Lupasin aiemmassa vastauksessani kirjoittaa kokemuksiani siitä, mitä tuntemuksia käy mielessä, kun auto tulee suoraa päin. Mitä ennen räsäystä, mitä heti sen jälkeen. Ja mitä parin päivän kuluttua. Myöhemmästä ajasta en vielä tiedä.
Lauantain iltapäivä . Kotimatka Eestistä oli alkanut jo eilen, perjantaina. Viikon loma oli takana: Kämpän remontti valmiiksi ja loppuviikko Eestin maanteitä sinne tänne. Aamulla oli määrä jatkaa Helsingistä kotikonnuille, Etelä-Pohjanmaalle.
Keli oli vaihteleva, niin kuin Suomen kesässä kuuluukin olla. Aluksi sadetta, sitten puolipilvistä, mukavaa ajosäätä. Ei kylmä eikä kuuma. Leppoisaa kesälomaliikennettä. Ei kiirettä mihinkään. Rauhallisesti ajaen saattoi nuuskia loppukesän tuoksuja.Pysipelto, ohravainio jne. – Motoristin etuuksia. Ainoastaan yksi pientareelle pelastautumisväistö Pälkäneen kohdalla. Vasemmalta, kolmion takaa syöksynyt autoilija huomasi viime tingassa minut, jäi lähemmäs keskiviivaa ja tilanteesta selvittiin ilman suurempia sydämentykytyksiä.
Matka jatkui, ja Huutijärven kohdalla käännyin pienemmälle tielle kohti Orivettä. Sieltä saisi hyvää Pizzaa. Matkan parasta. Tauko siis koittaisi puolen tunnin kuluttua. Tie näytti ruuhkaiselta. Pari hitaasti kiiruhtanutta autoa ohitin, mutta sitten erään mäen päältä näin, että ohittelu olisi yhtä turhaa, kuin juopon taluttaminen. Autoja oli tiellä sekä menossa että tulossa todella paljon.
Mihinkäs tässä on toisaalta kiire, ajattelin. Tasaista vauhtia vaan muun liikenteen mukana.
Jaa-a , minkähän pizzan tilaisi ?
Panin merkille, että edellä ajava auto näytti suuntamerkkiä oikealle kerrankin riittävän ajoissa. Mökille siinä oli varmaan perhe menossa. Mökkitie kääntyi mäennyppylän päältä. Etäisyyttä autoon oli melkoisesti, ja aloin jarruttelemaan hyvissä ajoin.
Mutta mitä nyt. Juuri ennen kuin edelläni ajanut auto ehtii kääntyä nyppylän päältä oikealle vievälle mökkitielle vastaan tulee valkoinen Fiat aivan keskiviivan tuntumassa melkein kääntyjää viistäen.
Näen seuraavan sekunnin ajan, että vastaantuleva auto tulee aina vaan enemmän kaistalleni. Jostain syystä katson auton kuljettajaa. Vaaleatukkainen nainen näyttää katsovan ikään kuin ”ei mihinkään” EI SE VOI TULLA ENÄÄ ENEMPÄÄ ajattelen ja teen mielestäni väistön. Samassa tajuan räsäyksen. Ymmärrän, että auton etunurkka on osunut wingini vasempaan sylinteriryhmään.
Seuraavaksi tajuan olevani nelinkontin jossain. – Ilmeisesti maantiellä . Juoksen paniikinomaisesti tien penkalle ja ojaan. Ikään kuin suojaan, etteivät muut ajaisi päälle. Näen ainakin yhden katollaan olevan auton. Ihmettelen, kuinka voin kävellä. Tunnustelen, onko minulla molemmat kädet . Ovat ne, ja ne toimivat sormia myöden. Sama tsekkaus jaloille. Alaspäin katsoessani huomaan, että ajopuvulle valuu verta valtoimenaan. Hanskat pois ja tunnustelemaan täysin turtaa naamaa: Nenä on kai paikallaan, vaikka sitä ei tunnukaan. Huulten täytyy olla repeytyneet halki päättelen tunnottomuudesta . Seuraavaksi tunnustelen hampaitani. Mitä ? Kuinka minulla voi olla hampaat suussa. Ja leukakin on paikallaan. Ja se liikkuu. Ei nokkakolarista voi selvitä näin vähin vammoin. En ymmärrä. Kurkkuun sattuu. Yritän huutaa, mutta aivan kuin painajaisissa: -Ääntä ei tule.
