Terve taas taalta viestiketjun otsikon mukaisesta paikasta. Laitan nyt rohkeasti kaiken nettikansan luettavaksi muutaman rivin matkapaivakirjastani. Lukekaa jos jaksatte ja kommentoikaa jos viitsitte. Ja jos ihmettelette, mista olen saanut aakkoset eli skandit tekstiini, niin vastaus on, etta minulla on oma kannettava PC eli lappari(!) mukanani...
28.5.
...
Pysähdyin ensimmäisen kerran yhden maissa Worchesterin tienoilla. Tankkasin ja join RedBullin. Nauroin ääneen kun huomasin, että huoltoasemalla paineilma maksaa 20 p kahdelta minuutilta! Joku raja rahastuksellakin! Paikalle kurvasi tusinan verran prätkiä. Skottilainen pyöräkerho oli matkalla kotia kohti. Kaikki olivat vanhempia motoristeja, osa taisi olla yli kuusikymppisiä. Vaihdoin muutaman sanan, mutta skottiaksentti oli järkyttävän vaikeaa ymmärtää.
Kova tuuli oli edelleen yltynyt. Nopeus oli puuskissa varmasti yli 20 m/s mutta onneksi suunta oli takavasemmalta. Moottoritiellä olevissa tiedotustauluissa luki, että joitakin siltoja oli suljettu asuntovaunuilta ja busseilta. Kesti vähän aikaa, että osasin yhdistää tiedon tuuleen. Avarammille maille päästyäni jouduin hiljentämään nopeutta 100 km/h:iin. Ensimmäistä kertaa koko moottoripyöräilyurani aikana vähän pelotti tuulen takia. En ole asiasta aivan varma, mutta pariin otteeseen tuntui siltä, että puuska siirsi eturengasta sivusuunnassa muutaman sentin. Kaistan leveys ei meinannut aina riittää ja ohjaamisessa oli täysi työ. Seuraavalla tauolla sama kerho parkkeerasi viereeni, kun makasin nurmikolla syömässä voileipiä. Jatkoimme juttua nopeusrajoituksista ja matkalla olleista ruuhkista, joista olimme kaikki ”splitanneet” läpi. Välillä näytti siltä, että tuuli kaataa pyörän.
Klo 17 jälkeen kävin Carlislessä pankkiautomaatilla. Koska sää oli edelleen hieno eikä välipäivän jälkeen ajoväsymys painanut päätin jatkaa matkaa vielä muutaman mailin. Ylitin Skotlannin rajan hyvillä mielin, mutta sen jälkeen onneni kääntyi. Kaikki B&B tuntuivat olevan täysi. Ajelin mukavia mutkateitä eteenpäin. Maisemat alkoivat olla varsin skottilaisen näköiset. Pysähdyin kysymään neuvoa majoituksesta eräältä erittäin ystävälliseltä, koiraansa ulkoiluttavalta herrasmieheltä. En meinannut saada suunvuoroa kun hän pääsi vauhtiin kehumaan kotiseutunsa kauneutta ja Skotlannin ihanuutta. Hänen neuvomansa kaksi hotellia ja yksi B&B olivat nekin täysi. Kello kävi jo kahdeksaa enkä enää jaksanut kierrellä pikkukyliä, joten päätin mennä hotellin Glasgown lentokentälle. Ajoin takaisin moottoritielle. Alkoi hämärtää ja sataa. Oli pakko tankata paitsi pyörä niin myös kuljettaja. BTL-sandwich (bacon, tomato & lettuce) ja tuoremehu koneeseen ja eteenpäin.
Glasgown lentokentän kaikki isot hotellit olivat, uskomatonta kyllä, täynnä. Se oli ehkä parempikin, sillä hintataso oli kova. Kello oli puoli kymmenen, takana jo yli kahdeksansataa kilometriä, satoi, tuuli kovaa ja oli pimeää. Nyt ei saisi tehdä ajovirheitä. Päätin ajaa esikaupunkiin ja etsiä halvemman hotellin, nopeasti. Dumbartonin keskustassa sijaitsevan huoltoaseman myyjä osasi ehdottaa saman kylän motellia. Vapaa huone löytyi neljälläkymmenellä punnalla. Maksoin mukisematta, sillä nyt uni maistuisi. Huoneessani pesin vielä pikkupyykin lavuaarissa ja join kahvit(!)
