tänään maanantaina erottiin amerikkalaisista ystäväistämme matkalla etelään. He menivät Napan viinialueille ja me jatkettiin Karin kanssa Fresnoon. Yosemite jätettiin suosiolla väliin metsäpalojen ja niistä johtuvien savuhaittojen takia ja huomenna koukataan Sequoian kautta kohti Barstowia, joka lienee tuttu paikka monille Peter Panin reissuilla olleille.
Keskiviikolle jäisi sitten noin 360 mailia ajettavaa ennustetussa 43 asteen helteessä takaisin Phoenixiin ja kotimatkalle lähdetään torstai-iltana puoli kahdeksan maissa.

t. pozo

:orgmp:
 
Fresnosta päästiin liikkeelle yhdeksän pintaan ja suuntana oli Sequoian kansallispuisto, jossa käytiin katsomassa melkomista puujättiläistä. General Sherman, ympärysmitta tyvessä 31 metriä, ikää 2200 vuotta ja puun arvioitu paino vajaat 1300 tonnia.
Fresnosta ajettiin itään hwy 180:ä, joka muuttui 198:ksi eli General highwayksi. Varsinaisen syheröosuuden pituus oli vajaat sata mailia ja tie muistutti venytettyä Passo di Stelvion ja Lysebotnin risteytystä. Välillä näin oman Winkulani takavalotkin... Tietä reunustavat puut olivat siitä järeämmästä päästä, joten niiden kanssa ei tehnyt mieli tehdä lähempää tuttavuutta.

Kun tuolta mutkasyheröltä päästiin tasaisemmalla maalle, jatkui matka kohti Barstowia ensin hwy 65:ttä ja sitten 58:aa pitkin Mojaven autiomaan halki. Tien varressa näkyi mm. käytöstä poistettujen lentokoneiden hautausmaa ja aivan älytön tuulivoimalakeskittymä, jossa vuorten rinteille ja huipuille oli ripoteltu satamäärin erikokoisia ropelaattoreita. Lämpötila kohosi 39 asteeseen ja kesken tuon paahteen saatiin niskaamme pari sadekuuron tapaistakin. Vesi meni Venting Machinen läpi tietysti yhtä hyvin kuin ilmakin ja se viilensi oloa mukavasti muutaman minuutin verran eli sen, minkä nuo pari kuuroa kestivät. Taivaanrannassa eli kulkusuunnassamme salamoi aika villisti, ja arvuuttelimmekin, että joudutaanko vielä oikein kunnon myräkkään.
Barstowin pääkadulla eli Historic Route 66:lla puhalsi tuuli jo siinä määrin, että pyörää sai nojata oikein kunnolla tuulta vasten. Puikkasimmekin heti tilaisuuden tullen Holiday Inn Expressiin, josta tuplahuone irtosi 99 taalalla. TV-uutisissa näimme sitten takana olevasta autosta kuvattuna, miten Barstowin eteläpuolella Interstate 15:lla sademyrsky kaatoi rekan perävaunun ja veturinkin samassa rytäkässä. Oli aika hyvä, ettei tuo myräkkä sattunut meidän kohdallemme; siinä olisi saattanut Wingikin horjahtaa...

Huomenissa sitten vielä vajaan 400 mailin veto tosi tylsää ja kuumaa maisemaa kohti Phoenixiä ja pyörien palautus iltapäivälle Street Eaglen toimistolle Scottsdaleen.

t. pozo
:orgmp:
 
Back
Ylös