Alkaa horkka: Koko ruumis tärisee ilman, että voin vaikuttaa siihen. Ensimmäiset auttajat naapuriautoista saapuvat paikalle , tuovat sidetarpeita ja auttavat makuulle. Vievät varoituskolmiot ja soittavat apua.
Verenvuoto, joka oli kotoisin pääosin nenän sisältä tyrehtyy, ja penkalla maaten katselen avuttomana, kun vapaaehtoiset autoilijat auttavat loukkaantuneita autoista pois. Joku ystävällinen ihminen käy aivan niin kuin sairaalassa kysymässä vointiani. Katselen maan pinnasta, kun aurinkoa vasten ratsuvainaani silhuetti vielä keinuu kyljellään tiellä vuotaen öljyä ja vettä, varmaan bensiiniäkin. Siitä nousee ruskean sininen savu, ja se naksahtelee viimeisiään. - Sille kävi huonommin, kuin minulle. Pystyn hengittämäänn jo paremmin.
Tunto alkaa palata turpaansa saaneisiin kasvoihin. Nyt tunnen nenäni olemassa olon sen joka solulla. Olin lentänyt wingin pleksin yli , ja se oli raapaissut naamaa.
Ambulanssi saapuu paikalle muutamassa minuutissa. Sitten toinen ja kolmas. Minut nostetaan kaikin varoituksin olla liikkumatta ambulanssin, jossa tehdään ensimmäiset tutkimukset : Niska, selkä kädet, jalat, lantio. Verenpainetta ja pulssia. Kaikki arvot tapissa. Horkka jatkuu ja palelee. Tämä johtuu kuulemma adrenaliiniannoksesta, jonka elimistö tällaisissa tapauksissa kehittää.
Poliisi käy kysymässä vointia ja sitä, pystynkö vastaamaan kysymyksiin. Lyhyt kysymys ja lyhyt vastaus. Asiallinen poliisimies kertoo asian olevan hyvin selvän ja pyytää vielä puhaltamaan. Se onkin vaikeampi temppu. Huulet ovat turvoksissa ja vailla tuntoa. Lopulta onnistun hönkäisemään nollat.
Matka Tayssiin alkaa. Puunlatvat vilisevät silmissä hetken, ja ollaan kuin TV:n teho-osastolla. ”Sydänpotilas kakkosessa” , ”liikenneonnettomuuden uhreja siellä ja siellä” kuuluu kommenttejä. Käytävät täynnä kuka milläkin lailla loukkaantuneita tai pikaista hoitoa vaativia ihmisiä.
Parin tunnin, muutaman rgt-kuvan ja tikin jälkeen taksilla kotiin.
Sairaalassa juttelen perässä ajaneen maasturin kuljettajan, kanssa. Vastaantulija törmäsi vielä tähän minun jälkeeni. Kysyin, näkikö hän millaisella kuperkeilla lensin. ” Ei siinä näkynyt muuta, kuin rysäys. Sen jälkeen ilmassa tuhottomasti kaikkea romua”, hän kertoi. Lisäksi hän sanoi, etten ollut ehtinyt väistää vastaantulijaa, kaikki oli käynyt liian nopeasti. Näin varmaan oli käynytkin.
Sairaalasta sain mukaani pyörän vasemmasta sivulaukusta lentäneen kassin, jonka sisällä oli kasa muovin ja alumiininkappaleita. Se kasa oli aiemmin ollut läppärini Se oli murskautunut täysin auton törmäyksestä. Kotona tuijotin kasaa ja yritin ajatella, että mitäs jos siinä oli ollut ihmisen jalka. Yrityksestä huolimatta en pystynyt ajattelemaan. Enkä pysty vieläkään.