Päivästä tuli hieman liian pitkä. Kokemukseni mukaan yli 600 km:n päivämatkat ovat harvoin nautinnollisia. Sitä pidempiä päiviä voi kyllä ajaa silloin tällöin, mutta ei mielellään peräjälkeen. Huomasin tämänkin päivän aikana, että ajovirheiden todennäköisyys kasvaa väsymyksen myötä. Yhtä lailla altis tekemään virheitä on tosin juuri liikkeelle lähdettyään, ennen kuin on saanut hyvän ”ajohien” (saksalaisilla on käsite ”Fahrschweiß”) pintaan.
Vasemmanpuoleinen liikenne ei tietenkään helpota asiaa. Vasemmalla on oikeastaan ihan helppo ajaa niin kauan kun pysyttelee omalla kaistallaan ja tiessä on keskiviiva. Myös moottoritieajoon ja ohituksiin tottuu pian. Hankaluuksia tuottavat eniten parkkipaikat ja esim. huoltoasemien pihat: siellä on automaattisesti aina väistämässä oikealle eli samaan suuntaan kuin vastaantulijakin. Samaan kategoriaan kuuluvat kapeat maalaistiet ilman tiemerkintöjä – mikäli ei erikseen keskity pysyttelemään vasemmalla voi helposti unohtua ajelemaan oikealla. Totuttelua vaatii myös se, että autot voivat olla pysäköitynä ajosuunnasta riippumatta kummalle puolelle tahansa tietä. Tämä on sallittu. Liikkuvaa autoa ei erota pysäköidystä myöskään ajovalojen perusteella, sillä niitähän ei ole pakko pitää päällä. Varsin harvat autoilijat pitävät ajovaloja kytkettynä koko ajan, mutta niitäkin löytyy. Eräs varsin erikoinen tilanne syntyi, kun pitkällä suoralla vastaantuleva auto, jolla oli ajovalot päällä, ohitti autoa jolla ajovaloja ei ollut. Minun liikennesilmääni tilanne näytti täysin normaalilta ja kesti pitkän tovin tajuta, että valot päällä vastaan tuleva auto ajoikin minun kaistallani! Vastaavalla tavalla olen muutaman kerran säpsähtänyt mutkan tai mäennyppylän takaa esiin tulevaa autoa luullen sen tulevan omaa kaistaani.
Moottoripyöräilijät pitävät tietenkin valot päällä kaiken aikaa. Motoristit tervehtivät täällä toisiaan harvemmin kuin Suomessa. Varsin yleistä on, että kättä ei nosteta (ehkä siksi, että tervehtimiskäsi on ojan puolella), vaan nyökätään kypärällä sivulle. Ele on pieni, mutta sen kyllä huomaa. Ohittaessa monet tervehtivät jalkaa heilauttamalla. Autoilijat vaikuttaisivat antavan merkin vapaasta tiestä näyttämällä suuntamerkkiä oikealle eli ohituksen suuntaan – täysin päinvastoin kuin Suomessa. Näitä eroavaisuuksia tärkeämpi on kuitenkin pitkien valojen vilauttamisen merkitys. Se tarkoittaa empiiristen havaintojeni perusteella ”olen havainnut sinut, annan tietä, tule vaan”. Suomessa se voi sen sijaan olla varoitus ”älä tule alle”. Tässä on vaaran paikka.
Olen lähtenyt liikkeelle useammasta pihasta reippaasti oikeaa eli väärää kaistaa ajaen. Virheeni olen huomannut aina parin sekunnin kuluessa, useimmiten vastaantulevan auton muodossa. Jalankulkijana tietä on vieläkin täysin mahdotonta ylittää siten, että katsoisi oikeaan autojen tulosuuntaan. Parasta on aina katsoa molempiin suuntiin ennen kuin astuu kadulle. Ehkä kolmen kuukauden kuluttua olen oppinut maan tavoille, ja sitten onkin aika palata kotiin…
29.5.