Sunnuntaipäivä meni nukkuessa. Mikään ei tuntunut miltään. Turta olo. Täydellisen turta olo. Jotenkin tuntui siltä , että pahin oli takanapäin. Erehdyin, sillä maanantaina olo muuttui niin kauheaksi, että pahin krapulakin on sen rinnalla pelkkää euforiaa. Töissä oleminen oli pelkkää tuijottamista ja kävelyä edestakaisin. Sama filmi , joka alkoi hetkestä sekuntia ennen törmäystä ja päättyi sekuntia törmäyksen jälkeen pyöri silmissä tunnista toiseen. Miksi minä en kuollut ? Miksi minä jäin henkiin ? Miksi en loukkaantunut vakavasti tai kuollut, niin kuin uutiset kertoivat ? Ahdistavaa.
Kavereiden sinänsä hyvää tarkoittavat arviot hyvästä onnestani, ja siitä kuinka muuan tuttunsa mursi lonkkansa ja kävelee nyt proteesilla, kun oli vastaavassa tilanteessa, eivät juuri lohduttaneet.
Soitin Alavuden terveyskeskukseen ja yritin tilata aikaa: ” Onko sulla kovia kipuja ? ” , ” Onko jokin ruumiillinen vamma pahentunut sitten onnettomuuden ? ” Kysyttiin . Vastasin, että ei oikeastaan. ”Noo ee-ei meillä nyt taida tänään olla aikoja ” vastasi hoitaja. Kiitin ja suljin puhelimen huokaisten. Lopulta pääsin työterveyshoitajan puheille. Hänen psykologian osaamisensa rajoittui siihen, että hän hyvin empaattisesti kauhisteli tapahtunutta, ja kehui hyvää onneani. Kiitos.
Ensimmäinen ihminen, joka oli jyvällä asiasta, ja osasi auttaa, oli S-moton kriisi-puhelinpalvelun ihminen ( Nimitys on väärä , sorry) Nimeään en muista, mutta psykologi hän oli ja vastasi puhelimeen lomaltaan, illalla. Kuka tai mikä palvelun on järjestänyt, en tiedä, mutta palvelu on hyvin arvokasta ja tarpeellista, ja ilmeisesti vielä vapaaehtoistyötä, mikä nostaa sen arvoa entisestään. Kiitän nöyrästi saamastani palvelusta, jota kansanterveystyö ei pystynyt tarjoamaan. –Ei, kun on kesäloma-aika.
Miksi tällainen pitkä tarina, joka on vielä tökerösti kirjoitettu. -
En suoraan sanoen tiedä.
karikoo
Lauantain iltapäivä . Kotimatka Eestistä oli alkanut jo eilen, perjantaina. Viikon loma oli takana: Kämpän remontti valmiiksi ja loppuviikko Eestin maanteitä sinne tänne. Aamulla oli määrä jatkaa Helsingistä kotikonnuille, Etelä-Pohjanmaalle.
Keli oli vaihteleva, niin kuin Suomen kesässä kuuluukin olla. Aluksi sadetta, sitten puolipilvistä, mukavaa ajosäätä. Ei kylmä eikä kuuma. Leppoisaa kesälomaliikennettä. Ei kiirettä mihinkään. Rauhallisesti ajaen saattoi nuuskia loppukesän tuoksuja.Pysipelto, ohravainio jne. – Motoristin etuuksia. Ainoastaan yksi pientareelle pelastautumisväistö Pälkäneen kohdalla. Vasemmalta, kolmion takaa syöksynyt autoilija huomasi viime tingassa minut, jäi lähemmäs keskiviivaa ja tilanteesta selvittiin ilman suurempia sydämentykytyksiä.
Matka jatkui, ja Huutijärven kohdalla käännyin pienemmälle tielle kohti Orivettä. Sieltä saisi hyvää Pizzaa. Matkan parasta. Tauko siis koittaisi puolen tunnin kuluttua. Tie näytti ruuhkaiselta. Pari hitaasti kiiruhtanutta autoa ohitin, mutta sitten erään mäen päältä näin, että ohittelu olisi yhtä turhaa, kuin juopon taluttaminen. Autoja oli tiellä sekä menossa että tulossa todella paljon.
Mihinkäs tässä on toisaalta kiire, ajattelin. Tasaista vauhtia vaan muun liikenteen mukana.
Jaa-a , minkähän pizzan tilaisi ?
Panin merkille, että edellä ajava auto näytti suuntamerkkiä oikealle kerrankin riittävän ajoissa. Mökille siinä oli varmaan perhe menossa. Mökkitie kääntyi mäennyppylän päältä. Etäisyyttä autoon oli melkoisesti, ja aloin jarruttelemaan hyvissä ajoin.
Mutta mitä nyt. Juuri ennen kuin edelläni ajanut auto ehtii kääntyä nyppylän päältä oikealle vievälle mökkitielle vastaan tulee valkoinen Fiat aivan keskiviivan tuntumassa melkein kääntyjää viistäen.
Näen seuraavan sekunnin ajan, että vastaantuleva auto tulee aina vaan enemmän kaistalleni. Jostain syystä katson auton kuljettajaa. Vaaleatukkainen nainen näyttää katsovan ikään kuin ”ei mihinkään” EI SE VOI TULLA ENÄÄ ENEMPÄÄ ajattelen ja teen mielestäni väistön. Samassa tajuan räsäyksen. Ymmärrän, että auton etunurkka on osunut wingini vasempaan sylinteriryhmään.
Seuraavaksi tajuan olevani nelinkontin jossain. – Ilmeisesti maantiellä . Juoksen paniikinomaisesti tien penkalle ja ojaan. Ikään kuin suojaan, etteivät muut ajaisi päälle. Näen ainakin yhden katollaan olevan auton. Ihmettelen, kuinka voin kävellä. Tunnustelen, onko minulla molemmat kädet . Ovat ne, ja ne toimivat sormia myöden. Sama tsekkaus jaloille. Alaspäin katsoessani huomaan, että ajopuvulle valuu verta valtoimenaan. Hanskat pois ja tunnustelemaan täysin turtaa naamaa: Nenä on kai paikallaan, vaikka sitä ei tunnukaan. Huulten täytyy olla repeytyneet halki päättelen tunnottomuudesta . Seuraavaksi tunnustelen hampaitani. Mitä ? Kuinka minulla voi olla hampaat suussa. Ja leukakin on paikallaan. Ja se liikkuu. Ei nokkakolarista voi selvitä näin vähin vammoin. En ymmärrä. Kurkkuun sattuu. Yritän huutaa, mutta aivan kuin painajaisissa: -Ääntä ei tule.
Alkaa horkka: Koko ruumis tärisee ilman, että voin vaikuttaa siihen. Ensimmäiset auttajat naapuriautoista saapuvat paikalle , tuovat sidetarpeita ja auttavat makuulle. Vievät varoituskolmiot ja soittavat apua.
Verenvuoto, joka oli kotoisin pääosin nenän sisältä tyrehtyy, ja penkalla maaten katselen avuttomana, kun vapaaehtoiset autoilijat auttavat loukkaantuneita autoista pois. Joku ystävällinen ihminen käy aivan niin kuin sairaalassa kysymässä vointiani. Katselen maan pinnasta, kun aurinkoa vasten ratsuvainaani silhuetti vielä keinuu kyljellään tiellä vuotaen öljyä ja vettä, varmaan bensiiniäkin. Siitä nousee ruskean sininen savu, ja se naksahtelee viimeisiään. - Sille kävi huonommin, kuin minulle. Pystyn hengittämäänn jo paremmin.
Tunto alkaa palata turpaansa saaneisiin kasvoihin. Nyt tunnen nenäni olemassa olon sen joka solulla. Olin lentänyt wingin pleksin yli , ja se oli raapaissut naamaa.
Ambulanssi saapuu paikalle muutamassa minuutissa. Sitten toinen ja kolmas. Minut nostetaan kaikin varoituksin olla liikkumatta ambulanssin, jossa tehdään ensimmäiset tutkimukset : Niska, selkä kädet, jalat, lantio. Verenpainetta ja pulssia. Kaikki arvot tapissa. Horkka jatkuu ja palelee. Tämä johtuu kuulemma adrenaliiniannoksesta, jonka elimistö tällaisissa tapauksissa kehittää.
Poliisi käy kysymässä vointia ja sitä, pystynkö vastaamaan kysymyksiin. Lyhyt kysymys ja lyhyt vastaus. Asiallinen poliisimies kertoo asian olevan hyvin selvän ja pyytää vielä puhaltamaan. Se onkin vaikeampi temppu. Huulet ovat turvoksissa ja vailla tuntoa. Lopulta onnistun hönkäisemään nollat.