...
Keli oli erikoinen: 15 minuuttia satoi, minkä jälkeen aurinko paistoi noin tunnin ajan. Tämä toistui melko säännöllisesti koko päivän ajan. Moottoripyöriä oli liikkeellä paljon ja kyykyt tykittivät mutkaisilla teillä rajusti. Minulla ei ilman matkatavaroitanikaan olisi ollut paljon jakoa lähteä paikallisten tupperware-kuskien imuun. Fort Williamin jälkeen jatkoin A82:lla Loch Nessin pohjoisrantaa pitkin kohti Invernessiä. Tankkasin ja ostin voileivän (tällä kertaa ”ploughman’s & ham”) ja kolan evästaukoa varten. Pysähdyin näköalapaikalle Urqhartin linnan lähettyville syömään.
Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa evästaukoni, kun paikalle kurvasi sininen Lada. Autosta nousi harmaahapsinen ukko skottilaisessa juhlapuvussa kiltteineen päivineen. Hän kaivoi takaluukusta säkkipillin ja alkoi soittamaan. Syy näytökselle selvisi tuota pikaa: bussilastillinen eläkeläisiä saapui valokuvaamaan vaaria Loch Nessin postikorttimaisemissa. Minäkin otin kuvan kertakäyttökamerallani. Bussi viipyi vai muutaman minuutin, ja eläkeläislauman lähdettyä kyselin ukolta säkkipillinsoiton saloista ja muusta. Mukava äijä. Ohi ajoi poliisiauto sireenit päällä ja ukko totesi häntä vastaan tulleen toisenkin poliisiauton. Edessä olisi varmaan onnettomuus tai joitain. Sanoin ukolle terve ja jatkoin rantaa pitkin koiliseen. Muutaman mutkan jälkeen edessä oli autojonon pää. Autoja kääntyili takaisin tulosuuntaan ja jonossa kiersi huhu, jonka mukaan edessä oli onnettomuus ja tien raivaaminen kestäisi ainakin tunnin.
Ajelin jonon ohi n. kilometrin matkan kunnes tulin poliisien luo. Katsoin karttaa: ympäri kääntyminen ja kiertotie veisi varmasti kauemmin kuin tunnin. Juuri kun olin saanut kypärän päästäni poliisit viittoilivatkin minulle ja parille muulle moottoripyörälle, että voisimme ajaa läpi. Kypärää päähän laittaessani kysyin konstaapelilta loukkaantuiko kukaan. Hän vastasi pyörääni osoittaen: ”A biker, like you.” Tiedustelin kuinka vakavasti, mihin poliisi vastasi: ”Pretty seriously, yes.” Pahaa aavistaen ajoin varovasti seuraavan mutkan taakse.
Tien oikeassa reunassa oli Honda Hornet kahdessa osassa. Keula oli n. kymmenen metriä rungon edessä. Etupyörää ei näkynyt missään. Vähän edempänä vasemmalla kaistalla oli Ford Focus, jonka oikea etukulma oli pahasti lytyssä. Itse asiassa autossa ei ollut oikeaa etukulmaa enää olemassakaan. Tie oli täynnä lasia ja rojua. Ambulanssia ei enää näkynyt. Vatsaani tuli kuristava tunne ja käsiä kylmäsi kun jätin jälkiä valokuvaavat poliisit taakseni. Pysähdyin vähän matkan päähän bussipysäkille rauhoittumaan. Jonossa seisovat autoilijat kyselivät mitä edessä on tapahtunut ja minä selitin. Ajattelin myös, että jos en olisi pysähtynyt säkkipillinsoittajan kanssa juttelemaan evästauolle olisin ollut onnettomuuspaikalla melko lailla heti. Olin ajanut koko viikon ja rusentuneen pyörän näkeminen tiellä tuntui jotenkin hieman liian konkreettiselta. Leppoisa kurvailu voi päättyä niin äkillisesti, nopeasti ja rajusti. Ajatus on hyvä pitää mielessä, jossain taustalla, mutta nyt se tuli liian lähelle ja pintaan.
...