Matka Tayssiin alkaa. Puunlatvat vilisevät silmissä hetken, ja ollaan kuin TV:n teho-osastolla. ”Sydänpotilas kakkosessa” , ”liikenneonnettomuuden uhreja siellä ja siellä” kuuluu kommenttejä. Käytävät täynnä kuka milläkin lailla loukkaantuneita tai pikaista hoitoa vaativia ihmisiä.
Parin tunnin, muutaman rgt-kuvan ja tikin jälkeen taksilla kotiin.
Sairaalassa juttelen perässä ajaneen maasturin kuljettajan, kanssa. Vastaantulija törmäsi vielä tähän minun jälkeeni. Kysyin, näkikö hän millaisella kuperkeilla lensin. ” Ei siinä näkynyt muuta, kuin rysäys. Sen jälkeen ilmassa tuhottomasti kaikkea romua”, hän kertoi. Lisäksi hän sanoi, etten ollut ehtinyt väistää vastaantulijaa, kaikki oli käynyt liian nopeasti. Näin varmaan oli käynytkin.
Sairaalasta sain mukaani pyörän vasemmasta sivulaukusta lentäneen kassin, jonka sisällä oli kasa muovin ja alumiininkappaleita. Se kasa oli aiemmin ollut läppärini Se oli murskautunut täysin auton törmäyksestä. Kotona tuijotin kasaa ja yritin ajatella, että mitäs jos siinä oli ollut ihmisen jalka. Yrityksestä huolimatta en pystynyt ajattelemaan. Enkä pysty vieläkään.
Sunnuntaipäivä meni nukkuessa. Mikään ei tuntunut miltään. Turta olo. Täydellisen turta olo. Jotenkin tuntui siltä , että pahin oli takanapäin. Erehdyin, sillä maanantaina olo muuttui niin kauheaksi, että pahin krapulakin on sen rinnalla pelkkää euforiaa. Töissä oleminen oli pelkkää tuijottamista ja kävelyä edestakaisin. Sama filmi , joka alkoi hetkestä sekuntia ennen törmäystä ja päättyi sekuntia törmäyksen jälkeen pyöri silmissä tunnista toiseen. Miksi minä en kuollut ? Miksi minä jäin henkiin ? Miksi en loukkaantunut vakavasti tai kuollut, niin kuin uutiset kertoivat ? Ahdistavaa.
Kavereiden sinänsä hyvää tarkoittavat arviot hyvästä onnestani, ja siitä kuinka muuan tuttunsa mursi lonkkansa ja kävelee nyt proteesilla, kun oli vastaavassa tilanteessa, eivät juuri lohduttaneet.
Soitin Alavuden terveyskeskukseen ja yritin tilata aikaa: ” Onko sulla kovia kipuja ? ” , ” Onko jokin ruumiillinen vamma pahentunut sitten onnettomuuden ? ” Kysyttiin . Vastasin, että ei oikeastaan. ”Noo ee-ei meillä nyt taida tänään olla aikoja ” vastasi hoitaja. Kiitin ja suljin puhelimen huokaisten. Lopulta pääsin työterveyshoitajan puheille. Hänen psykologian osaamisensa rajoittui siihen, että hän hyvin empaattisesti kauhisteli tapahtunutta, ja kehui hyvää onneani. Kiitos.
Ensimmäinen ihminen, joka oli jyvällä asiasta, ja osasi auttaa, oli S-moton kriisi-puhelinpalvelun ihminen ( Nimitys on väärä , sorry) Nimeään en muista, mutta psykologi hän oli ja vastasi puhelimeen lomaltaan, illalla. Kuka tai mikä palvelun on järjestänyt, en tiedä, mutta palvelu on hyvin arvokasta ja tarpeellista, ja ilmeisesti vielä vapaaehtoistyötä, mikä nostaa sen arvoa entisestään. Kiitän nöyrästi saamastani palvelusta, jota kansanterveystyö ei pystynyt tarjoamaan. –Ei, kun on kesäloma-aika.
Miksi tällainen pitkä tarina, joka on vielä tökerösti kirjoitettu. -
En suoraan sanoen tiedä.
karikoo
